Vapaan juutalaisen saippua

HS on sensuroinut Jarlan sarjakuvan, jonka oikeudettomasti ja tietoisesti tekijänoikeusrikkomukseen syyllistyen julkaisen tässä alla (alunperin varastin murosta)



Sisällöllistä poliittista satiiria ei koskaan ole liikaa. Omasta mielestäni strippi oli laajalevikkiseltä medialta poikkeuksellisen hieno havainnollistus sentienttien olentojen perusoikeuksen rajoittamisen oikeuttamisesta. Taiteilija itse taas ilmaisee yksinkertaisemmin: "Tarkoitukseni oli repiä mustaa huumoria tilanteesta, jossa natsi-Saksa yrittää surkuhupaisasti olla modernilla tavalla eettinen".^{[lähde: IS]}

Tuo strippi on hieno muistutus myös siitä, miten jotkin ryhmät ovat niin toiseutettavissa, että mikä tahansa hyväksikäyttö tulee oikeutetuksi. Lemmikkieläinten ja tuotantoeläinten välillä vallitsee edelleen samanlainen eriarvoisuus oikeussubjekteina kuin natsien ja juutalaisten välillä taannoin.

Väkivallan ja hyväksikäytön normalisointimekanismit ovat edelleen ihan samoja kuin Natsi-Saksassa, kohteet vaan ovat eri. Vaikka reagoimmekin sanoihin "natsi", "juutalainen" tai "keskitysleiri", emme silti ole mitenkään herkkiä huomaamaan sellaista ajattelua, jolla oikeutetaan kansanmurhia.

lapset ensin

Dailymail: Why I'll always put my children before my husband... even though it's already destroyed one relationship:

"The truth is, of course, that children are so much nicer than men. They smell better. They look cuter. They also love us unconditionally. Of course we put them first. Why on earth wouldn't we?"

Se sanotaan suoraan: ehdoton rakkaus, unconditional love. Riippuvaisiin, avuttomiin ja tarvitseviin lapsiin on turvallista ja nautinnollista olla suhteessa, kun menettämisen pelot ja epävarmuudet ovat poissa ja valta on rajatonta. Lapsia on helppo käyttää tyydyttymättömien narsististen tarpeiden tyydyttämiseen ja kutsua sitä rakkaudeksi. Vertaisyhteisössä sellainen tuottaa myös palkitsevan vastuullisen ja uhrautuvaisen aikuisen roolin.

Kaikki voitot kerralla.

Terveydenhuollon ja psykoterapeuttisen perinteen kyvyttömyydestä käsitellä sosiaalisia ulottuvuuksia potilaan elämässä.

Kun on kysymys terveydestä ja siihen liittyvistä riskeistä, haihtuu helposti fiksujen ja aikaansaavienkin ihmisten arvostelukyky. Olen henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että nykytilanne, jossa lääketieteen alan toimijoita mystifioidaan, palvotaan ja kunnioitetaan ihan kohtuuttomasti, tuottaa tilanteen, että alalle joko valikoituu ihmisiä, joiden joukossa taipumukset vallankäyttöön ja sadismiin ovat yliedustettuja. Vaihtoehtoisesti myös jatkuvaan epäterveen ihailun kohteena oleminen voi aktivoida näitä taipumuksia.

Kaksoisrooli potilaana ja asiakkaana ei ole helppo, sillä potilaan toteutettaessa asiakkaan oikeuksiaan vaatia asiallista palvelua, voi seurauksena olla nippu uusia diagnooseja tai tulkintoja lapsuuden traumojen vaikutuksesta auktoriteetteja uhmaavan käytöksen muodostumiseen. Terapeutin tai lääkärin vastaanottohuoneen seinällä roikkuvat kunniakirjat, tutkintotodistukset ja valokuvat erilaisten lääketieteellisten seurojen tai psykoanalyyttisten yhdistysten tapaamisista eivät ole riittävä tae sille, että lääkäri tai terapeutti välittäisi hoitosuhteeseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Myös sosiaali- ja terveysalan toimijoille tyypillinen Äiti Teresa -tyyppinen pakkomielle sumeuttaa tätä ajattelua, kun riittävyyden kokemuksen saavuttamiseksi on jatkuvasti työskenteltävä jaksamisen rajoilla. Työn laadun merkitystä heikentää työhön liittyvä gloria - kaikki, mitä lääkäri tekee, on ihme - ja kvantitatiivisten indikaattoreiden merkitys muodostuu näin kohtuuttoman suureksi.

