Uudenvuodenpuheet ja arvojohtajat

Minusta eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden selkeästi suurimpia uhkia on välinpitämättömyys, osattomuuden kokemus ja merkityksettömyys. Joka vuosi odotan arvojohtajien uudenvuodenpuheilta viestiä siitä, että miksi on valtio, miksi on arkipäivää ja minkä eteen tässä kaikki otsamme hiessä raadamme. Miksi meillä on presidentit, jotka pitävät uudenvuodenpuheita valtiollisilla televisiokanavilla ja mille kaikelle se onkaan symboli.

Halonen puhuu työllisyydestä, Itämerestä ja äänestämisestä. Merkel puhuu arjesta, työllisyydestä ja Eurosta. Sarkozy samoin. Ranskalaiseen retoriikan perinteeseen istuvat maininnat vapaudesta ja tasa-arvosta kauniisti. Sarkozy puhuu jopa burkakiellosta sekularismin ideaaliin viitaten. Italiankin presidentti Giorgio Napolitano lainaa paavin lausumaa hyvien yhteistyömallien etsimisestä uskonnollisten ja maallisten yhteisöjen välille. Erityisen ruma ja epäpoliittinen on Cameronin uudenvuoden puhe, jossa puhutaan taloudesta ja kansallisesta turvallisuudesta.

Merkel sanoo, että euro on enemmän kuin rahayksikkö, ja jatkaa, että "Das vereinte Europa ist der Garant für unseren Frieden und Freiheit. Der Euro ist die Grundlage unseres Wohlstands." Sarkozy sanoo vielä vahvemmin, että "La fin de l'euro serait la fin de l'Europe", euron loppu olisi Euroopan loppu. Kumpikaan ei kuitenkaan sano ääneen, että miksi ja mikä on Eurooppa, ja millä tavalla se takaa rauhan ja vapauden.



Videolla toteutetaan hienosti eurooppalaisia arvoja ja käytetään vapautta kritisoida valtaa ja sen edustajia. En itse ole erityisesti tuon lajin mauttomuuden tai tyhmyyden fani, mutta ne ovat vaaraton lieveilmiö, jonka olemassaolon mahdollisuudesta olen Voltairen tavoin onnellinen.

Minusta arvojohtaja ei voi sanoa David Cameronin tavoin, että "together we will defend our values and way of life and defeat those who threaten them." Arvojohtaja puhuisi auki ne yhteiset arvot ja perustelisi, että miksi ne ovat puolustamisen arvoisia. Minusta minkä tahansa eurooppalaisen arvojohtajan tulisi myös ymmärtää olevansa velvoitettu samassa hengenvedossa muistuttaa varomaan epädemokraattisia ja tasa-arvonvastaisia keinoja näitä arvoja ja elämäntapaa kohtaavien uhkien nitistämiseen.

Puolan presidentti puhuu dialogista ja keskustelukulttuurista demokratian ytimenä. Latvian ja Liettuan presidentit puhuvat lyhyesti ja hilpeästi uuden vuoden iloja hehkuttaen. Unkarin presidentti haluaa mainita kristilliset juuret. Islannin presidentti Ólafur Ragnar Grímsson ei jätä mainitsematta kirjallisuutta, jonka laajuus ja monipuolisuus niin pienellä kielialueella on minulle jatkuva hämmästyksen aihe.

Sveitsissä leipä- ja sirkushuvitilanteet lienevät edelleen hallussa, kun Micheline Calmy-Ray käyttää lähes koko uudenvuodenpuheen hallintoelimien eri roolien selventämiseen ja hallintoon (sekä itseensä) kohdistuvan luottamuksen rakentamiseen. Italian presidentti tunnistaa ja lausuu puheessaan julki jopa työttömyyden ja taloudellisen epätasa-arvon luoman uhan demokratialle: "Se non apriamo a questi ragazzi nuove possibilità di occupazione e di vita dignitosa, nuove opportunità di affermazione sociale, la partita del futuro è persa non solo per loro, ma per tutti, per l'Italia : ed è in scacco la democrazia."

