Objektinmenetys III

On vuosi siitä, kun tapahtui järisyttävä objektinmenetys, ostin Frida Hyvösen levyn Silence is Wild ja itkin aamusta aamuun. Fridaa kuuntelin joka päivä repeatilla koko kesän. Tiesin tietenkin, että shokkitila menisi joskus ohi ja elämä normalisoituisi ja merkityksellistyisi uudestaan. No nyt on normalisoitunut ja merkityksellistynyt, ihan hyvä.

Olin pitkään kuvitellut työstäneeni ja valmistelleeni eroa, mutta en niin tosissani, että olisin jotenkin ymmärtänyt varautua luopumisen kivuliaisuuteen. Olin kaikin tavoin viestinyt olevani milloin tahansa valmis eroon, mutta silti regressoiduin välittömästi vainoharhaiseksi, hysteeriseksi ja huutavaksi lapseksi, kun eropäätös vihdoin tuli.

Tosi hyvä kyllä olla muistikuva itsestä hysteerisenä ja huutavana. Toivottavasti en unohda, kuinka harhainen olin ja kuinka epäluotettava oma mieli voi olla. Kuvittelin esimerkiksi itseäni vahingoitetun ja satutetun tarkoituksellisesti, vaikka sellaiseen ajatteluun ei ole ollut mitään reaalisia perusteita. Eniten kaduttaa, että tulin myös purkaneeksi toiselle osapuolelle näitä harhaisia kuvitelmiani, eikä se raukkaparka varmaan koskaan pääse yli siitä syyllisyydestä, jonka sille sillä tuotin.

Omasta mielestäni olen hienosti luopunut kaikista vanhoista asioista. Sehän on vaikeaa silloinkin, kun ei erityisesti pidä luovuttavista asioista. Olen itkenyt kaikenlaisten sellaistenkin asioiden menettämistä, joista oikeastaan olen sitä mieltä, että elämä on parempaa ilman niitä. Parisuhde on kuitenkin paljolti suljettu järjestelmä, jossa asioiden merkitykset luodaan parisuhteen sisältä käsin, eivätkä ne ole merkityksellisiä ilman sitä. Hyviä haaleita haikeita muistoja kaikenlaisista omituisista asioista, joita nyt en enää valitsisi.

Eron jälkeen on ollut erityisen ihanaa olla tehnyt kaikkia epäilyttäviä asioita epäilyttävissä seuroissa epäilyttävinä kellonaikoina, tarvitsematta olla vastuussa hyvinvoinnistaan tai arvostaan kenellekään muulle kuin itselleen. Tuntuu hyvältä huomata osaavansa tehdä asioita ihan vain siksi että itse haluaa, vaikka niitä tekisi toisten ihmisten (oletetun) tahdon vastaisesti.

lapset ensin

Dailymail: Why I'll always put my children before my husband... even though it's already destroyed one relationship:

"The truth is, of course, that children are so much nicer than men. They smell better. They look cuter. They also love us unconditionally. Of course we put them first. Why on earth wouldn't we?"

Se sanotaan suoraan: ehdoton rakkaus, unconditional love. Riippuvaisiin, avuttomiin ja tarvitseviin lapsiin on turvallista ja nautinnollista olla suhteessa, kun menettämisen pelot ja epävarmuudet ovat poissa ja valta on rajatonta. Lapsia on helppo käyttää tyydyttymättömien narsististen tarpeiden tyydyttämiseen ja kutsua sitä rakkaudeksi. Vertaisyhteisössä sellainen tuottaa myös palkitsevan vastuullisen ja uhrautuvaisen aikuisen roolin.

Kaikki voitot kerralla.

Objektinmenetys II

Lyhyenä jatkopohdintana aikaisempaan: onko objektinmenetyksen prosessointi helpompaa, jos objekti menetetään selkeästi ulkoisesta syystä, triviaaliesimerkissä siis kuolemantapauksen vuoksi?

Olosuhteita on hieman haastava vakioida niin, että objektinmenetystapahtuman käyntiinsaattamiseen ei myöskään eloonjäämistapauksessa liittyisi mitään erityisiä frustraatioita, kuten yleensä liittyy. Verrattavuus on yleensä hieman hankalaa, paitsi näiden frustraatioiden vuoksi, niin monissa tapauksissa myös eloonjääneen objektin merkityksellisyys on saattanut alentua ennen varsinaista eroa.

