Voiton päivän outo juhla

Tänään on jälleen se käsittämätön päivä, jolloin Eurooppa juhlii toisen maailmansodan päättymistä ja natsien Lebensraum-fantasioiden kukistumista, mutta Venäjällä juhlitaan voittoa Suuressa isänmaallisessa sodassa.

Ehkä kaikkiin kansallisiin juhlapäiviin liittyy tällaista; kaikki kansat kai kuitenkin joissain määrin sortavat omia vähemmistöjään niin, että kaikkien ryhmien oikeudet eivät tule toteutuneeksi tasavertaisesti, tai juhlistavat sellaisia voittoja, jotka ovat merkinneet toisille suuria kärsimyksiä.

Tallinnassa liikennöi tänään erillisiä linja-autovuoroja keskustasta pronssisotilaan patsaalle. Näin syntyy mielenkiintoinen tilanne, jossa demokraattinen valtio järjestää kansalaisilleen (asukkailleen) mahdollisuuden juhlistaa miehityksen alkamista ja miehittäjää.

En osaa sanoa, onko Idän ja Lännen historiankäsitys iteroitumassa kohti yhteistä tulkintaa, mutta presidentti Medvedevin haastattelu (käännös, itse en osaa venäjää) Izvestiassa pari päivää sitten oli vaikuttava:

"The Soviet Union was a very complicated state and if we speak honestly the regime that was built in the Soviet Union... cannot be called anything other than totalitarian," he said. "Unfortunately, this was a regime where elementary rights and freedoms were suppressed."

Silti, jos toisen maailmansodan loppua jotenkin tänään haluaisi juhlistaa, niin sotilasparaati Moskovassa ei ehkä kuitenkaan olisi se paras mahdollinen symboli vapaudelle, tasa-arvolle ja demokratialle. Itse esimerkiksi arvostan vapautta olla juhlistamatta ja oikeutta viettää lauantaipäivä ihan kunkin itselleen parhaaksi katsomallaan tavalla.

Vapaan juutalaisen saippua

HS on sensuroinut Jarlan sarjakuvan, jonka oikeudettomasti ja tietoisesti tekijänoikeusrikkomukseen syyllistyen julkaisen tässä alla (alunperin varastin murosta)



Sisällöllistä poliittista satiiria ei koskaan ole liikaa. Omasta mielestäni strippi oli laajalevikkiseltä medialta poikkeuksellisen hieno havainnollistus sentienttien olentojen perusoikeuksen rajoittamisen oikeuttamisesta. Taiteilija itse taas ilmaisee yksinkertaisemmin: "Tarkoitukseni oli repiä mustaa huumoria tilanteesta, jossa natsi-Saksa yrittää surkuhupaisasti olla modernilla tavalla eettinen".^{[lähde: IS]}

Tuo strippi on hieno muistutus myös siitä, miten jotkin ryhmät ovat niin toiseutettavissa, että mikä tahansa hyväksikäyttö tulee oikeutetuksi. Lemmikkieläinten ja tuotantoeläinten välillä vallitsee edelleen samanlainen eriarvoisuus oikeussubjekteina kuin natsien ja juutalaisten välillä taannoin.

Väkivallan ja hyväksikäytön normalisointimekanismit ovat edelleen ihan samoja kuin Natsi-Saksassa, kohteet vaan ovat eri. Vaikka reagoimmekin sanoihin "natsi", "juutalainen" tai "keskitysleiri", emme silti ole mitenkään herkkiä huomaamaan sellaista ajattelua, jolla oikeutetaan kansanmurhia.

uudet säännöt

Elän keskellä kiihkeää sosiaalista eksperimenttiä. On työyhteisö, jossa jokaisella on omat deadlinet ja omat tehtävät, mutta joka jakaa keskenään työn tekemisen kannalta välttämättömiä resursseja. Resursseista kilpaileminen ymmärrettävästi luo jännitteitä ihmisten välille.

Menetelmiä resurssienkäytön optimoimiseksi on olemassa paljon, tehokkaitakin. Valittu menetelmä on kiinnostavasti ollut kahden prioriteettiluokan luominen ja alemman prioriteettitason käyttäjäryhmien resurssienkäyttömahdollisuuksien rajoittaminen. Itse kuulun erilaisista hallinnollisista syistä alemman prioriteetin käyttäjäryhmään.

Meille alemman prioriteettiryhmän käyttäjille on varattu viikosta kaksi mielivaltaista päivää, jolloin saamme käyttää niitä samoja resursseja, joita korkeamman prioriteettiluokan käyttäjät saavat käyttää kaikkina päivinä. Jos alemman prioriteetin prosessit halutaan painaa alle 2/7 käyttöajasta, olisi siihen tietenkin paljon parempiakin keinoja kuin randomviikonpäivien valitseminen. Alemman prioriteetin prosessien pakkautuminen kahdelle tietylle päivälle voi vaikeuttaa myös ylemmän prioriteetin prosessien mahdollisuuksia saavuttaa omat deadlinet, mikäli ne osuvat näille päiville.

Olen tällä viikolla käyttänyt repliikin "yes, I do know about the new policy about not being allowed to X outside Mondays and Tuesdays" ja luulin näin sanoessani olevani törkeän provosoiva. Kuvittelin aidosti, että terveet aikuiset ihmiset ovat sensitiivisiä tuollaiselle mielivaltaiselle henkilöön kohdistuvalle erottelulle tai vähintäänkin sanaparille "new policy". Sen sijaan sain vastaukseksi maailmanjärjestyksen palautumisesta riemuitsevan "I was just about to mention about that".

Kun arroganttiuttani olen kuitenkin mennyt pyytämään erikoisluvan käyttää resurssia poikkeuksellisena päivänä, on minulta tultu jälkeenpäin kasvokkain kysymään, että "olethan kuullut uusista säännöistä [joiden mukaan tällainen käytös ei ole sallittua sinulle (toim. täydentämä ajatus)]?"

Asia sinänsä on aika mitätön, työ ja työyhteisö eivät tietenkään missään elämän tai identiteetin mittakaavassa ole mitenkään erityisen merkityksellisiä juttuja, mutta en pääse yli ajatuksesta, että aikuiset korkeakoulutetut ihmiset eivät ole herkkiä henkilöön perustuvalle erottelulle ja sitä tuottavalle puheelle. Voitaisiinkohan resurssien liikakäytön uhalla viedä läpi esimerkiksi hissin tai tulostimien käyttökielto joillekin käyttäjäryhmille ilman että kukaan älähtäisi? Turha ehkä luistella näin pitkälle tätä kaltevaa pintaa, mutta minua kiinnostaa silti, ainakin retorisesti, että voitaisiinko tässä yhteisössä ihmiset pakottaa esimerkiksi käyttämään ulkoista tunnusmerkkiä alemman prioriteetin käyttäjäryhmään kuulumisesta?

Lisäksi stressaa katsoa niin huonoa resurssienkäytön optimointia, kun edes käyttöasteen nostamiseksi en ole nähnyt tehtävän elettäkään, mutta se nyt on ihan toinen asia ja sitä saatan osata olla ajattelemattakin, joten yritän käyttää mahdollisuuden.

Poliittiset nuorisojärjestöt ja nuorisolle tyrkytettävät ideologiat

Poliittiset nuorisojärjestöt ovat jälleen saaneet toiminta-avustukset Turussa vanhan mallin mukaisesti. Turun Sanomat: "Sdp:n osuus puolueiden keskinäisestä potista on siis noin 32 prosenttia, kokoomuksen 31, vasemmistoliiton 19, keskustan kahdeksan, Rkp:n seitsemän ja vihreiden kolme prosenttia."

Poliittiset nuorisojärjestöt saavat jo itsessään minut voimaan pahoin, mutta vastenmielisintä on tosiaan tuo, että näissä ei näyttäisi olevan neuvotteluvaraa, vaikka poliittiset voimasuhteet kaupungissa muuttuisivatkin. Poliittista nuorisotoimintaa tuetaan suhteessa epäpoliittiseen nuorisotoimintaan paljon – 60% kaupungin nuorisojärjestöavustuksista menee poliittisille järjestöille.

Laadukasta nuorisotoimintaa pitää ja kannattaa tuottaa, mutta poliittista toimintaa tai ideologisen sisällön välittämistä nuorisolle ei tule maksattaa kaupungilla. Varsinkaan kun varojen jaossa puolueiden kesken ei näytä olevan valinnanvaraa tai vaihtoehtoja. Näkisin mielelläni tilanteen, jossa poliittiset (ja muut ideologiset, esim. uskonnollisesti sitoutuneet) nuorisojärjestöt saisivat rahoituksensa puoluetuen (tai muun kattojärjestön) kautta, jolloin valtio ei aktiivisesti tukisi ideologisen sisällön tyrkyttämistä lapsille ja nuorille.