Elämme sitä paitsi kiinnostavia aikoja, kun antidepressanttien hyöty on kyseenalaistettu. Toivon kovasti, että tämäntyyppiset havainnot johtaisivat terapiamenetelmien laadulliseen kehittymiseen, sillä todellakin tarvetta olisi. En tarkoita sitä, että jokaisella pahoinvoivalla kansalaisella tulisi olla mahdollisuus moneen vuoteen intensiivisessä psykoanalyysissa, vaikka se kiehtovaa olisikin ja itse omalla kohdallani sellaista arvostaisinkin. Terapia sinänsä ei ole ratkaisu, vaan hoidon tehokkuus on rajusti riippuvainen terapeutin ammattitaidosta ja persoonallisuudesta. Kyky empatiaan, samaistumiseen ja itsereflektioon on terapeutille välttämätön. Hoitosuhteet ovat alue, joita yksityisyydensuojan vuoksi ei voida valvoa riittävästi. Olen luonnollisesti maallikko, mutta voisin kannattaa ehdotusta lakisääteisestä työnohjauksesta terapeuteille ja lääkäreille, vähintään tunti viikossa. On tietenkin ongelmallista löytää työnohjaajia, jotka eivät olisi ördänneet samoissa psykoanalyyttisissa pikkujouluissa paikkakunnan kaikkien muiden terapeuttien kanssa (jos jollekin on epäselvää, niin terapiassa ja työnohjauksessa potilaan ja terapeutin suhteen tulee rajoittua vain hoitotilanteisiin, eikä niiden ulkopuolisia kontakteja tule olla), mutta teoriassa jonkinlainen laadunvarmistusmekanismi olisi kuitenkin välttämätön.

Tässä allaolevassa tuubivideossa voidaan nähdä erinomainen pätkä, jossa Woody Allen puolivakavissaan kertoo omista psykoanalyysikokemuksistaan (~30 vuotta, ~3x viikossa). Woody myös kertoo sokeasta luottamuksestaan lääkäreihin, tuntemuksensa lienevät hyvin yleistettävissä.

Koko länsimaisessa terveydenhuollon perinteessä on missattu lähes täysin ihmisen hyvinvointiin vaikuttavat sosiaaliset tekijät ja keskitytty vain yksilötasoon. Joissain määrin tietenkin harjoitetaan ryhmäterapiaa ja perheterapiaa, mutta harvoinpa kuitenkin psykoterapioissa riittävästi tarkastellaan potilaan maailmankuvaa sosiaalisesti määrittyneenä konstruktiona ja osataan suhteuttaa potilaan arvostukset ja mielipiteet hänen omaan sosiaaliseen alakulttuuriinsa jonkin kuvitteellisen "yleiskulttuurin" sijaan. Perusvuorovaikutuskykyjen työstäminen on oleellista ja merkityksellistä, mutta olisi kyllä hedelmällistä, jos terapioissa kyettäisiin tehokkaammin pureutumaan niihin sosiaalisiin tekijöihin, jotka vaikeuttavat aidon ja hyvän vuorovaikutuksen muodostumista.

rikoksentunto ja rangaistus

Kemppinen on usein hyvin lukemisen arvoinen, mutta kuten hänkin samasta aiheesta kirjoittaessaan sanoi olen minäkin sitä mieltä, että tämä kannattaa jättää lukematta. Lyhyesti: rikoksista jaetuilla rangaistuksilla oletetaan olevan sekä erityisehkäisevää, että yleisehkäisevää vaikutusta. Erityisehkäisevä vaikutus on sitä, että vaikeutetaan rikoksen uusimista pitämällä rikollista eristyksissä yhteiskunnasta. Yleisehkäisevä vaikutus on sitä, että muut kansalaiset rikollisia toimia suunnitellessaan saavat negatiivisia hyöty-kustannus-arvioita (hyödyllä ja kustannuksilla tarkoitetaan tässä hyödyn ja riskien odotusarvoja) ja päätyvät siksi vähemmän todennäköisesti toteuttamaan laissa kiellettyjä tekoja. Näiden lisäksi monilla rangaistuksilla on myös erityiskannustavaa vaikutusta, koska niiden kautta on helppo sosiaalistua sellaisiin ryhmiin, jotka keskimäärin arvioivat rikoksille alhaisempia riskejä, kuin kansalaiset keskimäärin.