Jos vakioidaan tilanne niin, että erotilanne tapahtuu tuskattomasti ja yhteisestä sopimuksesta (check!) mutta objekti on silti merkityksellinen ja läheinen (check! check!) on luopumisprosessi todennäköisesti vaikeampi, sillä objekti voi jatkuvasti olemassaolollaan muistuttaa kaikista menetetyistä asioista. Muiston muodostaminen on vaan niin paljon hankalampaa, kun objekti on läsnä elävänä, mutta aikaisemmin avoinna olleet mahdollisuudet näyttäytyvätkin silti suljettuina.

objektinmenetys

Koska kirjastoaineistojen saatavuus näin kansallisten juhlapyhien aikaan on heikko, eikä Gutenbergissakaan näköjään ole saatavilla Freudin esseetä Trauer Und Melancholie, niin ehkä on kirjoitettava objektinmenetyksestä ihan itse.

Objektinmenetyksen prosessoinnin kivuliain osa on luopuminen, siis sen seikan hyväksyminen, että objekti lakkaa olemasta saatavilla ja tyydyttämästä subjektin tarpeita. Mitkä tahansa muut prosessin osat ovat siihen verrattuna keveitä, olkoon tapahtunut sitten kuinka rumia asioita vain, ja liittyipä menetysprosessiin miten syvää frustraatiota tai syyllisyyttä tahansa. Objektista luopuminen on ilman jäämistä, turvallisuuden ja jatkuvuuden katkeamista ja hylätyksi tulemista. Oikeastaan hylätyksi tuleminen saattaa olla frustroivin mahdollisin psyykkinen kokemus ja kaikki muut psyykkiset kokemukset ovat palautettavissa hylätyksi tulemisen kokemukseen tai sen välttämiseen.

Psyyken kehityksen alkuvaiheissa, itse- ja objektikonsistenssin vielä muotoutuessa, objektisuhteet ovat funktionaalisia, jolloin subjektilla ei ole psyykkisiä valmiuksia tuottaa itse kaikkia psyykkisia rakenteita ja palveluja, ja ne ulkoistetaan ulkoiselle objektille. Kaikissa objektisuhteissa on joissain määrin funktionaalisia piirteitä ja objektinmenetyksessä toteutetaan patologisia ratkaisuja sitä todennäköisemmin, mitä hallitsevampia funktionaalisia elementtejä objektisuhteessa on ollut. Tyypillisiä patologisia ratkaisuja on objektin suorittamien funktionaalisten palvelusten hakeminen jostain muualta (uudesta objektisuhteesta) tai funktionaalisiin palveluksiin liittyvien tarpeiden väkivaltainen sammuttaminen esimerkiksi pakkotoiminnoilla tai päihteillä.

En mitenkään nyt onnistu löytämään Spinozan Etiikan mistään verkkoversioista sitä kohtaa, jossa sanotaan, että ulkoinen rakkausobjekti voi lisätä elämänvoimaa (Spinozalla conatus), mutta että riippuvaisuus ulkoisen rakkausobjektin tästä funktiosta vastaavasti vähentää sitä. Kuitenkin tämä kohta on niin koherentti nykypsykoanalyysin kanssa, jossa objektisuhde raadellaan kahdentyyppisiksi osiksi: on yksilöllisiä ja eriytyneitä objektisuhteen elementtejä ja sitten on niitä riippuvaisia, funktionaalisten palveluiden molemmin- tai toispuoliseen tuottamiseen perustuvia elementtejä. Toinen on selkeästi elämänvoimaa lisäävä ja toinen on sitä vähentävä mekanismi. Lisäksi riippuvuus ulkoisen objektin tuottamista palveluista on perusmotiivi kleiniläiselle kateudelle. (Onkohan joku syy sille, että Kateus ja kiitollisuus puuttuu Mielen rakentumisen lähdeluettelosta? Minua kiinnostaisi.)

Luopumisessa vaikeinta on käsitellä objektin tyydyttäviä ja onnellisia kokemuksia tuottaneita aspekteja. Arkielämä on rakentunut täyteen elementtejä ja tilanteita, jotka muistuttavat menetetystä objektista ja tyydyttävien kokemusten saavuttamattomuudesta. Helppo defenssi tälle on nostaa esille objektisuhteen frustroivia puolia, jolloin luopuminen näyttäytyykin voittona ja jostain negatiivisesta irti pääsemisenä. Usein objektisuhteen päättymiseen liittyy paljon frustroivia piirteitä, joista saa helposti materiaalia tälle defenssille.