Vapaat kansalaiset, demokratian heikot kohdat ja lumedemokratia

Olin tänään kuuntelemassa presidentti Toomas Hendrik Ilveksen puhetta Turun yliopiston Educariumissa. Niin viehättävää, että on olemassa luottamusta herättäviä vanhempia valtiomiehiä, jotka puhuvat demokratiasta, sananvapaudesta ja identiteetistä samalla kun koko olemus tihkuu eurooppalaista kulttuurihistoriaa. Luontevat viittaukset mm. Kunderaan, Miłosziin, Kafkaan, Mozartiin ja Platoniin sekä puheen joukossa vilahtelevat latinan-, ranskan- ja saksankieliset fraasit väkisinkin tuottavat mielikuvaa vahvasta yhteydestä niihin yhteisiin eurooppalaisiin arvoihin, joiden varaan nykyiset demokratiat kaikissa eri variaatioissaan rakentuvat.

Nautin suunnattomasti myös siitä helppoudesta ja eleettömyydestä, millä totalitarismia nimitetään totalitarismiksi, tarvitsematta etsiä mitään korrekteja kiertoilmaisuja. Ei sen edes tarvitse olla retoriikkaa tai ulkopolitiikkaa, vaan toteama, jolle on perusteltuja argumentteja. En keksi Suomesta yhtään poliitikkoa tai virkamiestä, joka muistaisi edes ajoittain kantaa huolta demokratian tilasta (jotkin maahanmuuton rajoittamista kannattavat ja/tai feminismia vastustavat tahot itse asiassa ajoittain löytävät ihan hyviä demokratian tilaan liittyviä pointteja), mutta Ilves taannoin itsenäisyyspäivän puheessaan talouskriisista puhuessaan otti esille seikan, että demokratia on kriisien ensimmäinen uhri ja kriisit antavat aina populismille jalansijaa.

(Retorisesti: Mitä olisi esim. A. Hitler ollut ilman 30-luvun lamaa?)

Milloin on Suomessa kuultu presidentin tai ministerin näin selkeästi tunnistavan ja tuovan esiin demokratian arkoja paikkoja? Edes äänestysaktiivisuuden laskusta keskustellessa ei onnistuta sanomaan ääneen, mikä merkitys äänestämisellä on demokraattiselle yhteiskunnalle, vaan vedotaan velvollisuuksiin. Olen nyt ehkä hieman lumoutunut pari päivää sitten lukemastani Lumedemokratiasta (torrent), mutta luottamus suomalaisen politiikan kykyyn tunnistaa demokratian heikkoja kohtia tai motivaatioon demokratian tukemiseen on kyllä juuri nyt hieman heikko.

Lumedemokratia tuli myös viehättävästi sivuutetuksi Hesarissa muistutuksella reaalipolitiikan ja idealismin eroista. En ole missään nähnyt tämän kirjan perusteella syntyneen merkittävää keskustelua tämänhetkisestä poliittisesta kulttuurista tai parlamentarististen periaatteiden toteutumisesta, mikä kuitenkin kai olisi aika ydintä. Myöskään maaseudun lopettamisesta ei vielä ole nähty keskustelua, mikä tietenkin henkilökohtaisesti surettaa minua suuresti.

Kiduttamattomuus, kiusaamattomuus, vapaus ja muu kiltteys, johon parlamentarismi ja demokratia palautuvat, ovat kyllä suosikkiasioitani. Miten mukavaa huomata, että tuo tänään nähty presidenttikin on samojen asioiden ystävä.

urbaani elävyys, kannustimet ja ohjaussignaalit

Kaupunkikeskustojen ei kannata kilpailla pelloille ja metsiin rakennettujen kauppakeskusten kanssa samoilla keinoilla samoista asiakkaista, sillä ne joka tapauksessa häviävät käytettävyydessä kuusi-nolla. Suosittelen jälleen perehtymään Turo-Kimmo Lehtosen ja Pasi Mäenpään tutkimuksiin Itäkeskuksessa (tämä Ylkkärin artikkeli on suppea johdatus aiheeseen, Narkissos Kaupungissa on sitten laajempi). Kauppakeskukset jäljittelevät kaupunkia paremmin kuin mihin kaupungit itse pystyvät, jolloin kaupunkien ainoaksi kilpailuvaltiksi jää aitous, eikä siksi kaupunkimaisuuden tarpeettomaan heikentämiseen ole yhtään varaa.

Redusoin tämän asetelman nyt alueiden väliseksi kilpailuksi maksavista asiakkaista, ts. kilpailuksi kaupunkikeskustojen ja kauppakeskusten/hypermarketryppäiden välillä. Pidän sitä perusteltuna, sillä alueiden elävyys on suoraan verrannollinen maksavien asiakkaiden määrään sekä myynnin volyymiin. Arvostan keskustoissa tapahtuvaa ei-kaupallista toimintaa – jopa siinä määrin, että pidän sitä selkeästi edellytyksenä kaupunkien olemassaolon oikeutukselle – mutta en näe vaan mahdollisena, että mitään eläviä alueita rakennettaisiin pelkästään julkisen rahoituksen varaan. Siksi pidän ensisijaisen tärkeänä pohtia menetelmiä, joilla alueiden yritystoimintaa voidaan kehittää.

Minulla on vahva näkemys siitä, että alueiden elävyyttä ei edistä hajauttaminen tai estellisyyden lisääminen. Kuitenkin, koska autoliikenteen kaikenlainen lisääntyminen mitä suurimmassa määrin edistää juuri näitä epätoivottuja kehityskulkuja, näen loogisena väistämättömyytenä vähentää autoliikennettä. Toriparkkia ei pidä rakentaa, autoliikennettä lisätä ja kaupunkia rikkoa niiden ihmisten vuoksi, jotka vahvojen taloudellisten kannustimien vuoksi ovat asettautuneet asumaan niin mahdottomien yhteyksien päähän, etteivät pääse kaupunkiin kuin kulkuvälineillä, joiden läsnäolo on myrkkyä kaupunkikuvalle ja elävyydelle. Tiedän, että näillä ihmisillä on paljon ostovoimaa, jonka kanavoiminen kaupunkikeskustaaan houkuttaisi, mutta kysymys ei ole vain parametrien (tässä pysäköintipaikkojen määrä) muuttamisesta jollain tietyllä ajan hetkellä, vaan myös sellaisten ohjaussignaalien valitsemisesta, joilla on merkittäviä kerrannaisvaikutuksia.

Ostovoimaisten asiakkaiden keskustaan pääsemisen vaikeuttaminen on vaarallista, mutta vielä vaarallisempaa olisi pirstoa kaupunki epäpaikoiksi, joissa kukaan ei viihdy. Mikäli Turkuun tulee toriparkki, edistää se valtavasti kehitystä, jossa keskusta kuihtuu ja työpaikat karkaavat muualle. On hämmentävää tajuta, että edelleen löytyy ihmisiä, jotka kuvittelevat toriparkin jollain tavoin elävöittävän keskustaa, eivätkä tajua sitä verorahojen määrää, mikä kuluu tehottoman ja hajanaisen infrastruktuurin ylläpitoon.

Olympiaoksennus

Jälleen näinäkin päivinä olen ollut niin hämmentynyt siitä miten käsittämättömässä maailmassa elän. Suunnilleen ymmärrän, että vuonna 1936, kun maailmassa ei vielä oltu nähty atomipommia eikä keskitysleiriä eikä ainakana levitetty sitä internetitse kaikkien verkkokalvoille, voitiin antaa olympialaiset natseille, mutta en tajua, että miten ne nyt voivat olla Pekingissä, ja miten se on kaikille tosi okei. En tajua tätä urheilun ja politiikan erottamista: voiko muka ihan kenen tahansa kädestä syödä?

Olisi niin siistiä jos joku urheiluvälinevalmistaja olisi isosti vetäytynyt näistä kisoista. Joku lapsityövoimasotkuissa ryvettynyt ja maineenpuhdistusta himoava, esimerkiksi Nike (Niken kuvahan on olympiamitaleissakin). Tämä olisi toki vähän vaarallista markkinointia, mutta edellytykset olisivat juuri nyt aivan kosmisen hyvät, sillä Niken mainokset on jo peitetty viattomanpuhtaalla valkoisella Adidaksen sponsorisopimuksen suojelemiseksi. Ennen-jälkeen-kuva pekingiläiselta metroasemalta varastettu The 700 levelilta.



On tietenkin hyvä, että on olemassa urheilua, koska ilman sitä olisi vaikea keksiä turvallisia sijaistoimintoja (lainsäädäntökin harmillisesti rajoittaa esim. palkkatyön teettämistä) aggressiolle ja muulle häiriökäyttäytymiselle, joka muutoin voisi suuntautua väkivallantekojen ja aseellisten konfliktien harrastamiseen. Myöskään urheilun eksistentiaaliongelmia ehkäisevää vaikutusta joutilaassa luokassa ei tule väheksyä.