Olen puolueellinen, mutta Viron presidentti taitaa räjäyttää jälleen pankin. Kevään parlamenttivaaleista hän muistuttaa, että kansalla on korkein valta päättää poliitikassa käytetyistä keinoista, että demokratia ei ole myytävänä ja että kunnioitusta ei voi ostaa. Ja jälleen sisällöllinen viittaus vapauteen ja itsenäisyyden merkitykseen sanomalla, että näin siksi, koska olemme itse herroja omalla maallamme. "Siis peab rahvas kõrgeima kohtumõistjana ka otsustama, mis on me poliitikaajamises lubatud ja mis mitte. Demokraatia pole müügiks. Austust ei saa osta. See peab olema välistatud, kui me oleme peremehed omal maal."

Meillähän vaaleista puhuttaessa korkeintaan muistutetaan siitä, että hei äänestäminen on muuten hyvä keino vaikuttaa yhteisin asioihin. En pystyisi keksimään mitään lamempaa, vaikka yrittäisin.

Paitsi että presidentti Ilveksen rohkeus riittää kertomaan kansalle, mikä on vaalien merkitys, hän ottaa määritelläkseen myös kulttuurin. Hän toivoo, että Tallinnan kulttuuripääkaupunkius tulisi käytetyksi mahdollisuutena muuttua itse kulttuurisemmaksi ja eurooppalaisemmaksi, jotta tajuaisimme, kuinka "kulttuuri kantaa meitä, emmekä me kulttuuria".

Mistähän Eurooppa saisi minua paremmin miellyttäviä valtionpäämiehiä? Sarkozy onneksi veti ihan tyydyttävästi, samoin Napolitano.


(Aivan lopuksi haluaisin kiittää kaikkia äänestäjiä. Lisäksi haluaisin ruusuja Google Translatelle ja risuja omalle suppealle eurooppalaisten kielten osaamiselleni.)

Tekhne makre

Olisin voinut kuvitella, että iloitsisin nähdessäni humanistilaumojen kiinnostuneen tuotteistamisesta ja yrittämisestä. En olisi uskonut näkeväni päivää, jolloin Jari Parantaista siteeraisivat, kommentoisivat ja eteenpäinlinkkaisivat niin monet minun sivistystä ja kulttuuria korkealle arvostaviksi tietämäni tahot (tästä huolimatta en usko kaikkien ymmärtäneen samantien ryhtyä kiihkeiksi elämäntapatuotteistajiksi).

Tämä yllättävältä näyttävä tapahtuma on selitettävissä sillä, että linkattu teksti koskee tietenkin taiteilijoiden kaikkien aikojen suosikkiaihetta: taiteilijoiden oikeutta toimeentuloon ja elantoon. Viehättävää, että joku voi onnistua olemaan sivussa kaikesta taiteen olemukseen, rooliin ja merkitykseen liittyvästä keskustelusta, niin, että ei edes koe tarpeelliseksi kommentoida käsityksiä taiteen itseisarvosta tai myönteisistä ulkoisvaikutuksista. Hesarin kulttuurisivut eivät taatusti tarjoa riittävää yleiskatsausta, saati sitten ajassa muuttuvaa reflektiota tästä aiheesta. Ehkäpä joskus Fingerporissa?

Taiteilijoille itselleen taiteen itseisarvo näyttäytynee kiveen kirjoitettuna, eikä taiteen yhteiskunnallisesta roolista keskustelemisessa siis voi olla mieltä. Kuluttajien mieltymyksistä vielä vähemmän.

Jari Parantaisella on ansioita kuitenkin monilla alueilla. Soisin mielelläni kaikkien, jotka ovat joskus käyneet (tai mahdollisesti joskus ovat aikeissa käydä) jollakin työpaikalla, lukevan esimerkiksi tekstin palkankorotuksista. Kaikkien organisaatioiden tuottavuutta ei toki mitata laskutettavassa rahassa – olisipa yksinkertaisempaa siirtää työntekijän pankkitilille lasten hymyjä, parantunutta ergonomiaa, koettua elämäniloa, vähentynyttä jätteentuotantoa, tai millä minkäkin organisaation tuottavuutta sitten mitataankin (pääsääntöisesti kyllä mittaaminen on eräs huonoiten osatuista jutuista ikinä, mutta se on toinen tarina).