Ah, oikeastaanhan kaikki psykoanalyyttinen kirjallisuus on kiinnostunut vain kuolintapauksista (pienten lasten vanhempien kuolemat lienevät aivan erityisen kiihkon kohteita) ja analyysisuhteiden päättymistä ja melkein kaikki tämä on vaikeasti sovellettavissa tällaisiin ihan normaaleihin, siisteihin ja arkisiin parisuhteiden päättymisiin. Ei ole oikeastaan kirjallisuutta, jossa pohdittaisiin, että millä tavoilla toisistaan luopuneiden objektien kannattaisi olla toisiinsa yhteyksissä, jotta he voisivat suojata toisiaan luopumisreaktioiden patologisoitumiselta ja tukea toisiaan itsenäistymisessä ja ehjien menneisyys-introjektien luomisessa toisistaan.

Kun päämäärä kuitenkin on muodostaa elävistä objekteista toimivia ja ehjiä introjektejä, joiden päällimmäinen attribuutti olisi menneisyyteen kuuluminen, lienee aika selvää, että prosessia ei ainakaan helpota se, että menetetty objekti olisi jatkuvasti ulottuvilla muistuttamassa olemassaolostaan ja saavuttamattomuudestaan. Veloenan väite siitä, että kuolemantapaukset ovat helpompia kuin erot, sillä kuolleet tulevat harvemmin kovin ulottuville muistuttamaan saavuttamattomuudestaan, tuntuu tätä kautta hyvin perustellulta.

En tiedä, ehkä minun objektisuhteeni sisälsi jotenkin epätavallisen paljon tyydyttäviä ja onnellisia elementtejä, sillä vaikka konkreettista yhteistä esineistöä on lähiympäristössä vähän, eikä minun tarvitse suoraan vastaanottaa mitään viestejä, kirjeitä, puhetta tai näköaistimuksia menetetyltä objektilta, olen silti jatkuvasti virittynyt muistamaan kaikki menetetyt asiat ja kokemaan niistä surua. Tässäkin objektisuhteessa on kuitenkin monta asiaa, jotka ovat tuottaneet vihaa, pettymystä ja frustraatiota, mutta en ehkä keksi, että mitä niiden jauhaminen hyödyttäisi, tai mitä hyötyä olisi syyllisyyden tuottamisesta toiselle osapuolelle.

Ehkä kaikkein frustroivimpana tässä hahmottuu pettymys siihen, että itse olen vuosien aikana tinkinyt älyllisestä rehellisyydestä (oman arvioni mukaan paljon ja liikaa) voidakseni suojella toista osapuolta hänen hylätyksi tulemisen peloiltaan, ja sitten itse olen jäänyt aivan vastaavanlaisten pelkojeni kanssa paljaaksi ja ilman suojelua. Osittain tietenkin oma vikani, että olen näyttäytynyt niin vahvana, mutta on aika kivuliasta hoksata, että minussa oli hauraita kohtia ja että ne eivät tulleet huomioiduksi. Olisi pitänyt huomioida, mokoma tyhmä objekti!

Terveydenhuollon ja psykoterapeuttisen perinteen kyvyttömyydestä käsitellä sosiaalisia ulottuvuuksia potilaan elämässä.

Kun on kysymys terveydestä ja siihen liittyvistä riskeistä, haihtuu helposti fiksujen ja aikaansaavienkin ihmisten arvostelukyky. Olen henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että nykytilanne, jossa lääketieteen alan toimijoita mystifioidaan, palvotaan ja kunnioitetaan ihan kohtuuttomasti, tuottaa tilanteen, että alalle joko valikoituu ihmisiä, joiden joukossa taipumukset vallankäyttöön ja sadismiin ovat yliedustettuja. Vaihtoehtoisesti myös jatkuvaan epäterveen ihailun kohteena oleminen voi aktivoida näitä taipumuksia.