Koen kevyttä syyllisyyttä siitä, että en ole kiinnostunut yhteiskunnallisesti näin arvokkaasta asiasta ja toivon myös että sirkushuveihin osallistumattomuuteni ei lietso yhteiskunnallista epävakautta; se ei ollenkaan ole tarkoitukseni.

In event of death please donate all intellectual property to the public domain

LOL. Link, thx @Suviko.

paloja

Mrs Morbidi kertoo Australian hallituksen pyytävän huomenna julkisesti anteeksi pyrkimystään nitistää Australian alkuperäiskansat vuosina 1910-1970. Vaikkakaan ihmisiä ei tuolloin kaasutettu kuoliaaksi tai näännytetty työhön, vaan sen sijaan vain uudelleensijoitettiin aboriginaalilapset eristyksiin omasta meemistöstään, on kysymyksessä kuitenkin ollut laajaa julkista kannatusta nauttiva etnisen ryhmän vastainen toiminta, eikä siitä ole edes mitenkään kovin kauan.

Kemppinen: Näin ajatellen ilmaston lämpeneminen on ensimmäinen hyvä uutinen sataan vuoteen. Sitä ei voi ratkaista kiihdyttämällä hyväksikäyttöä eikä edes tappamalla kiireesti paljon ihmisiä.

Helmikuun 24. päivä, kun Sveitsissä jälleen harjoitetaan suoraa demokratiaa, äänestetään Zürichissä mm. siitä, että halutaanko Rooman klubin siirtyvän tänne. Kampanjablogi täällä. Rooman klubi sopii tänne kyllä hyvin, täällä on paljon tärkeitä pönöttäjiä, eikä juuri mitään häiritsevää öyhötysidealismia. Tosin oisin kyllä mielelläni voinut ottaa Rooman klubin myös Helsinkiin.

Monessa Sveitsin kantonissa keskustellaan näinä aikoina siitä, että pitäisikö armeijan suorittaneilla miehillä olla oikeus olla pitämättä rynnäkkökivääriään kotonaan rauhan aikana. Genevessä tämä on jo mahdollista, ja noin 50 asetta on käyty luovuttamassa säilöön asevarastoon. Konservatiivikantoneissa, kuten Aaraussa, vastaavanlainen kehitys ei liene mahdollinen.

Ilmasto-oikeudenmukaisuuskeskustelusta Davosissa eilen

Ostin eilen Swiss Passin ja kävin heti Davosissa katsomassa WEFin ohessa yleisölle järjestettyjä avoimia tapahtumia. En nähnyt yhtään mielenosoitusta, mutta kylläkin hyvin runsaasti poliiseja ja Securitaksen edustajia (sinisissä bareteissa - securitaslaiset Suomessa ovat ihan ilman). Davos on kylläkin hassusti pitkin laaksoa levittäytynyt pikkukylä, joten ne varsinaiset tapahtumat olivat oikeastaan myös vähän kauempana. Olin kuuntelemassa kahta tapahtumaa: Climate Change Divide ja Virtual Worlds – Fiction or Reality? Tapahtumien järjestäjinä olivat Sveitsin reformoitu kirkko ja WEF. Katolisessa maassa reformoitu kirkko koetaan jotenkin liberaalin raikkaana tuulahduksena, mikä on tosi hassua verrattuna siihen, miten taantumuksellisena Suomessa luterilaistakin kirkkoa pidetään.

Climate Change Divide

Ilmastojutussa oli C. S. Kiang, ympäristötieteen professori Kiinasta, Luiz Fernando Furlan, korkean tason poliitikko Brasiliasta, UNEPIN pääjohtaja Achim Steiner, sekä sveitsiläinen riskianalyytikko Christian Mumenthaler.

Kun keskustelu alkoi henkilökohtaisella kysymyksellä Davosiin matkustamisen päästöjen kompensoinnista, alkoi luottamus moderaattoria kohtaan jo murentua. Noloimmat hetket saavutettiin, kun Brasilian edustaja ehkä neljännessä peräkkäisessä puheenvuorossaan kehui brasilialaista sokeriruokoetanolia ja koko keskustelusta muutenkin ehkä kolmasosa pyöri etanolin ympärillä.

Tämä koko vääntö (kaikki food- ja non-food-jutut ja kaikki) käytiin perusteellisesti jälleen kerran läpi siitä huolimatta, vaikka Kiang (Kiina) ilmaisi tosi vahvasti, ja yleisön aplodien saattelemana, sen, että miten turhauttavaa on, että kansainvälisessä politiikassa edustajat käyvät vaan taistelua omista sisäpoliittisista eduistaan. Hämmentävää, miten Brasilian edustaja ei tämän jälkeenkään tajunnut lopettaa etanolin markkinointipuhettaan ja kehui vielä Ruotsin etanolipolitiikkaa ja kehotti Sveitsiä ottamaan mallia. Todella, todella, todella alhaista ja vastenmielistä.

Lisäksi Kiangilta tuli ihan älyttömän terävä heitto siitä länsimaiden harjoittamasta kaksoismoralismista, että Kiinan sananvapausongelmista ei uskalleta huomauttaa, mutta kiinalaisten hiilivoimasta kylläkin niillitetään. Ja totta onkin, että sananvapausongelmiin puuttumiseen on korkeampi kynnys, koska ei yhtään tiedä, miten vahva tabu se on. En ole ainakaan koskaan itse puhunut asiasta kenenkään kiinalaisten kanssa, koska en vaan ole osannut.

UNEPin Steiner oli ihan sikahyvä, sekä saksaksi että englanniksi. Nosti esille maataloustukiaiset, kehitysmaiden keskenäiset eroavaisuudet (ei tule käsitellä yhtenä klimppinä), sekä saavutetut nopeat edistysaskeleet energiatehokkuuden parantamisessa ja hiukkaspäästöjen vähentämisessä kehittyvissä maissa. Kokonaisuudessaan silti Steinerkin jäi vähän abstraktiksi puhuessaan seuraavista sukupolvista ja tulevaisuuden teknologiasta ilman niitä konkreettisten seuraavien askeleiden kuvauksia. Herättää kyllä luottamusta, kun kv-organisaatioiden tyypit ovat teräviä, melkein voi unohtaa, miten aivottomia kaikki kansalliset delegaatit on.

Pointti, jota itse jäin kaipaamaan, ja jota olin liian arka & tyhmä tuomaan esille yleisökysymys-osiossa, olisi liittynyt kehityspolitiikan ja ilmastopolitiikan ristiriitaan. On niin älytöntä, miten kehityspolitiikkaa edelleen tehdään niin näkemyksettömästi, kelailematta mahdollisia kehityskulkuja ja muodostamatta mitään oikeita visioita tavoitteista. Kehityspolitiikka tarjoaa tällä hetkellä kehitysmaille vain sitä yhtä ja samaa reittiä, minkä kaikki teollisuusmaat ovat jo kulkeneet. Jälkiteollinen informaatioyhteiskunta on edelleenkin määrittymättä, mutta joka tapauksessa kehitysmaita tulisi viedä suoraan sitä kohti, tekemättä raskasta välilaskua modernismiin ja ympäristöongelmiin, kuten teollistuneet maat ovat tehneet.

(Raposin tästä myös Jaikuun, jossa pienimuotoista keskustelua biopolttoaineista.)

oikeusministeriön lasten hyväksikäyttöä vähentämään pyrkivät toimet

Ehkä tarvitsisin oman erillisen pedofiliablogin, kun kirjoitan aina vaan tästä teemasta. Tässä on kaksi rajua tunteitaherättävää asiaa, ensinnäkin lasten hyväksikäyttö ja toiseksi lasten hyväksikäytön hyödyntäminen sekä erilaisten poliittisten tavoitteiden edistämiseen että sitten henkilökohtaisiin terapiatarkoituksiin.*

Yle uutisoi tänään oikeusministeriön toimenpiteistä lasten seksuaalisen hyväksikäytön vähentämiseksi. Kolme uutisessa mainittua toimenpidettä ovat:

1. Seksuaalirikollisten libidon heikentäminen lääkehoidon avulla.
   
2. Tuomioiden taustojen selvittäminen.
   
3. Lasten hyväksikäytön yleisyyden selvittäminen kouluihin Poliisiammattikorkeakoulun tämän ja ensi viikon aikana lähetettämillä lomakkeilla.
   

Seksuaalirikollisten lääkehoito

Tämä oli katsottu aiheelliseksi nostaa otsikkoonkin. Edelleenkin näyttäisi olevan olemassa ihmisiä, jotka elävät käsityksessä, että seksuaalirikollisuudessa olisi ensisijaisesti kysymys jonkinlaisesta ylivilkkaan seksuaalivietin ja pahuuden kombinaatiosta. Ei, seksuaaliseen hyväksikäyttöön ei välttämättä tarvitse liittyä minkäänlaista seksuaalista kiihottuneisuutta, fyysista koskemattomuutta voidaan loukata ilmankin.