Olen eri mieltä siitä, että taiteilijoiden työtä pitäisi arvottaa ainoastaan sen perusteella, mitä siitä ollaan valmiita maksamaan. Tietenkin on taidetta, jonka olemassaolon pitää olla riippumatonta siitä, miten paljon kuluttajat ovat siitä kiinnostuneita.

Täydellisessä maailmassa meillä olisi itse omista lähtökohdistaan syntynyttä taidetta, jossa yhdistyvät tekninen osaaminen, vuorovaikutus taiteen sisäisen tradition kanssa ja ylevä sisältö, joka ei ole palautettavissa verbaaliseen tiiviiseen ilmaisuun. Tämä taide sitten tuo yhteiskuntaan kollektiivisia tunteita, moraalia, selkärankaa, iloa, merkityksellisyyttä ja mitä kaikkia ne positiiviset ihanat ulkoisvaikutukset sitten ovatkin.

Elämme valitettavasti maailmassa, jossa vähänkin vaikeammilla alueilla täytyy ekstrapoloida ja approksimoida. Ei voi nojata ideaaleihin, sillä ne eivät vaan pidä paikkaansa. Kuten taiteilijat itkevät, niin meillä todellakin taiteen tekemistä rajoittavat taloudelliset reunaehdot. En ole siitä mitenkään eri mieltä. Lisäksi taidetta rajoittaa taiteilijoiden pakkoajatus koko ajan esittää taiteilijuutta performanssina, kaikkia taiteilijamyyttejä koko ajan reflektoiden, ja näin leikata itsensä irti muusta ympäröivästä yhteiskunnasta. (Tämä tuskin vaivaa taiteilijoita itseään.)

Käyttötaide, erityisesti kehystetyt grafiikanlehdet ja painotuotteet, saisivat aivan hyvin elää markkinoiden armoilla, kuten kai itse asiassa melko pitkälti elävätkin. En esimerkiksi toivoisi, että julkisin varoin ylläpidetyissä gallerioissa on nähtävillä nykyistäkään määrää keramiikkamaljakoita, maisemamaalauksia tai kuivakukka-asetelmia. (Verkkokaupan vaikutuksesta kuvataiteen myyntiin olisi muuten aika kiinnostavaa tietää enemmän, jos sitä joku tietää enemmän tutkitun. Gallerioiden roolin luulisi heikentyvän rajustikin.)

Mutta olen toki Jari Parantaisen perusteeseistä samaa mieltä. Ajatuksen siitä, että suosittuus, ja erityisesti suosittuus taideskenen ulkopuolella, välttämättä tarkoittaisi huonoa taiteellista tasoa, on tultava kertakaikkiaan murskatuksi.

Toki ymmärrän taiteilijoiden taipumusta dissata suosittuutta siltä osin, että suosittuus usein johtaa tilanteisiin, jossa tulee se alentava ja vastenmielinen kysymys "Mitä oikeastaan haluat tällä työlläsi sanoa?", jolloin on jälleen alennuttava selittämään, että taiteen tarkoitus ei ole olla typistettävissä kahteen-kolmeen-viiteen lauseeseen.

Sellaisessa tekisi kyllä itsenikin mieli mennä yksin komeroon väkertämään omaa taidettani ja itkeä siellä sitä, että raha ei ymmärrä sataa taivaasta.