Koska lainsäätäjien on mandaattinsa säilyttääkseen kyettävä pitämään lainsäädäntö jollain tavoin linjassa kansalaisten keskuudessa vallitsevien arvojen kanssa, kannattaisi lainsäädäntään liittyvistä asioista olla puhumatta iltapäivälehdissä.

Jos otamme käyttöön käsitteelle sairaudentunto analogisen käsitteen rikoksentunto, joka kuvaisi rikoksentekijän tietoisuutta siitä, että lakia rikkoessaan rikkoo lakia, voidaan rangaistuksien tehokkuutta, siis negatiivista korrelaatiota rikoksien esiintymistodennäköisyyteen, kiinnostavasti tarkastella rikoksentunnon funktiona.

Lapseen ja aikuiseen kohdistetut seksuaaliväkivaltarikokset eroavat toisistaan esimerkiksi pääsääntöisesti rikoksentunnon kohdalla merkittävästi. Aikuinen tietää rajojaan loukatun, vastustelee ja pyrkii tilanteesta eroon, lapsi pääsääntöisesti ei (rajaus: ainakaan tuttujen aikuisten kanssa). Lapsi tarvitsee hyväksyntää ja lapsi on riippuvainen aikuisesta. Lapsi saattaa hymyillä ja sanoa, että ei satu, vaikka sattuisikin. Lapsi saattaa jopa antaa tuottaa itselleen kipua, jos tietää, että jälkeenpäin puhalletaan kipu pois ja luetaan satukirjaa. Lapsi saattaa valehdella ikänsä, jos haluaa säilyttää roolinsa reippaana ja pärjäävänä, ja olettaa hyväksynnän saamisen olevan riippuvainen näistä kvaliteeteista.

Uskon vahvasti, että suuri osa pedofiliasta syytetyistä, joilla on ollut luottamuksellinen suhde väkivallan kohteeseensa, on heikosti kyennyt näkemään tekoaan uhrin näkökulmasta tai edes tarkastelemaan uhria lapsena. On kai ihan tavallista, että pedofiilit projisoivat uhreihinsa aikuisten ominaisuuksia, olettavat näiltä aikuisten vastuullisuutta sekä pitävät suhdetta tasavertaisena. Pidän itse asiassa melko uskottavana pedofiilien epätodellisilta kuulostavia arvioita uhriensä iästä - se on kvantitatiivisesti arvioitavissa oleva kohta, jossa heidän todellisuudentajunsa todenäköisesti heittää paljon.

Väitän, että rikoksentunto on lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa merkittävästi alhaisempi kuin väkivaltarikoksissa keskimäärin. Tästä syystä näistä jaetuilla rangaistuksilla on todennäköisesti hyvin mitätön yleisehkäisevä vaikutus. Lasten hyväksikäyttäjät eivät kuitenkaan kai tee kovin kattavia laskelmia riskien ja hyötyjen odotusarvojen suhteesta ennen tekoihin ryhtymistä. Sen sijaan erityisehkäisevien vaikutusten arviointi on monimutkaisempaa. Seksuaalirikollisen on tuomionsa jälkeen luultavasti erittäin vaikeaa solmia minkäänlaisia suhteita terveisiin aikuisiin ihmisiin ja rangaistuksien koventaminen ei ainakaan helpota tätä prosessia. Rangaistuksen erityisehkäisevä vaikutus on suoraan riippuvainen rikoksenuusimistodennäköisyydestä, joka taas on melko suoraan riippuvainen yhteiskuntaanintegroitumistodennäköisyydestä, joka taas on käänteisesti riippuvainen rangaistuksen suuruudesta sekä siihen assosioituvista sosiaalisista stigmoista.