Lääkehoidon tavoitteena olisi heikentää seksuaalirikollisten libidoa, minkä toivottaisiin vähentävän rikosten uusiutumista. Kuulostaa triviaalilta, ja lienee todennäköisesti melko tehoton keino, koska se ei millään tavalla paranna seksuaalirikollisen edellytyksiä solmia terveitä ja tyydyttäviä vuorovaikutussuhteita toisten aikuisten ihmisten kanssa. Voin kyllä kuvitella tapauksia, joissa toisiin aikuisiin on vaikea solmia suhteita juurikin ylikorostuneen libidon vuoksi, mutta en pidä näitä kovin suurena ryhmänä.

Lääkehoidon tehokkuus on onneksi tajuttu jo heikoksi, mutta epäilemättä sen läpiviemistä tullaan kannattamaan suurin kansanjoukoin. Seuraavassa lainauksessa sattumalta myös tuetaan edellisessä postauksessani esittämäni arvelua lapsiin kohdistuvien rikosten harjoittajien alhaisesta rikoksentunnosta:

Jos sen sijaan ei näe omassa käytöksessään mitään väärää - kuten lapsen hyväksikäyttäjät usein tuntuvat ajattelevan - silloin pelkkä lääkehoito on ilmeisesti vain rajallisesti tai ei ollenkaan tehokasta, huomauttaa Kauko Aromaa, Euroopan kriminaalipoliittisen instituutin johtaja.

Tuomioiden taustojen selvittäminen

Näiden tonkiminen kuulostaa erittäin hyvältä, koska pidän aika mahdollisena, että tällä alueella on helppo jakaa perättömiä ja heikosti perusteltuja tuomioita.

Lasten hyväksikäytön yleisyyden selvittäminen

Olen kovin kiinnostunut näkemään lomakkeen, joka tämän ja ensi viikon aikana lähtee suomalaisiin kouluihin selvittääkseen lasten kokemuksia hyväksikäytetyksi tulemisesta. Toivottavasti ennakkoluuloni toteuttavan tahon, poliisiammattikorkeakoulun, tähän aihepiiriin liittyvän osaamisen suhteen ovat perusteettomat ja että kysely ei ainakaan ole huonompi kuin minkä itse tekisin.

The World's most disturbing children's book

Tässä vielä linkki, joka kulkee otsikolla The world's most disturbing children's book. Ihan hyvä tavoite opettaa lapsille, että heillä on oikeus fyysiseen koskemattomuutteen, mutta samalla normitetaan niin rajusti heteroseksuaalisuuteen ja yksinkertaistetaan kaikkien ongelmien syitä niin rajusti, että lopputulos lienee enemmän vaurioittava kuin eheyttävä.


*Itse käytän terapiatarkoituksiin, mutta koska mulla on oikeampia mielipiteitä, niin se on oikeutettua ;-). Lisäksi mulla olisi erittäin oikeita mielipiteitä siitä, että mikä vaurioittaa lapsia ja mikä ei, mutta sensuroin ne liian poleemisina.

rikoksentunto ja rangaistus

Kemppinen on usein hyvin lukemisen arvoinen, mutta kuten hänkin samasta aiheesta kirjoittaessaan sanoi olen minäkin sitä mieltä, että tämä kannattaa jättää lukematta. Lyhyesti: rikoksista jaetuilla rangaistuksilla oletetaan olevan sekä erityisehkäisevää, että yleisehkäisevää vaikutusta. Erityisehkäisevä vaikutus on sitä, että vaikeutetaan rikoksen uusimista pitämällä rikollista eristyksissä yhteiskunnasta. Yleisehkäisevä vaikutus on sitä, että muut kansalaiset rikollisia toimia suunnitellessaan saavat negatiivisia hyöty-kustannus-arvioita (hyödyllä ja kustannuksilla tarkoitetaan tässä hyödyn ja riskien odotusarvoja) ja päätyvät siksi vähemmän todennäköisesti toteuttamaan laissa kiellettyjä tekoja. Näiden lisäksi monilla rangaistuksilla on myös erityiskannustavaa vaikutusta, koska niiden kautta on helppo sosiaalistua sellaisiin ryhmiin, jotka keskimäärin arvioivat rikoksille alhaisempia riskejä, kuin kansalaiset keskimäärin.

Koska lainsäätäjien on mandaattinsa säilyttääkseen kyettävä pitämään lainsäädäntö jollain tavoin linjassa kansalaisten keskuudessa vallitsevien arvojen kanssa, kannattaisi lainsäädäntään liittyvistä asioista olla puhumatta iltapäivälehdissä.

Jos otamme käyttöön käsitteelle sairaudentunto analogisen käsitteen rikoksentunto, joka kuvaisi rikoksentekijän tietoisuutta siitä, että lakia rikkoessaan rikkoo lakia, voidaan rangaistuksien tehokkuutta, siis negatiivista korrelaatiota rikoksien esiintymistodennäköisyyteen, kiinnostavasti tarkastella rikoksentunnon funktiona.

Lapseen ja aikuiseen kohdistetut seksuaaliväkivaltarikokset eroavat toisistaan esimerkiksi pääsääntöisesti rikoksentunnon kohdalla merkittävästi. Aikuinen tietää rajojaan loukatun, vastustelee ja pyrkii tilanteesta eroon, lapsi pääsääntöisesti ei (rajaus: ainakaan tuttujen aikuisten kanssa). Lapsi tarvitsee hyväksyntää ja lapsi on riippuvainen aikuisesta. Lapsi saattaa hymyillä ja sanoa, että ei satu, vaikka sattuisikin. Lapsi saattaa jopa antaa tuottaa itselleen kipua, jos tietää, että jälkeenpäin puhalletaan kipu pois ja luetaan satukirjaa. Lapsi saattaa valehdella ikänsä, jos haluaa säilyttää roolinsa reippaana ja pärjäävänä, ja olettaa hyväksynnän saamisen olevan riippuvainen näistä kvaliteeteista.

Uskon vahvasti, että suuri osa pedofiliasta syytetyistä, joilla on ollut luottamuksellinen suhde väkivallan kohteeseensa, on heikosti kyennyt näkemään tekoaan uhrin näkökulmasta tai edes tarkastelemaan uhria lapsena. On kai ihan tavallista, että pedofiilit projisoivat uhreihinsa aikuisten ominaisuuksia, olettavat näiltä aikuisten vastuullisuutta sekä pitävät suhdetta tasavertaisena. Pidän itse asiassa melko uskottavana pedofiilien epätodellisilta kuulostavia arvioita uhriensä iästä - se on kvantitatiivisesti arvioitavissa oleva kohta, jossa heidän todellisuudentajunsa todenäköisesti heittää paljon.

Väitän, että rikoksentunto on lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa merkittävästi alhaisempi kuin väkivaltarikoksissa keskimäärin. Tästä syystä näistä jaetuilla rangaistuksilla on todennäköisesti hyvin mitätön yleisehkäisevä vaikutus. Lasten hyväksikäyttäjät eivät kuitenkaan kai tee kovin kattavia laskelmia riskien ja hyötyjen odotusarvojen suhteesta ennen tekoihin ryhtymistä. Sen sijaan erityisehkäisevien vaikutusten arviointi on monimutkaisempaa. Seksuaalirikollisen on tuomionsa jälkeen luultavasti erittäin vaikeaa solmia minkäänlaisia suhteita terveisiin aikuisiin ihmisiin ja rangaistuksien koventaminen ei ainakaan helpota tätä prosessia. Rangaistuksen erityisehkäisevä vaikutus on suoraan riippuvainen rikoksenuusimistodennäköisyydestä, joka taas on melko suoraan riippuvainen yhteiskuntaanintegroitumistodennäköisyydestä, joka taas on käänteisesti riippuvainen rangaistuksen suuruudesta sekä siihen assosioituvista sosiaalisista stigmoista.

Näiden kaikkien typerien itsestäänselvyyksien märehtimisen sijaan minusta olisi oikeastaan todella kiinnostavaa pohtia, että millä keinoin voisimme edistää ihmisten kykyä toimia hyvässä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, tuottaa ja vastaanottaa hyväksytyksi tulemisen tunteita sekä tunnistaa pahan olon tunteet ja olla projisoimatta niitä itsen ulkopuolisiin kohteisiin. Toivoisin, että Alice Milleria luettaisiin enemmän.

Olen helpottunut saatuani tämän tekstin oksennettua ulos, pahoittelen, jos luitte. Varoittakaa, jos huomaatte todellisuudentajussani merkittävää hämärtymistä.