Kaksoisrooli potilaana ja asiakkaana ei ole helppo, sillä potilaan toteutettaessa asiakkaan oikeuksiaan vaatia asiallista palvelua, voi seurauksena olla nippu uusia diagnooseja tai tulkintoja lapsuuden traumojen vaikutuksesta auktoriteetteja uhmaavan käytöksen muodostumiseen. Terapeutin tai lääkärin vastaanottohuoneen seinällä roikkuvat kunniakirjat, tutkintotodistukset ja valokuvat erilaisten lääketieteellisten seurojen tai psykoanalyyttisten yhdistysten tapaamisista eivät ole riittävä tae sille, että lääkäri tai terapeutti välittäisi hoitosuhteeseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Myös sosiaali- ja terveysalan toimijoille tyypillinen Äiti Teresa -tyyppinen pakkomielle sumeuttaa tätä ajattelua, kun riittävyyden kokemuksen saavuttamiseksi on jatkuvasti työskenteltävä jaksamisen rajoilla. Työn laadun merkitystä heikentää työhön liittyvä gloria - kaikki, mitä lääkäri tekee, on ihme - ja kvantitatiivisten indikaattoreiden merkitys muodostuu näin kohtuuttoman suureksi.

Elämme sitä paitsi kiinnostavia aikoja, kun antidepressanttien hyöty on kyseenalaistettu. Toivon kovasti, että tämäntyyppiset havainnot johtaisivat terapiamenetelmien laadulliseen kehittymiseen, sillä todellakin tarvetta olisi. En tarkoita sitä, että jokaisella pahoinvoivalla kansalaisella tulisi olla mahdollisuus moneen vuoteen intensiivisessä psykoanalyysissa, vaikka se kiehtovaa olisikin ja itse omalla kohdallani sellaista arvostaisinkin. Terapia sinänsä ei ole ratkaisu, vaan hoidon tehokkuus on rajusti riippuvainen terapeutin ammattitaidosta ja persoonallisuudesta. Kyky empatiaan, samaistumiseen ja itsereflektioon on terapeutille välttämätön. Hoitosuhteet ovat alue, joita yksityisyydensuojan vuoksi ei voida valvoa riittävästi. Olen luonnollisesti maallikko, mutta voisin kannattaa ehdotusta lakisääteisestä työnohjauksesta terapeuteille ja lääkäreille, vähintään tunti viikossa. On tietenkin ongelmallista löytää työnohjaajia, jotka eivät olisi ördänneet samoissa psykoanalyyttisissa pikkujouluissa paikkakunnan kaikkien muiden terapeuttien kanssa (jos jollekin on epäselvää, niin terapiassa ja työnohjauksessa potilaan ja terapeutin suhteen tulee rajoittua vain hoitotilanteisiin, eikä niiden ulkopuolisia kontakteja tule olla), mutta teoriassa jonkinlainen laadunvarmistusmekanismi olisi kuitenkin välttämätön.

Tässä allaolevassa tuubivideossa voidaan nähdä erinomainen pätkä, jossa Woody Allen puolivakavissaan kertoo omista psykoanalyysikokemuksistaan (~30 vuotta, ~3x viikossa). Woody myös kertoo sokeasta luottamuksestaan lääkäreihin, tuntemuksensa lienevät hyvin yleistettävissä.

Koko länsimaisessa terveydenhuollon perinteessä on missattu lähes täysin ihmisen hyvinvointiin vaikuttavat sosiaaliset tekijät ja keskitytty vain yksilötasoon. Joissain määrin tietenkin harjoitetaan ryhmäterapiaa ja perheterapiaa, mutta harvoinpa kuitenkin psykoterapioissa riittävästi tarkastellaan potilaan maailmankuvaa sosiaalisesti määrittyneenä konstruktiona ja osataan suhteuttaa potilaan arvostukset ja mielipiteet hänen omaan sosiaaliseen alakulttuuriinsa jonkin kuvitteellisen "yleiskulttuurin" sijaan. Perusvuorovaikutuskykyjen työstäminen on oleellista ja merkityksellistä, mutta olisi kyllä hedelmällistä, jos terapioissa kyettäisiin tehokkaammin pureutumaan niihin sosiaalisiin tekijöihin, jotka vaikeuttavat aidon ja hyvän vuorovaikutuksen muodostumista.

oikeusministeriön lasten hyväksikäyttöä vähentämään pyrkivät toimet

Ehkä tarvitsisin oman erillisen pedofiliablogin, kun kirjoitan aina vaan tästä teemasta. Tässä on kaksi rajua tunteitaherättävää asiaa, ensinnäkin lasten hyväksikäyttö ja toiseksi lasten hyväksikäytön hyödyntäminen sekä erilaisten poliittisten tavoitteiden edistämiseen että sitten henkilökohtaisiin terapiatarkoituksiin.*

Yle uutisoi tänään oikeusministeriön toimenpiteistä lasten seksuaalisen hyväksikäytön vähentämiseksi. Kolme uutisessa mainittua toimenpidettä ovat:

1. Seksuaalirikollisten libidon heikentäminen lääkehoidon avulla.
   
2. Tuomioiden taustojen selvittäminen.
   
3. Lasten hyväksikäytön yleisyyden selvittäminen kouluihin Poliisiammattikorkeakoulun tämän ja ensi viikon aikana lähetettämillä lomakkeilla.
   