Näiden kaikkien typerien itsestäänselvyyksien märehtimisen sijaan minusta olisi oikeastaan todella kiinnostavaa pohtia, että millä keinoin voisimme edistää ihmisten kykyä toimia hyvässä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, tuottaa ja vastaanottaa hyväksytyksi tulemisen tunteita sekä tunnistaa pahan olon tunteet ja olla projisoimatta niitä itsen ulkopuolisiin kohteisiin. Toivoisin, että Alice Milleria luettaisiin enemmän.

Olen helpottunut saatuani tämän tekstin oksennettua ulos, pahoittelen, jos luitte. Varoittakaa, jos huomaatte todellisuudentajussani merkittävää hämärtymistä.

Eurooppalainen ja konservatiivinen Sveitsi

Kaksi keskeistä piirrettä määrittelevät minun silmissäni Sveitsiä enemmän kuin mikään muu, nimitän niitä yksinkertaisuuden vuoksi eurooppalaisuudeksi ja konservatismiksi, mutta niillä on paljon ilmentymiä ja ulottuvuuksia. Mieltymystä sulatettuun haisevaan juustoon ne eivät kuitenkaan selitä.

Suomalaisiin nähden lähes mikä tahansa kansa on avointa ja kommunikatiivista, niin myös sveitsiläiset. Tämäkin on kuitenkin suhteellista - Espanjasta, Ranskasta, Latinalaisesta Amerikasta tai Sveitsin ranskankielisiltä alueilta lähtöisin olevat kontaktini ovat erinomaisen ahdistuneita paikallisten jäykkyydestä ja sulkeutuneesta. Voisin myös kuvitella, että ulkkareille väistämättömät runsaat kohtaamiset byrokraattien kanssa Kreisbürossa ja muussa hallinnossa eivät ainakaan lievennä tätä mielikuvaa ja tunnen syvää sympatiaa. Onnekseen eivät ole päätyneet Suomeen.

Miellyttävämpi ja laajempia yhteiskunnallisia seurauksia tuottava seikka on kuitenkin kyky jakaa ja elää tiiviisti. Raitiovaunuissa ja junissa ei kytätä ja vilkuilla ahdistuneena muita ihmisiä, vaan ihan vieraankin ihmisen vieressä osataan istua. Lisäksi täällä yhteiskäytetään pesukoneita äärimmäisen tehokkaasti ja ihmiset epäroimättä joustavat yksityiselämistään voidakseen pestä silloin kun oma vuoro on. On ihmisiä, jotka siirtävät työvuorojaan pyykkivuorojen vuoksi ja on ihmisiä, jotka heräävät viikonloppuisin epäinhimillisen aikaisin voidakseen pestä pyykkiä. Useissa pyykkituvissa (Waschküche) on kirjoittamattomilla säännöillä pyykinpesu sunnuntaisin tai samalle viikolle kahden pyykkivuoron varaaminen kielletty ja pyykkivuoroasioista käydään useissa sveitsiläisissä kellareissa mielenkiintoisia paperilappusotia. Kylpyhuoneiden ovet sitä paitsi rakennetaan täällä usein niin kapeiksi, että mikään sarjavalmisteinen pesukone ei edes mahtuisi sisään, puhumattakaan mistään liitäntävalmiuksista.

Sveitsiläiset ovat kansa, joihin on jotenkin käsittämättömästi ankkuroitunut runsaasti yhteismaan ongelmia minimoivia meemejä, oletettavastikin siitä syystä, että vaikeakulkuisessa vuoristomaastossa se on ollut eristäytyneiden kylien selviämisehto. Sveitsinsaksan kurssillani (jonkakaltaisia erittäin lämpimästi suosittelen kaikille ikinä saksankieliseen Sveitsiin eksyville) meille tarjoiltiin kerran spontaanisti erinomainen esitys tästä kulttuurisesta piirteestä, lammas- ja lehmäpiirroksin kuvitettuna. Myös jätteenkierrätystoiminnassa sveitsiläiset venyvät ihan käsittämättömiin suorituksiin järjestelmän vaatimukset täyttääkseen. Paikallisen jätteenkäsittelyjärjestelmän yksityiskohdista on pakko vielä blogata erikseen, mutta joka tapauksessa se vaatii ihmisiltä jätteiden täsmällistä toimittamista tietyssä formaatissa tiettyyn aikaan tiettyyn paikkaan ja ihmiset nämä vaatimukset täyttääkseen todellakin juoksevat töistä aikaisemmin kotiin ja siirtävät ystävien tapaamista.