Eurooppalainen ja konservatiivinen Sveitsi

Kaksi keskeistä piirrettä määrittelevät minun silmissäni Sveitsiä enemmän kuin mikään muu, nimitän niitä yksinkertaisuuden vuoksi eurooppalaisuudeksi ja konservatismiksi, mutta niillä on paljon ilmentymiä ja ulottuvuuksia. Mieltymystä sulatettuun haisevaan juustoon ne eivät kuitenkaan selitä.

Suomalaisiin nähden lähes mikä tahansa kansa on avointa ja kommunikatiivista, niin myös sveitsiläiset. Tämäkin on kuitenkin suhteellista - Espanjasta, Ranskasta, Latinalaisesta Amerikasta tai Sveitsin ranskankielisiltä alueilta lähtöisin olevat kontaktini ovat erinomaisen ahdistuneita paikallisten jäykkyydestä ja sulkeutuneesta. Voisin myös kuvitella, että ulkkareille väistämättömät runsaat kohtaamiset byrokraattien kanssa Kreisbürossa ja muussa hallinnossa eivät ainakaan lievennä tätä mielikuvaa ja tunnen syvää sympatiaa. Onnekseen eivät ole päätyneet Suomeen.

Miellyttävämpi ja laajempia yhteiskunnallisia seurauksia tuottava seikka on kuitenkin kyky jakaa ja elää tiiviisti. Raitiovaunuissa ja junissa ei kytätä ja vilkuilla ahdistuneena muita ihmisiä, vaan ihan vieraankin ihmisen vieressä osataan istua. Lisäksi täällä yhteiskäytetään pesukoneita äärimmäisen tehokkaasti ja ihmiset epäroimättä joustavat yksityiselämistään voidakseen pestä silloin kun oma vuoro on. On ihmisiä, jotka siirtävät työvuorojaan pyykkivuorojen vuoksi ja on ihmisiä, jotka heräävät viikonloppuisin epäinhimillisen aikaisin voidakseen pestä pyykkiä. Useissa pyykkituvissa (Waschküche) on kirjoittamattomilla säännöillä pyykinpesu sunnuntaisin tai samalle viikolle kahden pyykkivuoron varaaminen kielletty ja pyykkivuoroasioista käydään useissa sveitsiläisissä kellareissa mielenkiintoisia paperilappusotia. Kylpyhuoneiden ovet sitä paitsi rakennetaan täällä usein niin kapeiksi, että mikään sarjavalmisteinen pesukone ei edes mahtuisi sisään, puhumattakaan mistään liitäntävalmiuksista.

Sveitsiläiset ovat kansa, joihin on jotenkin käsittämättömästi ankkuroitunut runsaasti yhteismaan ongelmia minimoivia meemejä, oletettavastikin siitä syystä, että vaikeakulkuisessa vuoristomaastossa se on ollut eristäytyneiden kylien selviämisehto. Sveitsinsaksan kurssillani (jonkakaltaisia erittäin lämpimästi suosittelen kaikille ikinä saksankieliseen Sveitsiin eksyville) meille tarjoiltiin kerran spontaanisti erinomainen esitys tästä kulttuurisesta piirteestä, lammas- ja lehmäpiirroksin kuvitettuna. Myös jätteenkierrätystoiminnassa sveitsiläiset venyvät ihan käsittämättömiin suorituksiin järjestelmän vaatimukset täyttääkseen. Paikallisen jätteenkäsittelyjärjestelmän yksityiskohdista on pakko vielä blogata erikseen, mutta joka tapauksessa se vaatii ihmisiltä jätteiden täsmällistä toimittamista tietyssä formaatissa tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan ja ihmiset nämä vaatimukset täyttääkseen todellakin juoksevat töistä aikaisemmin kotiin ja siirtävät ystävien tapaamista.

Tämä kaikki yhteistyökykyisyys tuntuu sympaattiselta ja humaanilta, mutta Sveitsin haluttomuus liittyä kansainvälisiin organisaatioihin syö tätä mielikuvaa rajusti. Vaikka Sveitsin maaperällä toimivat useat YK-järjestöt, merkittävimpänä tietenkin Genevessa sijaitseva YK:n Euroopan päämaja, mutta myös ILO, UNICEF, WHO, WTO, UNCHR sekä monia kirjainyhdistelmiltään tuntemattomampia, kuten maailman postijärjestö, maailman henkisen omaisuuden järjestö (intellectual property rights, kärsin tuostä hirveästä suomennoksesta, mutta näyttäisi olevan vakiintunut ilmaisu), maailman telekommunikaatiojärjestö sekä maailman meteorologijärjestö, ei Sveitsi ole ollut YK:n jäsen kuin vuodesta 2002 alkaen. Vuonna 2001 äänestettiin EU:iin liittymisestä, lopputuloksena 23.2% kannatus ja 55.79 % äänestysprosentti, uutta äänestystä ei ehkä ihan pian kannata yrittää pykätä. Facebookissa on tosin Sveitsin EU-jäsenyyttä kannattava Cause, johon voi liittyä, jos haluaa ilmaista mielipiteensä.

Konservatismi näkyy monella tasolla, mutta ennen kaikkea vahvana yhtenäiskulttuurina. Merkittävä osa väestöstä elää päivärytmissä, jossa syödään kaksi päivittäistä lämmintä ateriaa ja jossa iltaisin kokoonnutaan perheen tai muun asuinyhteisön kanssa syömään yhdessä. Naisten työssäkäyntiä vaikeuttavat kulttuuristen rasitteiden lisäksi myös edelleen monta rakenteellista tekijää. Kouluikäisten lasten päivittäinen lounas vaatii edelleen joltakin suuren työpanoksen, kun kouluruokaa ei tarjota ja vaihtoehtoisetkin järjestelmät ovat usein heikkoja. Siispä käytännössä kouluikäisten lasten naispuoliset vanhemmat työskentelevät joko puolipäiväisesti tai eivät lainkaan.

Tässä viehättävässä kuvassa krääsäkaupan myyjättärelle etsitään perhettä, jonka kanssa syödä päivittäin lounasta. Hämmentävää, miten täällä ei kyetä puputtamaan mikropitsaa takahuoneessa seisaaltaan, kun Suomessa siihen kyetään millä tahansa työpaikalla.

Verotuksellisesti (hyvä perusteksti Sveitsin verotusjärjestelmästä) naimisiin meneminen ja lisääntyminen on periaatteessa kannattavaa. Avioparien tulot lasketaan yhteen ja verotetaan yhdessä (Gemeinschaftsbesteuerung), jolloin progressio syö enemmän niiden perheiden tuloista, joissa on kaksi työssäkäyvää aikuista, kuin niistä, joissa toinen on kotona. Ilmeisesti naisten valinnanvaraa kotiinjäämisen suhteen halutaan kuitenkin kasvattaa, joten verotusjärjestelmän muuttamisesta tältä kohtaa käydään keskusteluja. Ranskassa on huhujen mukaan käytössä samankaltainen järjestelmä, mutta en onnettomilla ranskantaidoillani kyennyt googlaamaan viitteitä tästä.

Suurin puolue täällä on nationalistikonservatiivioikeistopuolue SVP, jonka vaikutusvaltaisimmat hahmot ovat miellyttävyydeltään, argumentoinniltaan ja neutraaliudeltaan suunnilleen samaa luokkaa kuin Italian Berlusconi. Kuvitelkaa esimerkiksi Tony Halmetta, jolla olisi vastaavat kytkökset elinkeinoelämään kuin Aatos Erkolla. Nämä sankarilliset hahmot ovatkin moraalisesti ansioituneet tuottamalla hyviä kansanäänestyksiä erilaisista keskeisistä aiheista, jotka parhaimmillaan vain kevyesti rikkovat tervettä järkeä sekä kansainvälisiä ihmisoikeuksiin liittyviä säädöksiä vastaan. Erityisen nerokas veto oli äänestyttää kansaa parantumattomien seksuaalirikollisten rangaistuksen elinikäisyydestä - myönteinen äänestystulos johti ristiriitaan kansainvälisten sopimusten kanssa ja nyt asiasta on äänestettävä uudestaan. Lisäksi täällä toimitaan aktiivisesti sellaisia pahuuksia kuin minareettien rakentamista sekä julkisia päiväkoteja vastaan.

Tämä on SVP:n syksyisen vaalikampanjan juliste, joiden näkemiseltä ei voinut välttyä missään. Kampanjan pointti oli aikaansaada sellaista lainssäädäntöä, joka oikeuttaisi karkottamaan maasta sellaisia ulkkareita, jotka eivät osaa käyttäytyä Sveitsissä, ts. harjoittavat jotain rikollista toimintaa. Pohjoismaalaisen hyvinvointi-tasapäistämispolitiikan vallassa kasvaneena mulla ainakin nousee iho kananlihalle noin alhaisesta ja populistisesta kampanjasta.