Seksuaalirikollisten lääkehoito

Tämä oli katsottu aiheelliseksi nostaa otsikkoonkin. Edelleenkin näyttäisi olevan olemassa ihmisiä, jotka elävät käsityksessä, että seksuaalirikollisuudessa olisi ensisijaisesti kysymys jonkinlaisesta ylivilkkaan seksuaalivietin ja pahuuden kombinaatiosta. Ei, seksuaaliseen hyväksikäyttöön ei välttämättä tarvitse liittyä minkäänlaista seksuaalista kiihottuneisuutta, fyysista koskemattomuutta voidaan loukata ilmankin.

Lääkehoidon tavoitteena olisi heikentää seksuaalirikollisten libidoa, minkä toivottaisiin vähentävän rikosten uusiutumista. Kuulostaa triviaalilta, ja lienee todennäköisesti melko tehoton keino, koska se ei millään tavalla paranna seksuaalirikollisen edellytyksiä solmia terveitä ja tyydyttäviä vuorovaikutussuhteita toisten aikuisten ihmisten kanssa. Voin kyllä kuvitella tapauksia, joissa toisiin aikuisiin on vaikea solmia suhteita juurikin ylikorostuneen libidon vuoksi, mutta en pidä näitä kovin suurena ryhmänä.

Lääkehoidon tehokkuus on onneksi tajuttu jo heikoksi, mutta epäilemättä sen läpiviemistä tullaan kannattamaan suurin kansanjoukoin. Seuraavassa lainauksessa sattumalta myös tuetaan edellisessä postauksessani esittämäni arvelua lapsiin kohdistuvien rikosten harjoittajien alhaisesta rikoksentunnosta:

Jos sen sijaan ei näe omassa käytöksessään mitään väärää - kuten lapsen hyväksikäyttäjät usein tuntuvat ajattelevan - silloin pelkkä lääkehoito on ilmeisesti vain rajallisesti tai ei ollenkaan tehokasta, huomauttaa Kauko Aromaa, Euroopan kriminaalipoliittisen instituutin johtaja.

Tuomioiden taustojen selvittäminen

Näiden tonkiminen kuulostaa erittäin hyvältä, koska pidän aika mahdollisena, että tällä alueella on helppo jakaa perättömiä ja heikosti perusteltuja tuomioita.

Lasten hyväksikäytön yleisyyden selvittäminen

Olen kovin kiinnostunut näkemään lomakkeen, joka tämän ja ensi viikon aikana lähtee suomalaisiin kouluihin selvittääkseen lasten kokemuksia hyväksikäytetyksi tulemisesta. Toivottavasti ennakkoluuloni toteuttavan tahon, poliisiammattikorkeakoulun, tähän aihepiiriin liittyvän osaamisen suhteen ovat perusteettomat ja että kysely ei ainakaan ole huonompi kuin minkä itse tekisin.

The World's most disturbing children's book

Tässä vielä linkki, joka kulkee otsikolla The world's most disturbing children's book. Ihan hyvä tavoite opettaa lapsille, että heillä on oikeus fyysiseen koskemattomuutteen, mutta samalla normitetaan niin rajusti heteroseksuaalisuuteen ja yksinkertaistetaan kaikkien ongelmien syitä niin rajusti, että lopputulos lienee enemmän vaurioittava kuin eheyttävä.


*Itse käytän terapiatarkoituksiin, mutta koska mulla on oikeampia mielipiteitä, niin se on oikeutettua ;-). Lisäksi mulla olisi erittäin oikeita mielipiteitä siitä, että mikä vaurioittaa lapsia ja mikä ei, mutta sensuroin ne liian poleemisina.