Tämä kaikki yhteistyökykyisyys tuntuu sympaattiselta ja humaanilta, mutta Sveitsin haluttomuus liittyä kansainvälisiin organisaatioihin syö tätä mielikuvaa rajusti. Vaikka Sveitsin maaperällä toimivat useat YK-järjestöt, merkittävimpänä tietenkin Genevessa sijaitseva YK:n Euroopan päämaja, mutta myös ILO, UNICEF, WHO, WTO, UNCHR sekä monia kirjainyhdistelmiltään tuntemattomampia, kuten maailman postijärjestö, maailman henkisen omaisuuden järjestö (intellectual property rights, kärsin tuostä hirveästä suomennoksesta, mutta näyttäisi olevan vakiintunut ilmaisu), maailman telekommunikaatiojärjestö sekä maailman meteorologijärjestö, ei Sveitsi ole ollut YK:n jäsen kuin vuodesta 2002 alkaen. Vuonna 2001 äänestettiin EU:iin liittymisestä, lopputuloksena 23.2% kannatus ja 55.79 % äänestysprosentti, uutta äänestystä ei ehkä ihan pian kannata yrittää pykätä. Facebookissa on tosin Sveitsin EU-jäsenyyttä kannattava Cause, johon voi liittyä, jos haluaa ilmaista mielipiteensä.

Konservatismi näkyy monella tasolla, mutta ennen kaikkea vahvana yhtenäiskulttuurina. Merkittävä osa väestöstä elää päivärytmissä, jossa syödään kaksi päivittäistä lämmintä ateriaa ja jossa iltaisin kokoonnutaan perheen tai muun asuinyhteisön kanssa syömään yhdessä. Naisten työssäkäyntiä vaikeuttavat kulttuuristen rasitteiden lisäksi myös edelleen monta rakenteellista tekijää. Kouluikäisten lasten päivittäinen lounas vaatii edelleen joltakin suuren työpanoksen, kun kouluruokaa ei tarjota ja vaihtoehtoisetkin järjestelmät ovat usein heikkoja. Siispä käytännössä kouluikäisten lasten naispuoliset vanhemmat työskentelevät joko puolipäiväisesti tai eivät lainkaan.

Tässä viehättävässä kuvassa krääsäkaupan myyjättärelle etsitään perhettä, jonka kanssa syödä päivittäin lounasta. Hämmentävää, miten täällä ei kyetä puputtamaan mikropitsaa takahuoneessa seisaaltaan, kun Suomessa siihen kyetään millä tahansa työpaikalla.

Verotuksellisesti (hyvä perusteksti Sveitsin verotusjärjestelmästä) naimisiin meneminen ja lisääntyminen on periaatteessa kannattavaa. Avioparien tulot lasketaan yhteen ja verotetaan yhdessä (Gemeinschaftsbesteuerung), jolloin progressio syö enemmän niiden perheiden tuloista, joissa on kaksi työssäkäyvää aikuista, kuin niistä, joissa toinen on kotona. Ilmeisesti naisten valinnanvaraa kotiinjäämisen suhteen halutaan kuitenkin kasvattaa, joten verotusjärjestelmän muuttamisesta tältä kohtaa käydään keskusteluja. Ranskassa on huhujen mukaan käytössä samankaltainen järjestelmä, mutta en onnettomilla ranskantaidoillani kyennyt googlaamaan viitteitä tästä.

Suurin puolue täällä on nationalistikonservatiivioikeistopuolue SVP, jonka vaikutusvaltaisimmat hahmot ovat miellyttävyydeltään, argumentoinniltaan ja neutraaliudeltaan suunnilleen samaa luokkaa kuin Italian Berlusconi. Kuvitelkaa esimerkiksi Tony Halmetta, jolla olisi vastaavat kytkökset elinkeinoelämään kuin Aatos Erkolla. Nämä sankarilliset hahmot ovatkin moraalisesti ansioituneet tuottamalla hyviä kansanäänestyksiä erilaisista keskeisistä aiheista, jotka parhaimmillaan vain kevyesti rikkovat tervettä järkeä sekä kansainvälisiä ihmisoikeuksiin liittyviä säädöksiä vastaan. Erityisen nerokas veto oli äänestyttää kansaa parantumattomien seksuaalirikollisten rangaistuksen elinikäisyydestä - myönteinen äänestystulos johti ristiriitaan kansainvälisten sopimusten kanssa ja nyt asiasta on äänestettävä uudestaan. Lisäksi täällä toimitaan aktiivisesti sellaisia pahuuksia kuin minareettien rakentamista sekä julkisia päiväkoteja vastaan.