---
Yllä esiintyneet teokset, joista mun mielestä jokainen toimii itsenäisenä statementina siitä, että miksi taidetta on, ja erityisesti, että miksi sitä pitää olla:

• Ai WeiWei: Sunflower Seeds
• Pilvi Takala: Trainee
• Theo van Gogh ja Ayaan Hirsi Ali: Submission
  

Jouluun liittyvästä traditiosta ja varpusina lentelevistä kuolleista veljistä

Mitä, jos ei ole varma, että haluaako kirkkautta sieluunsa? Mitä, jos tietää, että kuolleet veljet eivät lentele varpusina maan päällä? Mitä jos omasta mielestä kaikki on huijausta ja roskaa?

Teininä olen lintsannut lähes kaikista koulun järjestämistä jouluhartauksista vakaumukseen vedoten. Traditiot ovat tuntuneet sisällöttömiltä ja väkinäisiltä, enkä ole halunnut olla mukana toteuttamassa mitään, mitä en usko enkä tahdo.

Piinallisia ne nöyristä sydämistä ja Herran kirkkaudesta kertovat laulut tietenkin ovat. Lapsena en hoksannut, että ne olisi pitänyt ymmärtää ihan toisissa ajallisissa ja kulttuurihistoriallisissa konteksteissa. Olin turhautunut, kun luulin ihmisten vaan jouluna joutuvan joidenkin epärationaalisuus- ja sentimentaalisuuskohtauksien valtaan, enkä halunnut itse olla osa sellaista.

Erikoista, että olen kuitenkin voinut itse lukea ja eläytyä vielä tosi paljon sentimentaalisempaan ja opettavaisempaan materiaaliin. Esimerkiksi niitä Andersenin satuja, joissa kuolleiden rakastajien pääkalloja pidetään kukkaruukuissa tai kuolleet lapset lentelevät enkeleinä ja kukkasina ympäriinsä, olen lukenut kiihkeästi, itkien ja eläytyen.

Ajattelen, että vasta ääneen resitointi tekee asioista totta ja vain ääneen sanottuihin asioihin on velvoitettu sitoutumaan. Näin sentimentaalisenkaan kirjallisuuden äärellä ei ollut erityisen kiusallista. Ääneen resitoimisen kognitiivisista vaikutuksista on kyllä vähän vaikeaa löytää hyviä lähteitä. Joissain kognitiivis-behavioraalisissa terapiakoulukunnissa tavoitteiden mantraaminen ääneen on olennaisessa roolissa. Avioliiton solmiminen (tai joissain traditioissa sen purkaminen) edellyttää ääneen sanottua tahdonilmausta. Onhan ääneen sanomisella rooli, mutta mitään kattavaa esitystä en kyllä ole nähnyt.

Nyt olen vähitellen alkanut tajuta, että omat jouluperinteet ovat yhtä kiinnostavia kuin ne jungilaiset arkkityypit, ihmemaiden Alice ja Dorothy tai maalaukset antiikin jumalien muodonmuutoksista, joista olen ymmärtänyt olla kiinnostunut aina. Vieraissa traditioissa voi aina olla vapaamatkustaja ja turisti, omissa se on vähän vaikeampaa. Kaikki ne sielut, enkelikuorot ja varpuset voi ajatella metaforana jostakin kauniista ja siedettävästä, ilman että tarvitsee hyväksyä kaikkea sitä moralisoivaa, ulossulkevaa ja konservatiivista roskaa, mikä niihin liittyy.

Ei tarvitse uskoa enkeleiden ilmestyneen Marialle tai paimenille, mutta tarina on silti kaunis, eikä sen uudelleenesittäminen mitenkään vahingoita ketään. Ja olkipukkien, tonttujen, pyhän Nicolauksen ja nuuttipukkien sekasotku on vain ja ainoastaan viehättävää.

Maito pitää maidontuottajat kasassa

NY Times nosti hiljattain esille kiinnostavaa kytköstä ravitsemussuositusten ja maataloustuotannon välillä. Minulle fanaatikkona on tietenkin aina iso nautinto lukea, kuinka pahiksia esitetään epäedullisessa valossa, mutta harvinainen nautinto se on, sillä tästä aiheesta ei Suomessa vaan voisi keskustella.