Erityisen lystikästä on, että tämä maan suurin puolue, jolla on 31% paikoista parlamentin alahuoneessa, sekä hallituksen 7 paikasta 2, kokee olevansa oppositiossa, koska heidän hallitusyhteistyötä edellisellä kaudella sabotoinut suosikkipoikansa äänestettiin hallituksesta ulos. Oppositiopolitiikkaa on nyt harjoitettu kuukausi, ja toissapäivänä tuli ulos ensimmäinen oppositiopolitiikan menestystä juhliva tiedote. Olen joko ihan älyttömän turtunut suomalaiseen sosiaalidemokraattiseen hyssyttelyyn, tai sitten tämä on oikeastikin niin älyttömän perverssiä, kuin miksi tämän koen. En vielä ihan tiedä.

Has government signed on to bad international treaties?

On jännittävää, miten hakaristin käytöstä sanktioidaan kaikkialla, viiksiään ei uskalla rajata sivuilta kapeiksi kukaan ja Suomessa kommunismiin assosioidaan niin kommuuniasuminen kuin venäjänopiskelukin, mutta useat suorat totalitarismin merkit, rikkomukset sananvapautta ja yksilönsuojaa vastaan, ohitetaan huomiotta. Ymmärrettävästi symbolinen ajattelu on ihmisyyden keskeisiä piirteitä ja arkipäivässä toimimisen edellytyksenä on kyky redusoida abstraktit kokonaisuudet yksinkertaisiin symboleihin ja syy-seurausyhteyksiin, ja siksi tämänkaltaiset kompleksiset asiat sekä niiden huomioiminen aivan muiden ongelmakimppujen yhteydessä voi olla kovinkin hankalaa.

Liitän tähän silmäiltäväksenne Privacy Internationalin Leading surveillance societies in the EU and the World 2007-tutkimuksen kriteerit (sorry, on vähän pitkä lista). Tuo Has government signed on to bad international treaties?-kohta on jopa lystikäs. Suomen maaraportti löytyy täältä.

Constitutional protection
*Does a constitution exist and does it, even within the shadows of other rights, protect privacy?
*Does the constitutional court have jurisprudence on privacy protection, and if so, is it a strong history of protection?
*If a country is part of the council of Europe, the European convention on human rights plays an essential role.

Statutory protection
*Are there laws protecting the right to privacy against governments and companies?
*Are there sectoral laws, e.g. medical privacy, workplace privacy, financial privacy?
*Are these laws useful in pursuing action?

Privacy enforcement
*Is there a regulatory body with sufficient powers to investigate privacy infractions? Can this regulator act proactively?
*Does this regulatory act in an effective way? Have cases been taken through the administrative and legal systems?

Identity cards and biometrics
*Is there a national identity card, and does it involve biometrics?
*Is biometrics widespread? Are they implemented in privacy protecting ways or in surveillance-enhancing ways, e.g. Central databases?
*Is there adequate debate about the nature of biometrics or is there a blind faith in the technology and an imperative based on international obligations?

Data-sharing
*Are there laws protecting against use of information for secondary purposes?
*Has the government initiated plans for sharing personal information between government agencies?
*Are companies required to hand information over to government?

Visual surveillance
*To what extent are there CCTV installations in the public and private sectors?
*Are these regulated?
*What is the nature of the policy debate, if any?

Communication interception
*Are there adequate laws protecting against abuse?
*When can police intercept? E.g. 'Reasonable cause', 'probable cause', etc.
*What type of investigations can involve interception? e.g. cases where there the crime is punishable by 4 years in prison, 2 years in prison, all crimes, proscribed crimes,
*Do security services have oversight?
*Who authorises? A judge? A minister? ['judicial warrants' does not mean the same in all countries, where sometimes judges have investigatory powers, though the survey does attempt to note this]
*Are telecommunications service providers required to create 'intercept capability'?

Workplace monitoring
*Are there laws protecting against abuse?
*Are there legal cases and legal avenues?
*Are there guidelines?

Government access to data
*Warrant regimes, e.g. Governments entering homes without warrants
*How do law enforcement agencies gain access to data on databases in the private sector?
*What powers do various agencies have to gain access to files, e.g. Tax inspectors

Communications data retention
*Is there a law requiring retention of telecommunications traffic data? If so, for how long?
*Has there been any consideration of the different types of information and how retention periods may have to differ?

Surveillance of medical, financial and movement
*This type of data is usually considered sensitive but not always adequately protected
*This is a broad issue but we are receiving increasing amounts of information about medical privacy issues (e.g. Databases of medical records), location tracking with RFID (e.g. road user charging), and financial monitoring (e.g. Anti-money laundering laws requiring reporting to the police of suspicious transactions)

Border and trans-border issues
*Border surveillance developments have resulted in some countries reaching for measures that are ill-considered and disproportionate
*Is a country implementing unnecessary biometrics at borders, e.g. fingerprints in passports?
*International co-operation in law enforcement and surveillance and sharing of data with other governments

Leadership
*Has government signed on to bad international treaties? E.g. Council of Europe Cybercrime convention, treaty of Prum, etc. (in particular, the leaders of the Prum initiative were Germany, Austria, Belgium, Spain, France, Luxembourg and the Netherlands)
*Some countries because of their privacy commissioners are actually ambassadors of privacy but unfortunately this is rarely sufficient to counter-act bad government policies at the international level

Democratic safeguards
*Have parliaments and courts taken measures to counteract over-reaching by the executive?
*Are there free expression, open government laws, protections for journalists, lawyers, etc.

Foreign Policyn artikkeli (via Greg Mankiw) eurooppalaisille koululaisille pakkosyötetyistä talous- ja yhteiskuntakäsityksistä oli kiinnostava myös. Tämä siis huolimatta jatkuvasta elintason kasvusta, oikeiston noususta monin puolin Eurooppaa sekä siitä, että eurooppalaisesta totalitarismista ei ole kovin kauan. Pidän aika vastenmielisenä markkinatalouden dissaamista ja vastakkainasettelun tuottamista ilman, että samassa yhteydessä mainittaisiin myös niitä demokratian keinoja, joilla markkinatalouden toimintaa voidaan säädellä. Varsinkin kouluissa. Ajattelen, että Suomessa oltaisiin kuitenkin neutraalimpia. Ollaankohan?

charity versus kehitys

Hesari kertoo meille tänään Johan Peter Paludan Tanskan tulevaisuustutkimuslaitoksesta kertoneen, että "Kehityssuunta on täysin selvä. Tanskalaiset antavat mieluummin apua kehitysmaihin kuin köyhille tanskalaisille", kun kotimaiset avustusjärjestöt jäävät budjeteistaan samalla kun hyvin kehyjärjestöillä menee vahvasti. (Sama tanskaksi Jyllands-Postenissa).

Köyhiä äitejä avustava Mødrehjælpen-järjestö valittaa, että kilpaileminen kehyjärjestöjen tehokkaan markkinoinnin kanssa on vaikeaa. Olisiko kuitenkin myös kyse siitä, että kehyjärjestöjen viesti on terävämpi ja purevampi? Noin niinkuin käsitteenä, kumpaan on viisampaa sijoittaa: auttamiseen vai kehittämiseen? Kotimainen apu on edelleen antajalleen charitya, autuaaksi tekevää ja puhdistavaa hyvyyttä, mutta kehitysapu on parhaimmillaan antajalleen hyvinkin rationaalista ja identiteettiä vahvistavaa. Käsite- ja tunnetasolla kehitysavun taustalla on visioita, dynamiikkaa ja tulevaisuuteensuuntautuneisuutta, kotimaan apu on aina jämähtyneisyyttä, taaksepäinkatsovaa ja hetkellistä.

Luonnollisesti on myös kehyjärjestöjä, jotka toistavat asioita samalla tavalla vuodesta toiseen, työstämättä taustalla olevia ideoita ja hahmottamatta alueellisten muutosten yhteyttä globaaleihin, mutta on myös järjestöjä, joissa elämänlaadun paikallisen parantamisen kautta simuloidaan mahdollisia tulevaisuuden kehityskulkuja, panostetaan visioiden kehittämiseen ja kontribuoidaan myös globaaliin kehityspolitiikkaan.

Kuten olen aikaisemminkin miljardi kertaa kaikissa yhteyksissä sanonut, pidän kehitysyhteistyötä arvottomana, ellei se toimi paikallisen ulottuvuuden lisäksi myös joko

• kehittämällä lähtömaiden (dvs. teollisuusmaiden) toimijoille uusia lähestymistapoja kehitykseen, globaalin talouden dynamiikkaan ja vaihtoehtoisiin kehityskulkuihin vaikuttaviin tekijöihin tai
  
• luomalla paikallistasolla konsepteja, joilla on replikoitumiskapasiteettia ja siten oikeasti potentiaalia luoda muutosta.
  

