Objektinmenetys III

On vuosi siitä, kun tapahtui järisyttävä objektinmenetys, ostin Frida Hyvösen levyn Silence is Wild ja itkin aamusta aamuun. Fridaa kuuntelin joka päivä repeatilla koko kesän. Tiesin tietenkin, että shokkitila menisi joskus ohi ja elämä normalisoituisi ja merkityksellistyisi uudestaan. No nyt on normalisoitunut ja merkityksellistynyt, ihan hyvä.

Olin pitkään kuvitellut työstäneeni ja valmistelleeni eroa, mutta en niin tosissani, että olisin jotenkin ymmärtänyt varautua luopumisen kivuliaisuuteen. Olin kaikin tavoin viestinyt olevani milloin tahansa valmis eroon, mutta silti regressoiduin välittömästi vainoharhaiseksi, hysteeriseksi ja huutavaksi lapseksi, kun eropäätös vihdoin tuli.

Tosi hyvä kyllä olla muistikuva itsestä hysteerisenä ja huutavana. Toivottavasti en unohda, kuinka harhainen olin ja kuinka epäluotettava oma mieli voi olla. Kuvittelin esimerkiksi itseäni vahingoitetun ja satutetun tarkoituksellisesti, vaikka sellaiseen ajatteluun ei ole ollut mitään reaalisia perusteita. Eniten kaduttaa, että tulin myös purkaneeksi toiselle osapuolelle näitä harhaisia kuvitelmiani, eikä se raukkaparka varmaan koskaan pääse yli siitä syyllisyydestä, jonka sille sillä tuotin.

Omasta mielestäni olen hienosti luopunut kaikista vanhoista asioista. Sehän on vaikeaa silloinkin, kun ei erityisesti pidä luovuttavista asioista. Olen itkenyt kaikenlaisten sellaistenkin asioiden menettämistä, joista oikeastaan olen sitä mieltä, että elämä on parempaa ilman niitä. Parisuhde on kuitenkin paljolti suljettu järjestelmä, jossa asioiden merkitykset luodaan parisuhteen sisältä käsin, eivätkä ne ole merkityksellisiä ilman sitä. Hyviä haaleita haikeita muistoja kaikenlaisista omituisista asioista, joita nyt en enää valitsisi.

Eron jälkeen on ollut erityisen ihanaa olla tehnyt kaikkia epäilyttäviä asioita epäilyttävissä seuroissa epäilyttävinä kellonaikoina, tarvitsematta olla vastuussa hyvinvoinnistaan tai arvostaan kenellekään muulle kuin itselleen. Tuntuu hyvältä huomata osaavansa tehdä asioita ihan vain siksi että itse haluaa, vaikka niitä tekisi toisten ihmisten (oletetun) tahdon vastaisesti.

Mesta paikka tämä Suomi

On ollut kivaa olla takaisin Suomessa, olen ollut jo kuukauden. Täällä sensuroidaan sananvapausaktivisteja, erotetaan ministerejä näiden huonon naismaun vuoksi, pankit näyttävät olevan ulkoistaneet it-osastonsa esikoululaisille ja kouluttaneet viestintäjohtajansa kirjekursseilla. Aika mesta paikka kyllä, tämä.

Kaikesta tästä huolimatta olen tosin kyllä nauttinut mahdollisuudesta ostaa kaupoista ksylitolpurkkaa, kardemummaa ja jopa ruokaa (=soijarouhetta, soijasuikaleita, kiinteää tofua, maustamatonta jogurttia). Mukavaa on myös se, että asunnoissa on ilmastointi, astiakaapit sekä tiskiharjoja, että polkupyörävarastoihin pääsee joutumatta kantamaan pyörää ja että asuntojen avaimet näyttävät uskottavilta.

Kuvassa Huittisten linja-autoasema.

Asun tässä kielessä ja kulttuurissa, tunnen itseni vammaiseksi ja estyneeksi niiden ulkopuolella. Onnellista olla täällä ja tietää, että ihmiset tarkoittavat, mitä sanovat, vaikka harvoin sanovatkin, mitä tarkoittavat.

paloja

Mrs Morbidi kertoo Australian hallituksen pyytävän huomenna julkisesti anteeksi pyrkimystään nitistää Australian alkuperäiskansat vuosina 1910-1970. Vaikkakaan ihmisiä ei tuolloin kaasutettu kuoliaaksi tai näännytetty työhön, vaan sen sijaan vain uudelleensijoitettiin aboriginaalilapset eristyksiin omasta meemistöstään, on kysymyksessä kuitenkin ollut laajaa julkista kannatusta nauttiva etnisen ryhmän vastainen toiminta, eikä siitä ole edes mitenkään kovin kauan.