Meillähän pidetään ihan normaalina, että yksi teollisuudenala saa markkinoida omia tuotteitaan kouluissa ja neuvoloissa millä tahansa terveysmielikuvilla, eikä mikään terveysväittämiä koskevaa lainsäädäntöä valvova elin ole kiinnostunut puuttumaan siihen.

Joka tapauksessa, NY Times paljasti, miten maidonkulutuksenedistäjäorganisaatio Dairy Management maksoi kannattavuusongelmissa kamppailevalle pizzaketjulle markkinointikampanjan, jossa lanseerattiin tuplajuustopizzat (tai +40%-pizzat). Win pizzayrittäjät, win maidontuottajat, lose kuluttajat.

Sveitsissä on kaukaa viisaasti opetettu kansalaiset jo kauan sitten syömään ihan pelkkää puhdasta sulatettua juustoa. Kiemurrelkoon muu Eurooppa ylituotanto-ongelmien ja kiintiöiden kanssa, heillä on paremmin.

Topeliuksen saduista

Marketeissa ja radioissa joululauluvalikoima painottuu tietenkin iloiseen kilkatukseen ja hilpeisiin kansansävelmiin, mutta näinä vuodenaikoina tulee kuitenkin enemmän altistuttua myös Varpuselle jouluaamuna ja Sylvian joululaululle (itse altistin itseäni hyvin nautinnollisesti eilen Turun Tuomiokirkossa).

Minua on usein ihmetyttänyt, että miksi nuo kaksi tekstiä ovat Topeliukselta ne tunnetuimmat. Lisäksi laajasti tunnetaan pateettinen Koivu ja Tähti. Nöyrillä sydämillä ja viattomilla lapsosilla hekumointi on tietenkin osa historiallista kontekstia, ja sellainen epäilemättä tuottaa nykylukijalle vaikeuksia. Silti Topeliuksella on myös paljon hyviä historiaan sijoittuvia fiktiivisiä tekstejä, jotka ansaitsisivat vähän vahvemman sijan populaarikulttuurissa ja kirjallisessa kaanonissa.

Kalevalankaan popularisoinneissa ei suomalainen mytologia tule esille niin konkreettisesti kuin Topeliuksen proosakerronnassa. (Kansanperinteen ja mytologian rakastajat, toivottavasti bongasitte myös syksyn uutuuskirjoista Essi Kummun Karhun kuoleman?) Ja tyypillisesti koko suomalainen kansanperinne typistetään yhdeksi Kalevalaksi, eli siihen, mitä yksi satunnainen Lönnrot on saanut kasattua yhteen satunnaiseen kokoelmaan. Mitä kukaan tietää edes Kantelettaresta?

Ainakin Knut Soittoniekka olisi satu, joka ansaitsisi tulla kerrotuksi. Tiedättehän, "en ole eilisestä puolisesta saanut muuta syödäkseni kuin kuumaa kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaran, itikan koiven ja seitsemän kuormaa sammalia". Haluaisin lukea enemmän satuja, joissa seikkailisivat merenneito Sini Aalto ja metsänkuningas Tapio.

Myös tarina Turun linnan tonttu-ukosta on mun mielestä hieno. Lenkkipolun varrella seisovat satoja vuosia vanhat kivimuurit ovat inspiraation lähteenä monellekin tarinalle (kuten esimerkiksi tuore lastenkirja Reetta ja linnan vangit), mutta harvassa tarinassa seikkailee kerralla niin monia historiallisia hahmoja kuin Topeliuksen tonttu-ukko-tarinassa. Niistäkään ei taida Aiju von Schönemanin lisäksi tietää kukaan muu.

Topeliuksen kuvaus Lönnrotin lapsuudesta on niin ihaileva ja täynnä Lenin- ja Jeesus-aiheisista tarinoista tuttuja ylistäviä maneereita, mutta ihan ansaitsematonta ei Lönnrotin ylistys olekaan. Ainakin mun mielestä on kiehtovaa, kun kaikenlaisia historiallisia hahmoja tuodaan lähemmäksi ja niihin tarjotaan samaistuttavia näkökulmia (mulle tuli heti mieleen Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, josta tykkäsin tosi paljon).