Ihan sikapaljon propseja joka tapauksessa myös kehytoimijoille, jotka ovat oikeasti aika monessa lafkassa venyneet tuottamaan aika ammattimaista markkinointia, sortumatta silti sentimentaaliseen isosilmäisillä pikkulapsilla mässäilyyn.

Olen jäävi, ja häpeän meidän ajasta jääneitä, mutta aikoinaan kyllä tosi hyviä, nettisivuja, mutta silti linkkaan vielä Dodon joululahjaan. Joululahjaksi kehitystä ja ajattelua, voiko olla parempaa?

roskan standardointi tulee estää

Koska olen niin pro-opensource ja valmiiksi jo umpipuolueellinen, niin voin ihan jo lukematta OOXML:n tai ODF:n teknisiä speksejä vastustaa Microsoftin OOXML:ää. Kosmeettisista syistä voin kuitenkin keksiä tälle peiteargumentteja.

Tuplastandardit ovat typeriä. ODF toimii jo, eikä OOXML:lle siis ole tarvetta. Jos olisi rinnakkainen maailma, jossa olisi pölynimurien pölypusseille yksi yhteneväinen standardi ja kaikki markkinoilla olevat pölypussit sopisivat siihen kotona nököttävään imuriin, ei kukaan haluaisi tähän nykykäytäntöön takaisin. Entä onko kivaa, kun puolet elokuvakokoelmasta on VHS:na ja puolet DVD:na? Miksi kuluttajia on pakko kiusata tällaisella?

Minusta on epäeettistä rakentaa standardia markkinoilla olevan tuotteen pohjalta ja monopoliasemassa olevan valmistajan ehdoilla, yhteensopivuutta, tulevaisuuden kehitystä ja toimivaa kilpailua huomioimatta. Tällöin standardista tehdään lähtökohtaisesti huonoa, eikä siihen sisäänrakennettuja heikkouksia voida jälkeenpäin enää muuttaa.

Vaikka en varsinaisesti aikonutkaan, niin kaivauduin vähän standardien teknisiin eroavaisuuksiin, ihan vaan, koska se oli helppoa ja kiinnostavaa. Tämä nyt tietenkin oli ODF-toimijoiden tuottama paperi, mutta siinä oli jotain ihan kiinnostavia pointteja ja paljon koodiesimerkkejä näkyvissä.

OOXML esimerkiksi käsittelee päivämääriä juoksevana numerona, alkaen vuoden 1900 ensimmäisestä päivästä. Näin siis esimerkiksi tämän vuoden kesäkuun toinen päivä muodossa esitetään OOXML:ssä muodossa 39235, vaikka päivämäärän esittämisestä on olemassa standardi, joka edellyttää päivämäärän esitettävän muodossa yyyy-mm-dd. Hyvä tosin, että lähtökohdaksi on valittu vuosi, joka ei toistu kymmeneentuhanteen vuoteen, joten valtavaa Y2K-ongelmaa ei ole ihan vielä odotettavissa. Lisäksi tagien tai sivukokojen nimeäminen ei ole ihan onnistunut, vaan ihmisaivoille hankalia mihinkään liittymättömiä numero-kirjainyhdistelmiä käytetään aivan eksessiivisesti.

Jos minä huomaisin olevani Microsoft (enkä vahingossa ensireaktiona olisi ehtinyt tehdä harakiria tuskasta), niin rakentaisin heti Office 2010:n, joka muuttaisi kaikki vanhat MS-failit ODF-formaattiin ja tarjoaisin vanhojen Office-versioiden käyttäjille lisäkilkkeen, jolla voisi lukea ODF-faileja. Eivät ne kuitenkaan tajuaisi, että OpenOffice.org on olemassa, vaan odottaisivat kieli pitkällä Microsoftin päivityksiä ja edullisia ohjelmapakettitarjouksia.

Koska ODF on luotu yhteensopivuutta ja johdonmukaisuutta huomioiden, on se myös rakenteellisesti paljon yhtenäisempi kuin Microsoftin formaatti, jossa tekstinkäsittely- ja taulukkolaskentaformaatit lienevät luodut erilleen ja myöhemmin sulautettu yhteen. Voisiko joku nyt jotenkin nopeasti estää tämän OOXML:n standardoitumisen, vaikkapa jollakin sopivasti suunnatulla henkirikoksella tai jollakin?

Zürich, Confoederatio Helvetica

Olen tuleva viettämään seuraavat puoli vuotta maassa, jossa on maailman eniten R&D-rahoitusta, Nobel-palkintoja sekä Japanin jälkeen toisiksi eniten vuosittain rautateillä matkustettuja henkilökilometrejä väestölukuun suhteutettuna ja josta tulee Punaisen Ristin punainen risti. Tulen harjoittamaan opiskelua yliopistossa, jossa kehitettiin kultainen riisi ja jossa ovat opiskelleet mm. Röngen, Einstein ja Pauli. Asun samassa kaupungissa myös Kimi Räikkösen kanssa - mitä ovatkaan Turun Reijo Mäki ja Esko Valtaoja siihen verrattuna, kysyn vaan?

Suomi on niin surullisen pieni, mitätön, kaukana ja kieleltään vaikeaselkoinen; isommassa kielessä ja lähempänä kaikkea olisi niin normaalia kulkea kaikki päivät samoja katuja kuin historiaan jääneet suuret sekä nykymaailmaa pyörittävät tärkeät, nyt ajatus sellaisesta kutittaa liikaa ja paljon. Alhaista ruumismia, vähän.

Diktatuurit voivat hyvin, kun on riittävästi hyviä vihollisia

Luonnollisesti Suomen ja EU:n virallinen politiikka on tavoitteiden saavuttamiseksi ollut olla kiltti Libyalle ja lakaista ongelmia maton alle, mutta yksilönä minulla on vapaus ja ilo voida sanoa se, mitä moni muu ei voi sanoa: Libya on 83% lukutaitoprosentistaan huolimatta edelleen karmea diktatuuri ja se suostuu leikkimään demokratia- ja ihmisoikeusleikkejä vain, jos sille maksetaan siitä. (Ok, nyt luin IHT:sta, että Sarkozy oli vakuuttanut, että vastapalveluksia ei tehdä rahassa, mutta mitä muuta voisi tarkoittaa yhteistyö Libyan infrastruktuurin ja terveydenhoidon kehittämiseksi?)

On vastenmielistä, miten kaikki diktaattorit aina osaavat löytää oman hallintonsa välinpitämättömyyden ja tehottomuuden uhreille ulkopuoliset syylliset. 426 lasta sai HIV-tartunnan sairaalan epähygieenisten käytäntöjen vuoksi ja ulkomaalaisista sairaanhoitajista tehtiin syyllisiä kiduttamalla. Vanha ja toimiva keino, hyvää toimintaa Libyalta. Kansalaiset vaativat kuolemanrangaistusta ja sen he saivat, ketään ei kiinnostanut kyseisen sairaalan (tai minkään muun libyalaisen sairaalan) hygienian kehittäminen, jottei vastaavaa tapahtuisi jatkossa. Kaikkein nerokkainta oli uskotella kansalle, että taustalla on CIA ja vihamielisten hallitusten juoni.

Näihin aikoihin, vain vähän aikaa Abu Ghrabin kidutustapausten jälkeen, USA:n uskottavuus ei ollut erityisen vahva ja Yhdysvaltojen kritisoitua Libyan oikeuslaitosta kuolemantuomioista libyalaiset polttivatkin Yhdysvaltojen lippua kulkueissa, joissa ihmiset kantoivat sekä Abu Ghrabin uhrien ja HIV-infektoituneiden lasten kuvia. Näiden kahden tapahtuman kytkeminen yhteen lienee tuntunut Libyassa hyvinkin luontevalta, varsinkin, kun oikeuskäsitys on niin toinen. USA:n (ja tuskin kovin monen muunkaan länsimaan) ei Libyan mielestä ole oikeutettua arvostella libyalaista oikeuslaitosta Abu Ghrabin jälkeen.

Mutta mainiota, diktatuurit voivat aina hyvin, kun vaan vihollisia riittää. Gaddafilla lienee edessään vielä monta paksua vuotta Libyassa - hyvä sille.

idealismista, vapaudesta ja raivoamisesta

En yleensä koe erityistä viehtymystä sotkeentua maailmanhistoriallisiin ja maailmanpoliittisiin asioihin, koska en niistä juuri mitään tiedä ja olen niiden suhteen yliemotionaalinen; en kykene lukemaan Ihmisoikeuksien julistusta palan nousematta kurkkuun ja joskus lukioaikoinani sain kauhean itkuraivarikohtauksen Amsterdamissa Anne Frankin talomuseon edessä, koska olin vakuuttunut, että museon vierailijat eivät ymmärrä asiasta mitään ja tuhoavat koko Anne Frankiin liittyvän symboliarvon. Kärsin aika paljon tästä tunteellisuudestani ja pidän epäoikeutettuna antaa sen vaikuttaa kaikkeen tekemiseeni. Samantyyppisestä taustasta nousee kuitenkin viehtymykseni vapaita ohjelmistoja, eheää ihmisten välistä vuorovaikutusta sekä ilmastonmuutoksen ehkäisemistä kohtaan, joihin harrastuksiin kuitenkin käytän suuren osan elämästäni. En taida itseasiassa langeta kovin kauas mastomäkeläisestä idealismista, vaikka itse mieluummin käytänkin toisenlaisia retorisia ja toiminnallisia keinoja.