Kemppinen: Näin ajatellen ilmaston lämpeneminen on ensimmäinen hyvä uutinen sataan vuoteen. Sitä ei voi ratkaista kiihdyttämällä hyväksikäyttöä eikä edes tappamalla kiireesti paljon ihmisiä.

Helmikuun 24. päivä, kun Sveitsissä jälleen harjoitetaan suoraa demokratiaa, äänestetään Zürichissä mm. siitä, että halutaanko Rooman klubin siirtyvän tänne. Kampanjablogi täällä. Rooman klubi sopii tänne kyllä hyvin, täällä on paljon tärkeitä pönöttäjiä, eikä juuri mitään häiritsevää öyhötysidealismia. Tosin oisin kyllä mielelläni voinut ottaa Rooman klubin myös Helsinkiin.

Monessa Sveitsin kantonissa keskustellaan näinä aikoina siitä, että pitäisikö armeijan suorittaneilla miehillä olla oikeus olla pitämättä rynnäkkökivääriään kotonaan rauhan aikana. Genevessä tämä on jo mahdollista, ja noin 50 asetta on käyty luovuttamassa säilöön asevarastoon. Konservatiivikantoneissa, kuten Aaraussa, vastaavanlainen kehitys ei liene mahdollinen.

kesällä luettua

Kerron, mitä olen kesällä lukenut, koska haluan haircut-blogata.

Patrik Süskind: Das Parfum – Die Geschichte eines Mörders.
Mainio, paikoitellen erittäin aistillinen (tiedän, ilmaus on tähän teokseen liitettynä lattea, koska hajuaisti oli teoksen ehkä keskeisin elementti), kuvaileva, elävä ja koukuttava. Hyvää kerrontaa, joka lopussa yltyi aika villiksikin fantasiaksi, keskeisinä teemoinaan hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen tarve. Loppu oli vähän makaaberi, vähän kuin Schwabin Presidentittärissä.

Adrienne Thomas: Die Katrin wird Soldat
Tätä ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Metziin sijoittuvaa romaania en kyennyt lukemaan loppuun, en kestänyt sitä voihkimista ja huokailua, jossa pideltiin kädestä ja käytiin kävelyillä ja muisteltiin häpeänkiihkonsekaisesti sitä yhtä ainoaa kohtausta, jossa mentiin vähän pidemmälle ja suudeltiin kiihkeillä huulilla toisen rintaa. Päähenkilön rakastetun nimi oli sitäpaitsi Lucien Quirin, voiko jokin nimi kuulostaa enää sukkahousuisemmalta? (En aikoinani samasta syystä kestänyt lukea lahjaksi saamaani kolmiosaista Undsetin Kristiina Lauritsantytärtäkään - liikaa ehdotonta kieltäymystä ja typerissä sosiaalisissa rooleissa tiukasti pitäytymistä, en ikinä ole kehdannut myöntää äidinäidilleni, että en pitänyt teoksesta yhtään.)

Sinänsä romaanin miljöö oli kyllä kiinnostava; Lorraine (ransk.) tai Lothringen (saks.) on sitä aluetta, mistä Saksa ja Ranska ovat iäisyydet tapelleet ja jolla ei siksi liene pysyvää ja selkeää etnistä identiteettiä. Romaanin alkuosan lapsuuskuvauksessa oli myös aika kiinnostavaa perhedraamaa ja kiinnostavasti vähän jopa Lolitan makua päähenkilön kiihkeässä esikuvien ja idolien etsintävaiheessa. Viimeinen kolmasosa jäi lukematta, mutta muutamat viimeiset sivut luin kyllä; Lucien kuoli luotiin munuaisissaan ja Lucienin aina kouluaikoinaan syrjäyttämä luokkatoveri Gaston (paljon sympaattisempi kuin Lucien ikinä) sitten sai Katrinin, vaikka tämän sielu tietenkin oli jo mennyt Lucienin mukana hautaan. Sitä paitsi se Katrinin sotilasura oli vaan sopankeittämistä, jotain junalle vastaan juoksemista ja haavoittuneiden hoivaamista - mitä hittoa, kai kaikilla on sodassa rankkaa, joillain rauhassakin, miksi kirja on otsikoitu noin? Luulin oikeasti otsikon perusteella että tämä olisi jotenkin Phoolan Devin henkinen, mutta ei, lähempänä tämä oli Jane Austenia ja Harlekiiniromaaneja.