Ja urhea räätäli Tikka, joka ompeli yhteen Suomen ja Ruotsin, sekä muurahainen, joka kävi lääkärissä! Muistelisin, että jotkut (kalaverkko-aiheiset) tarinat sijoittuivat Raumallekin, mutta olen unohtanut ne. Ylipäätään, olen unohtanut näistä saduista jo niin paljon, eikä saatavillani ole kunnollista kokoelmaa. Olisipa aika jo jonkun naputella nämä saataville Wikisourcesiin ja lukea nauhalle Librivoxiin.

Nicht bloß das quantitative Kriterium der Einwohnerzahl

Was die kleinen Nationen von den großen unterscheidet, ist nicht bloß das quantitative Kriterium der Einwohnerzahl; es ist etwas Tiefergehendes: Ihre Existenz ist für sie selbst keine selbstverständliche Gewissheit, sondern immer eine Frage, eine Herausforderung, ein Risiko; sie sind der Geschichte gegenüber in der Defensive, gegenüber dieser Kraft, die über sie hinweggeht, die sie nicht berücksichtigt, die sie nicht einmal wahrnimmt.

Tätä lienen siteerannut jo useampaan otteeseen eri tilanteissa, mutta teksti ei ehkä kulu toistosta. Tämä on Kunderan esseekokoelmasta Le Rideau, saks. Der Vorhang.

Kaikki konstruoivat omansa jollakin omalla tavalla, ja se on tärkeää siksi, että se on omaa ja itse todeksi koettua. Lienee kuitenkin monia kansoja, jotka ovat taistelleet identiteetistään jotain jättimammuttia vastaan ja joiden minäkuvaan olennaisesti liittyy neuvokkuus ja sitkeys. Eino Leino sanoo lastenlorunomaisesti: Oli mullakin pieni onneni, mut minusta oli se suuri, ja luulenpa, siks oli suuri se, kun se mun oli onneni juuri. Omakohtainen kokemus luo omistajuutta.

--

Versuchen wir uns vorzustellen, die isländischen Sagas wären in Englisch geschrieben. Die Namen ihrer Helden wären uns heute so vertraut wie die von Tristan oder Don Quijote; ihre zwischen Chronik und Fiktion oszillierende einzigartige Ästhetik hätte eine Menge Theorien ausgelöst; man hätte darüber gestritten, ob sie als die ersten europäischen Romane gelten könnten oder nicht. Ich will nicht behaupten, man habe sie vergessen; nach Jahrhunderten der Gleichgültigkeit werden sie an den Universitäten der ganzen Welt studiert; aber sie gehören zur „Archäologie der Belletristik“, die lebendige Literatur beeinflussen sie nicht. (…)

Kansallista identiteettiä on vaikea erottaa kielestä, ja kieltä on edelleen vaikea erottaa kirjallisuudesta. En käsitä, miten Islannin kokoinen kansa voi tuottaa omankielistään kaunokirjallisuutta, mutta edelleenkin ne tietääkseni tekevät sitä. Onneksi meilläkin. Minua vaan huolettaa, että kun Finlandia-palkinnot jaettiin niin myöhään, niin ehtikö palkittu kirjailja tulla pyydetyksi Linnaan? Joulumarkkinoita ajatellen kuitenkin onneksi ihan ajoissa.

One Teaspoon to be Taken at Bedtime

Tänään oli ilo lukea Hesarista, että Marika Maijala oli valittu kuvittamaan uusi Maija Poppasen käännös. Marika tekee supersöpöjä kuvia, mutta olisin kyllä toivonut Marikan Maijasta vähän graafisempaa. Nyörisaappaita, tiukkaa kiiltävää nutturaa ja huolitelluutta. Hollantilaisen puunuken fiilistä, niin kuin alkuperäisissä Mary Shepardin (E.H. Shepardin tytär, btw) töissä. Tämä Maija tuntuu sellaiselta Magdaleenalta, jolla on sukat makkaralla ja kutonen laulussa.