rikoksentunto ja rangaistus

Kemppinen on usein hyvin lukemisen arvoinen, mutta kuten hänkin samasta aiheesta kirjoittaessaan sanoi olen minäkin sitä mieltä, että tämä kannattaa jättää lukematta. Lyhyesti: rikoksista jaetuilla rangaistuksilla oletetaan olevan sekä erityisehkäisevää, että yleisehkäisevää vaikutusta. Erityisehkäisevä vaikutus on sitä, että vaikeutetaan rikoksen uusimista pitämällä rikollista eristyksissä yhteiskunnasta. Yleisehkäisevä vaikutus on sitä, että muut kansalaiset rikollisia toimia suunnitellessaan saavat negatiivisia hyöty-kustannus-arvioita (hyödyllä ja kustannuksilla tarkoitetaan tässä hyödyn ja riskien odotusarvoja) ja päätyvät siksi vähemmän todennäköisesti toteuttamaan laissa kiellettyjä tekoja. Näiden lisäksi monilla rangaistuksilla on myös erityiskannustavaa vaikutusta, koska niiden kautta on helppo sosiaalistua sellaisiin ryhmiin, jotka keskimäärin arvioivat rikoksille alhaisempia riskejä, kuin kansalaiset keskimäärin.

Koska lainsäätäjien on mandaattinsa säilyttääkseen kyettävä pitämään lainsäädäntö jollain tavoin linjassa kansalaisten keskuudessa vallitsevien arvojen kanssa, kannattaisi lainsäädäntään liittyvistä asioista olla puhumatta iltapäivälehdissä.

Jos otamme käyttöön käsitteelle sairaudentunto analogisen käsitteen rikoksentunto, joka kuvaisi rikoksentekijän tietoisuutta siitä, että lakia rikkoessaan rikkoo lakia, voidaan rangaistuksien tehokkuutta, siis negatiivista korrelaatiota rikoksien esiintymistodennäköisyyteen, kiinnostavasti tarkastella rikoksentunnon funktiona.

Lapseen ja aikuiseen kohdistetut seksuaaliväkivaltarikokset eroavat toisistaan esimerkiksi pääsääntöisesti rikoksentunnon kohdalla merkittävästi. Aikuinen tietää rajojaan loukatun, vastustelee ja pyrkii tilanteesta eroon, lapsi pääsääntöisesti ei (rajaus: ainakaan tuttujen aikuisten kanssa). Lapsi tarvitsee hyväksyntää ja lapsi on riippuvainen aikuisesta. Lapsi saattaa hymyillä ja sanoa, että ei satu, vaikka sattuisikin. Lapsi saattaa jopa antaa tuottaa itselleen kipua, jos tietää, että jälkeenpäin puhalletaan kipu pois ja luetaan satukirjaa. Lapsi saattaa valehdella ikänsä, jos haluaa säilyttää roolinsa reippaana ja pärjäävänä, ja olettaa hyväksynnän saamisen olevan riippuvainen näistä kvaliteeteista.

Uskon vahvasti, että suuri osa pedofiliasta syytetyistä, joilla on ollut luottamuksellinen suhde väkivallan kohteeseensa, on heikosti kyennyt näkemään tekoaan uhrin näkökulmasta tai edes tarkastelemaan uhria lapsena. On kai ihan tavallista, että pedofiilit projisoivat uhreihinsa aikuisten ominaisuuksia, olettavat näiltä aikuisten vastuullisuutta sekä pitävät suhdetta tasavertaisena. Pidän itse asiassa melko uskottavana pedofiilien epätodellisilta kuulostavia arvioita uhriensä iästä - se on kvantitatiivisesti arvioitavissa oleva kohta, jossa heidän todellisuudentajunsa todenäköisesti heittää paljon.

Väitän, että rikoksentunto on lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa merkittävästi alhaisempi kuin väkivaltarikoksissa keskimäärin. Tästä syystä näistä jaetuilla rangaistuksilla on todennäköisesti hyvin mitätön yleisehkäisevä vaikutus. Lasten hyväksikäyttäjät eivät kuitenkaan kai tee kovin kattavia laskelmia riskien ja hyötyjen odotusarvojen suhteesta ennen tekoihin ryhtymistä. Sen sijaan erityisehkäisevien vaikutusten arviointi on monimutkaisempaa. Seksuaalirikollisen on tuomionsa jälkeen luultavasti erittäin vaikeaa solmia minkäänlaisia suhteita terveisiin aikuisiin ihmisiin ja rangaistuksien koventaminen ei ainakaan helpota tätä prosessia. Rangaistuksen erityisehkäisevä vaikutus on suoraan riippuvainen rikoksenuusimistodennäköisyydestä, joka taas on melko suoraan riippuvainen yhteiskuntaanintegroitumistodennäköisyydestä, joka taas on käänteisesti riippuvainen rangaistuksen suuruudesta sekä siihen assosioituvista sosiaalisista stigmoista.