Tämä on SVP:n syksyisen vaalikampanjan juliste, joiden näkemiseltä ei voinut välttyä missään. Kampanjan pointti oli aikaansaada sellaista lainssäädäntöä, joka oikeuttaisi karkottamaan maasta sellaisia ulkkareita, jotka eivät osaa käyttäytyä Sveitsissä, ts. harjoittavat jotain rikollista toimintaa. Pohjoismaalaisen hyvinvointi-tasapäistämispolitiikan vallassa kasvaneena mulla ainakin nousee iho kananlihalle noin alhaisesta ja populistisesta kampanjasta.

Erityisen lystikästä on, että tämä maan suurin puolue, jolla on 31% paikoista parlamentin alahuoneessa, sekä hallituksen 7 paikasta 2, kokee olevansa oppositiossa, koska heidän hallitusyhteistyötä edellisellä kaudella sabotoinut suosikkipoikansa äänestettiin hallituksesta ulos. Oppositiopolitiikkaa on nyt harjoitettu kuukausi, ja toissapäivänä tuli ulos ensimmäinen oppositiopolitiikan menestystä juhliva tiedote. Olen joko ihan älyttömän turtunut suomalaiseen sosiaalidemokraattiseen hyssyttelyyn, tai sitten tämä on oikeastikin niin älyttömän perverssiä, kuin miksi tämän koen. En vielä ihan tiedä.

koulutragediat

Olen niin syvästi hämmästynyt siitä, että niin monet aikuiset ihmiset näyttäisivät kokevan eilisen koulutragedian niin merkityksellisenä kuin kokevat. Eilen katsoin syvän epäuskon vallassa tv-uutisia; onko todella tapahtuma niin merkityksellinen, että siitä jaksetaan täällä asti uutisoida? Tajuan, että tapahtuma on medialle tosi herkullinen, kun samasta teemasta voi generoida paljon uutismateriaalia sitä mukaa kun yksityiskohtia selviää, ja niitä on tarjolla paljon. Onneksi koulukeskus on ymmärrykseni mukaan suljettu - näin koululaisilla on riittävästi aikaa antaa haastatteluja medialle, iltapäivälehdet myyvät ja talous kasvaa.

Minulla ei ole minkäänlaisia vaikeuksia ymmärtää, etteikö tilanne olisi ollut läsnäoleville stressaava ja henkensä menettäneiden sekä muutoin vaurioituneiden omaisille raskas. En vaan mitenkään jaksa ymmärtää, että tällainen yksittäinen pieni tapahtuma voi millään tavoin olla maailman mittakaavassa merkittävä. Tajuan, että Suomen mittakaavassa, Etelä-Suomen mittakaavassa tai Tuusulan mittakaavassa tapahtuma voi olla ihan merkittävä, mutta en voi käsittää sitä, että vakavasti otettavat mediat viitsivät kommentoida asiaa Suomen ulkopuolellakin.

Selittäkää, että miten ihan sivistyneet ihmiset jaksavat täyttää tietoisuuttaan nimenomaan tällä yksittäistapauksella, kun kahdeksan ihmisen traaginen kuolema ei vaan millään tavalla ole harvinainen tai erikoinen tapahtuma? Tajuan, että samaan rotuun ja yhteiskuntaluokkaan ja kokemusmaailman kuuluviin ihmisiin on helpompi samaistua, mutta todellakinko niin moni ihan fiksu ihminen ei näe tuota dynamiikkaa ongelmana, josta on kaikin tavoin pyrittävä eroon?