Nyt kuitenkin Tallinnan tapahtumat tulevat niin lähelle, että en voi olla oksentamatta siihen liittyviä ajatelmiani tekstiksi tänne. Minusta tässä on kaksi tasoa, historiallinen ja nykypäivällinen, joilla on vahvoja suoria kytköksiä toisiinsa.

Toisen maailmansodan punaveteraanit, jotka sankarillisesti pelastivat maailman fasismilta, eivät olleet poliitikkoja, eivätkä intomielisesti kommunismia kannattavia valtio-oppineita. He eivät voi nähdä, kuinka muistomerkki, joka heille edustaa voittoa äärimmäisestä pahuudesta, fasismista, edustaa toisille taas kommunistisen totalitarismin tuottamaa väkivaltaa, kyydityksiä, salakuuntelua, sensuuria ja korruptiota. En nyt tietenkään tiedä, mutta voisin helposti kuvitella, että uskollisuutensa Neuvostoliittoa kohtaan osoittaneet sotaveteraanit lienevät kuitenkin saaneet suhteellisia etuja totalitarismin sisällä niin, että sen ahtaus ja pahuus ovat tullut koetuksi lievempinä. Voin helposti ymmärtää sen hyvän puolella, pahaa vastaan- mielikuvan, jota punaveteraanit keskuudessaan itseensä liittävät.

Lisäksi tässä on se sama asetelma, kuin Länsi-Euroopankin mellakoissa; väärinymmärretyksi itsensä kokeva vähemmistö on räjähdysherkkää ja yltyy silmittömään tuhoamisintoon välittömästi sopivan yllykkeen saatuaan. Selasin vähän vironkielistä blogistaniaa (joka ei tänään näytä kirjoittavan mistään muusta kuin Tallinnan mellakoista). Tänään sattumalta Tallinnassa pidettävään Euroopan Vasemmistopuolueen hallituksen kokoukseen osallistuvat länsi-eurooppalaiset vasemmistolaiset olivat ainakin tokaisseet eräälle aktiiviselle vasemmistolaiselle bloggaajalle, että vastaavanlaiset tapahtumat ovat heillä aivan arkipäivää ja että he rinnastavat nämä mellakat täysin vastaaviin mellakoihin Länsi-Euroopassa.

On aika hurjaa nähdä tuubista (dissaan tosin niitä, joihin on ripattu päälle Rage Against The Machinea), miten nuoriso, ja huomionarvoisena pidettäköön seikkaa, että nimenomaan venäjänkielinen nuoriso, raivoaa ja tuhoaa kaikkea käsiinsä osuvaa. Ach, taas niin puhdas kleiniläisen kateuden ilmentymä. Puren rintaa, joka minua ruokkii, koska se ruokkii minua epäsäännöllisesti, eikä riittävästi minun tarpeitani huomioiden. On varmasti nautinto rikkoa niiden kioskien ja myymälöiden ikkunoita, joiden myymiä tuotteita ei ole varaa ostaa ja on nautinto rikkoa bussipysäkkejä, jotka ovat kauniimpia ja parempia kuin neuvostoaikana, mutta siltikin vironkielisen enemmistön tuottamia. Sitä paitsi voin niin kuvitella, miten hajottavaa on elää virolaisessa markkinataloudessa ilman mahdollisuuksia esimerkiksi korkeakoulutukseen, yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumiseen ja valtamedioiden seuraamiseen. Neuvostoaikana kaikilla oli sentään suunnilleen samanlainen riski joutua viranomaisten mielivallan kohteeksi, nyt yhteiskunnassa menestymisen ratkaisee valtakielen osaaminen.

Viron Idolseissakaan ei yksikään venäläistaustainen ole päässyt finaaliin, vaikka karsinnoissa he olivat vahvastikin edustettuina. Tämä on enemmänkin kyllä lasikattoja; venäläisyyteen liittyy valtaväestössä niin paljon negatiivisia assosiaatioita, että heihin ei tule samaistuttua, eivätkä he tule äänestetyksi kilpailussa eteenpäin. (Vähän samoin muuten kävi Saksan Idolseissa, jossa tummaihoinen, mutta kilpailun parhaiten laulava Francisca Urio putosi. Siis oikeasti, voisiko muka Suomen Idolseissa ikinä nähdä tällaista tai tällaista esitystä?)

En ymmärrä sanaakaan venäjää (lukuunottamatta ilmaisuja "kukko", "norsu", "odotapas vain" ja "minä kuolen"), mutta olen antanut itselleni kertoa, että venäläisissä tiedotusvälineissä tapahtunutta esitetään niin, että poliisit olisivat käyttäytyneet aggressiivisesti venäjänkielisiä mielenosoittajia kohtaan ja että suuret kansanjoukot olisivat osallistuneet väkivaltaisuuksiin sympatiasta polisin epäoikeudenmukaisesta kohtelusta kärsiviä venäläisnuoria kohtaan. Voin hyvin kuvitella, että venäjänkielisten nuorten riehumiseen on yhtynyt runsaasti markkinataloudessa heikosti pärjääviä vironkielisiä nuoria, mutta en hetkeäkään epäile, etteikö koko mellakka olisi jäänyt syntymättä ilman ahtaalle puristetun vähemmistön aloitetta. Samoin minun on vaikeaa nähdä motiiveina mitään muuta kun riehumisen, rikkomisen ja itseilmaisun tarpeita, sympatia venäläisväestöä kohtaan tuntuu kyllä liioitellulta.

Voin vaan kuvitella, mitä niiden venäjänkielisten koulujen historiantunneilla opetetaan, joissa vuosittain 9. toukokuuta, II Maailmansodan päättymispäivänä (Länsi-Euroopassa Victory Dayta vietetään jo päivää aikaisemmin), tai 23. helmikuuta, entisenä Puna-armeijan vuosipäivänä muistellaan puna-armeijan sankareita ja jolloin pukeudutaan neuvostoarmeijan juhla-asua muistuttaviin asuihin. Ei ole vaikeaa ymmärtää sitä, että venäläisen identiteetin rakentamiseen ei löydy paljon palikoita neuvostonostalgian ulkopuolelta, kun suoraa kytköstä nyky-Venäjään ei ole, eikä Putin-kulttikaan vielä ole riittävän vahva kantaakseen myös rajan yli. Silti on kammottavaa, että valtaväestöön ei ole kyetty integroitumaan niin paljon, että olisi voitu nähdä miten paljon kaikki vastaava symboliikka heille edustaa väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta, julmuutta ja mielivaltaisuutta.

Pakko kyllä sanoa, että Viron (51-vuotias, mutta ei kyllä päivääkään yhtään Jyrki Kataista vanhemman tai vakuuttavamman oloinen) pääministeri ei paljon pelkää. Diplomaattisuhteiden mahdollinen katkeaminen Venäjän kanssa ei liene ihan pieni asia. En tiedä, että olisiko pieni valtio mitenkään vakuuttavammin enää voinut todistella kuulumistaan länteen ja Eurooppaan tai että olisiko pääministeri voinut keksiä tehokkaampaa vaaliasetta kuin kiilan lyömisen etnisten ryhmittymien väliin.

Oli kuitenkin aika vahvasti ennustettavissa, että muistomerkin siirtämisestä tulee suuri ulkopoliittinen ongelma, kun Lihulan patsaastakin aikoinaan tuli, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Silloin oli kyse muistomerkistä vastakkaisella, saksalaisten puolella taistelleille virolaisille, joiden mielellään tulkitaan taistelleen vapaan Viron puolesta, bolshevismiä ja miehitystä vastaan, vaikka voisin kuvitella, että myöskään Saksan armeijan aikomukset Viron suhteen eivät olleet mitenkään erityisen kiltit.

Kuka voi jaksaa aina velloa niin suuressa itsepetoksessa, kun näiden konfliktien kaikki osapuolet näyttäisivät vellovan? En myöskään ole kuullut kenenkään patsaan siirtoa kannattavan vakuuttaneen venäläisväestölle, että kysymyksessä ei ole kannanotto venäläisiä tai venäläisyyttä vastaan, vaan miehitystä ja väkivaltaa, joiden symbolina patsas valtaväestön silmissä on.

Viron hallituksen ja pääministerin sivut eivät vastaa pingiin.