Näiden kaikkien typerien itsestäänselvyyksien märehtimisen sijaan minusta olisi oikeastaan todella kiinnostavaa pohtia, että millä keinoin voisimme edistää ihmisten kykyä toimia hyvässä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, tuottaa ja vastaanottaa hyväksytyksi tulemisen tunteita sekä tunnistaa pahan olon tunteet ja olla projisoimatta niitä itsen ulkopuolisiin kohteisiin. Toivoisin, että Alice Milleria luettaisiin enemmän.

Olen helpottunut saatuani tämän tekstin oksennettua ulos, pahoittelen, jos luitte. Varoittakaa, jos huomaatte todellisuudentajussani merkittävää hämärtymistä.

koulutragediat

Olen niin syvästi hämmästynyt siitä, että niin monet aikuiset ihmiset näyttäisivät kokevan eilisen koulutragedian niin merkityksellisenä kuin kokevat. Eilen katsoin syvän epäuskon vallassa tv-uutisia; onko todella tapahtuma niin merkityksellinen, että siitä jaksetaan täällä asti uutisoida? Tajuan, että tapahtuma on medialle tosi herkullinen, kun samasta teemasta voi generoida paljon uutismateriaalia sitä mukaa kun yksityiskohtia selviää, ja niitä on tarjolla paljon. Onneksi koulukeskus on ymmärrykseni mukaan suljettu - näin koululaisilla on riittävästi aikaa antaa haastatteluja medialle, iltapäivälehdet myyvät ja talous kasvaa.

Minulla ei ole minkäänlaisia vaikeuksia ymmärtää, etteikö tilanne olisi ollut läsnäoleville stressaava ja henkensä menettäneiden sekä muutoin vaurioituneiden omaisille raskas. En vaan mitenkään jaksa ymmärtää, että tällainen yksittäinen pieni tapahtuma voi millään tavoin olla maailman mittakaavassa merkittävä. Tajuan, että Suomen mittakaavassa, Etelä-Suomen mittakaavassa tai Tuusulan mittakaavassa tapahtuma voi olla ihan merkittävä, mutta en voi käsittää sitä, että vakavasti otettavat mediat viitsivät kommentoida asiaa Suomen ulkopuolellakin.

Selittäkää, että miten ihan sivistyneet ihmiset jaksavat täyttää tietoisuuttaan nimenomaan tällä yksittäistapauksella, kun kahdeksan ihmisen traaginen kuolema ei vaan millään tavalla ole harvinainen tai erikoinen tapahtuma? Tajuan, että samaan rotuun ja yhteiskuntaluokkaan ja kokemusmaailman kuuluviin ihmisiin on helpompi samaistua, mutta todellakinko niin moni ihan fiksu ihminen ei näe tuota dynamiikkaa ongelmana, josta on kaikin tavoin pyrittävä eroon?

On niin itsestäänselvää, että kouluissa, työpaikoilla, julkisissa kulkuvälineissä, kaduilla ja liiketiloissa on paljon ihmisiä, joiden empatiakyky on alikehittynyt, sekä ihmisiä, jotka fantasioivat vallasta (~väkivallasta)*. Todennäköisyys sille, että silloin tällöin joku suuntaa energiansa muiden vaurioittamiseen on melko suuri. Harvoin kuitenkaan tekijällä on psyykkisiä resursseja ja kapasiteettia niin vahvaan itseilmaisuun (jota tässä tapauksessa toisten ihmisten tuhoamiseen valittu metodikin on), kuin tässä tapauksessa.

Tässä koko tapahtumassa ei vaan ole mitään mielenkiintoista tai erikoista. Poikkeusyksilöitä on aina, he käyttäytyvät arvaamattomasti, eikä kaikkea voi osata ennakoida tai ehkäistä. Yksittäisen tapauksen ja huteran aineiston perusteella ei voida edes saavuttaa juuri minkäänlaista ymmärrystä yleisen tason psykodynamiikasta, vaikkakin sellaisista voi saada herkullisia esimerkkejä erilaisten kiintoisien teorioiden illustroimiseksi - taviksetkin voivat jaksaa tutun kontekstin vuoksi hetkeksi kiinnostua.



*Itseasiassa havaitsen juuri nyt tulkitsevaeni kaikkea itsen ulkopuolisiin objekteihin kohdistuvaa vahingoittamisen halua kleiniläisen kontekstin kautta :P. Näen kleinilaiseen kateuteen perustuvia mekanismeja myös massoihin ja ihmisyyteen (eikä vaan yksittäisiin yksilöihin) kohdistuvan tuhoamisen halun taustalla.