On niin itsestäänselvää, että kouluissa, työpaikoilla, julkisissa kulkuvälineissä, kaduilla ja liiketiloissa on paljon ihmisiä, joiden empatiakyky on alikehittynyt, sekä ihmisiä, jotka fantasioivat vallasta (~väkivallasta)*. Todennäköisyys sille, että silloin tällöin joku suuntaa energiansa muiden vaurioittamiseen on melko suuri. Harvoin kuitenkaan tekijällä on psyykkisiä resursseja ja kapasiteettia niin vahvaan itseilmaisuun (jota tässä tapauksessa toisten ihmisten tuhoamiseen valittu metodikin on), kuin tässä tapauksessa.

Tässä koko tapahtumassa ei vaan ole mitään mielenkiintoista tai erikoista. Poikkeusyksilöitä on aina, he käyttäytyvät arvaamattomasti, eikä kaikkea voi osata ennakoida tai ehkäistä. Yksittäisen tapauksen ja huteran aineiston perusteella ei voida edes saavuttaa juuri minkäänlaista ymmärrystä yleisen tason psykodynamiikasta, vaikkakin sellaisista voi saada herkullisia esimerkkejä erilaisten kiintoisien teorioiden illustroimiseksi - taviksetkin voivat jaksaa tutun kontekstin vuoksi hetkeksi kiinnostua.



*Itseasiassa havaitsen juuri nyt tulkitsevaeni kaikkea itsen ulkopuolisiin objekteihin kohdistuvaa vahingoittamisen halua kleiniläisen kontekstin kautta :P. Näen kleinilaiseen kateuteen perustuvia mekanismeja myös massoihin ja ihmisyyteen (eikä vaan yksittäisiin yksilöihin) kohdistuvan tuhoamisen halun taustalla.

psykoanalyysin ihmiskuvasta

Veloenassa on pohdittu täydellistä ihmistä. Kaikkein kiinnostavinta minusta olisi tietää, että minkälainen terveen ihmisen normi ohjaa mielenterveysalan toimijoita, heitä, jotka oikeasti tekevät päivittäin päätöksiä ihmisten tulevaisuuksien suhteen.

Psykoanalyyttinen perinne on erittäin raskaasti ladattu erilaisilla oletuksilla terveestä ihmisestä ja normaalista elämästä. Harmillisinta on ehkä se, että psykonaalyysin käsitykseen terveestä ihmisestä kuuluvat vahvasti sellaiset normatiiviset käsitykset sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta, joiden ylläpitäminen on kaikin tavoin vahingollista (miehet haluavat naisia ja naiset haluavat miehiä, miehet ovat hallitsevia ja naiset ovat alistuvia).

Psykoanalyysilla ei oikeastaan juuri ole keinoja auttaa ihmisiä vapautumaan neurooseistaan, elleivät he samalla alistu luopumaan niistä persoonallisuutensa osista, jotka eivät vastaa psykoanalyysin käsitystä terveestä ihmisestä. En tällä luopumisella tarkoita sitä, että ihmiset tietoisella päätöksellään hylkäisivät piirteitä itsestään, mutta luopumista on jo se, että hyväksyvät analyytikkonsa näkemyksen siitä, että se on epätervettä, syntynyt tiettyjen vaiheiden kautta ja että siitä eroonpääseminen on välttämätöntä neuroosista vapautumisen kannalta. Koska koko länsimäinen psykoterapiaperinne kuitenkin pohjautuu psykoanalyysiin, olisi kiinnostavaa tietää, että miten vahvat jäljet psykoanalyysin nämä perinteet ovat siihen jättäneet.

Toinen psykoanalyysissa minua rajusti rieponut asia on sen yhteensopimattomuus moraalin kanssa: moraalinen käyttäytyminen selitetään useimmiten jollain alemmuuden- ja syyllisyydentunteella, eikä terveellä ihmisellä tule olla kaipuuta sellaiseen. Näin ehkä onkin, mutta on toki surkeaa, että kaikki suuret utilitaristit ja aikaansaajat näin tulevat väistämättä luokitelluiksi epäterveiksi ja että puhtaasti utilitaristisia motiiveja ei näin olekaan - jalosieluisinkin utilitaristi pyrkiikin vaan vapautumaan omista syyllisyydentunteistaan. Haluaisin maailman, jossa älylliseen utilitarismiin pyrkiminen olisi kaiken psyykkisen kehityksen tavoitteena, se olisi oikeaa harmoniaa ja täydellisyyttä.