Friedrich Dürrenmatt: Grieche such Griechin
Tämän luin oikeasti käännöksenä, mutta pidin siitä kovasti silti. Ihana, kevyt ja kiva kertomus poikamies Arkhilokhoksesta, jonka siveellisessä maailmanjärjestyksessä presidentti on ensimmäisellä sijalla. Sympaattinen Keisarin uudet vaatteet -fantasiatarina, jossa kaikki henkilöt ovat humaaneja, hyväntahtoisia ja ihania kaikessa syntisyydessään ja inhimillisyydessään. Arkhilokhoksen veli Bibi oli kyllä aivan kuin muumisarjakuvien Haisuli (aivan eri hahmo kuin minun ikäpolvelleni tutuissa muumianimaatioissa esiintynyt Haisuli).

Erlend Loe: Volvon kuorma-autot
Ihana kirja ihanista vanhoista höppänöistä ihmisistä, jotka polttavat pilveä, harrastavat partiota, päihdyttävät toisiaan ja vuoroin viihtyvät toistensa seurassa, vuoroin hylkivät toisiaan. Väittelyt Ruotsin ja Norjan suhteellisesta paremmuudesta olivat ehdottoman viihdyttäviä. Keskeisiä rooleja myös hirvellä, rastaalla ja tosiaan - Volvon kuorma-autolla. Suosittelen kirjaa kaikille dementikoille, sillä opasteet ovat erinomaiset, läpi kirjan. Tämänkin luin käännöksenä.

Erica Fischer: Aimée & Jaguar

Tarina Aiméesta ja Jaguarista sijoittuu Berliiniin vuosille 1943-1944. Aimée, Lilly Wust, on neljän lapsen äiti, yksin suuressa talossa aviomiehen ollessa rintamalla. Hän ajautuu rakkaussuhteeseen Jaguarin, Felice Schragenheimin, kanssa, joka on juutalainen, mutta ei ehtinyt ajoissa pakenemaan. Jaguar jää Berliiniin, käy töissä sanomalehdessä väärennetyillä henkilöllisyyspapereilla ja asettaa itsensä päivittäiseen vaaraan. Kuten arvata saattaa, Jaguar jää kiinni ja tuhotaan jossain tuhoamisprosessissa, mutta Lillyn itsereflektointia on puoliksi jopa mielenkiintoista seurata. Kirjallisuus voisi hävetä taipumustaan kirjoittaa kaikki rakkaustarinat niin typeriksi - päähenkilötär on aina jotenkin estynyt (ellei täysin lapsi) ja sitten kun joku vähän kolkuttelee lukkoja, niin iskee heti ikuinen ja sokea rakkaus.

Ellei Herr Wust ole viitsinyt räpeltää Lillya riittävästi ja Felice viitsii, niin sen ei ehkä silti tarvitse tarkoittaa sitä, että Felice olisi se maailman ainoa mahdollinen rakkaus ikinä. Lilly on kouluttamaton kotiäiti (joka ei mm. ikinä ole tullut ajatelleeksi, mitä eteisessä roikkuva Führerin kasvoreliefi voi symboloida) ja Felice on lukenut, terävä, ainaisessa vaarassa, tilannetajuinen ja Lillya kymmenen vuotta nuorempi. Hei mitä näillä beibeillä on oikeasti yhteistä ja miten kauan heidän voisi olettaa jaksavan olla yhdessä, ellei olisi sotaa, lapsia ja yhteistä riskiä? Tämä on tositarina ja tähän liittyy kiinnostavaa spekulaatiota siitä, että Lilly onkin feikannut ja itse ilmiantanut Felicen, ikoska ei kestänyt tämän älyllistä ja sosiaalista ylivertaisuutta ja suhteen heikkoja tulevaisuudennäkymiä. Hitto, siinä tapauksessa olisimme oikeasti saaneet kiinnostavaa kirjallisuutta, mutta muilta osin romanttisen rakkauden myytti maistuu tässä tarinassa kyllä rajusti yliannostetulta.

Isa Chandra Moskowitz: Vegan Cupcakes take over the world

Kesän paras kirja on kai kuitenkin Vegan Cupcakes take over the world, jossa on kaikkea ihkua ja mahtavaa - katsokaa näitä flickr-kuvia!