Lasten seksuaalisuus Norjassa

Hii, jos Freudia vastustettiin elinaikanaan, niin eipä hänellä juuri sen helpompaa olisi ollut nykymaailmassakaan. Aiheesta pitäisi ehdottomasti blogata huolellisemmin, mutta onpa kiinnostavaa seurata, mikä meuhka syntyy, kun lasten seksuaalisuudesta taas keskustellaan. Norjalainen lastentarhanopettaja ehdotti (norjankielinen alkuperäisteksti), että lasten seksuaalisuuteen tulee voida suhtautua vapaammin, ja ainakin Hesarin artikkelin kommenteissa sekä Takkiraudassa kuohuu rajuja Sodoma ja Gomorra -syytöksiä.

Lastenkasvatuskulttuurissa on tietenkin monia asioita, joita tulee kehittää, mutta yksi tärkeimmistä on luontevan ja helpon suhtautumisen opettaminen ruumiillisuuteen ja seksuaalisuuteen, hämmentämättä ja syyllistämättä. Tajuan pointin ja todellakin haluaisin säästää kaikki maailman lapset kukkahattukasvattajilta, jotka jatkuvasti viestivät lasten olevan rumia ja metelöiviä ja siveettömiä ja huonoja. Oon niin varma, että Alice Miller olisi samoilla linjoilla; hyväksytyksi tulemisen tunnetta ei voi evätä sen perusteella, että lapsi toteuttaa itseään tavoilla, jotka ovat aikuisten kulttuurissa ongelmallisia.

psykoanalyysin ihmiskuvasta

Veloenassa on pohdittu täydellistä ihmistä. Kaikkein kiinnostavinta minusta olisi tietää, että minkälainen terveen ihmisen normi ohjaa mielenterveysalan toimijoita, heitä, jotka oikeasti tekevät päivittäin päätöksiä ihmisten tulevaisuuksien suhteen.

Psykoanalyyttinen perinne on erittäin raskaasti ladattu erilaisilla oletuksilla terveestä ihmisestä ja normaalista elämästä. Harmillisinta on ehkä se, että psykonaalyysin käsitykseen terveestä ihmisestä kuuluvat vahvasti sellaiset normatiiviset käsitykset sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta, joiden ylläpitäminen on kaikin tavoin vahingollista (miehet haluavat naisia ja naiset haluavat miehiä, miehet ovat hallitsevia ja naiset ovat alistuvia).

Psykoanalyysilla ei oikeastaan juuri ole keinoja auttaa ihmisiä vapautumaan neurooseistaan, elleivät he samalla alistu luopumaan niistä persoonallisuutensa osista, jotka eivät vastaa psykoanalyysin käsitystä terveestä ihmisestä. En tällä luopumisella tarkoita sitä, että ihmiset tietoisella päätöksellään hylkäisivät piirteitä itsestään, mutta luopumista on jo se, että hyväksyvät analyytikkonsa näkemyksen siitä, että se on epätervettä, syntynyt tiettyjen vaiheiden kautta ja että siitä eroonpääseminen on välttämätöntä neuroosista vapautumisen kannalta. Koska koko länsimäinen psykoterapiaperinne kuitenkin pohjautuu psykoanalyysiin, olisi kiinnostavaa tietää, että miten vahvat jäljet psykoanalyysin nämä perinteet ovat siihen jättäneet.

Toinen psykoanalyysissa minua rajusti rieponut asia on sen yhteensopimattomuus moraalin kanssa: moraalinen käyttäytyminen selitetään useimmiten jollain alemmuuden- ja syyllisyydentunteella, eikä terveellä ihmisellä tule olla kaipuuta sellaiseen. Näin ehkä onkin, mutta on toki surkeaa, että kaikki suuret utilitaristit ja aikaansaajat näin tulevat väistämättä luokitelluiksi epäterveiksi ja että puhtaasti utilitaristisia motiiveja ei näin olekaan - jalosieluisinkin utilitaristi pyrkiikin vaan vapautumaan omista syyllisyydentunteistaan. Haluaisin maailman, jossa älylliseen utilitarismiin pyrkiminen olisi kaiken psyykkisen kehityksen tavoitteena, se olisi oikeaa harmoniaa ja täydellisyyttä.