Nimien kääntäminen on vastenmielistä, tehdäänpä Janesta ja Michaelista sitten Anna ja Mikko tai Anja ja Veikko. Piirroselokuvissa se on lähes anteeksiannettavaa, koska nimet on saatava kuulostamaan ymmärrettäviltä käännettyinä ja kohderyhmätkin ovat pääsääntöisesti nuorempia. Lisäksi piirroselokuvissa hahmojen visuaalis-kineettinen asu on nonverbaalinen ja toimii kielestä riippumatta. Mutta kirjallisuus, sen voisi jättää tuhoamatta. Ymmärrän, että Jaana Kapari-Jatta on juhlittu ja palvottu kääntäjä, ja toki asioiden mukauttaminen ja paikallistaminen on tärkeää ja ihanaa, mutta ei nimiä silti tarvitsisi.

Ajattelen, että nimien säilyessä alkukielisinä myös muu konteksti tulee sijoitettua johonkin kulttuurisesti vieraaseen ja sitä ei tule väkisin luettua osana jotakin tuttua ja tunnettua, jolloin tulkinnat menevät helposti ohi. Ainakin mulle Jane ja Michael Banksin maailma, jossa ostettiin saagoa, lastenhoitajalla oli vapaata joka kolmas torstai-iltapäivä kahdesta viiteen ja Mr Banks kävi joka päivä pankissa tekemässä rahaa, on ihan eri, kuin omani, joka vilisee Annoja ja Mikkoja.

Viimeksi tänään nauroin hauskaa muistoa, joka on hyvä esimerkki siitä, miten paljon ennakko-odotukset voivat ohjata todellisuuden tulkintaa. Kerran olin menossa katsomaan näytelmää "nyky-yhteiskunnan raadollisuudesta", "yksinäisyydestä" ja "äiti-poika -suhteesta". Sitkeästi ajattelin, että kysymyksessä on varmasti jokin nerokas allegoria, ja pääsen ihan varmasti kohta kärryille. Lavalla sukkahousuihin ja peruukkeihin sonnustautuneet näyttelijät keskustelivat perimysriidoista ja mietin koko ajan, että milloin se äiti tulee lavalle ja kenen äiti se on. Harmittelin myös, että tulin niin myöhässä, etten ehtinyt selailla käsiohjelmaa, sen avulla olisi varmaankin ymmärtänyt enemmän. Väliajalla sitten kävi ilmi, että olin erehdyksessä mennyt väärään teatteriin ja päätynyt katsomaan Shakespearen näytelmää Richard III.

Auf dem Weg zu mehr Sicherheit

Peter King, republikaanipuolueen kongressiedustaja, NY, via CNET:

WikiLeaks presents a clear and present danger to the national security of the United States. I strongly urge you to work within the Administration to use every offensive capability of the U.S. government to prevent further damaging releases by WikiLeaks.

Alex Stubb, ulkoasiainministeri:

Meillä ei ole vielä tietoa vuodettujen asiakirjojen sisällöistä. Odottavalla kannalla ollaan. Koko Wikileaks-ilmiö tuntuu minusta vastenmieliseltä. Jokaisella maalla on oikeus omiin, diplomaattisiin asiakirjoihinsa, joiden sisältö voi olla sensitiivistä ja tarkoitettu luottamukselliseksi. Kannatan avointa ulkopolitiikkaa, mutta tässä on kyse eri asiasta - laittomasta vuodosta, joka saattaa horjuttaa kansainvälisen politiikan vakautta.

Suomen kannalta en ole kovin huolissani. En usko, että vuodot vaikuttavat Suomen ja USA:n erinomaisiin suhteisiin. Täysin varmasti on mahdoton kuitenkaan sanoa mitään, sillä - kuten todettua - meillä ei ole asiakirjojen sisällöistä vielä tietoa.

Die Ausschaffungsinitiative:



NZZ Ausschaffungsinitiativen vastaisesta mielenosoituksesta:

Mehrere Hundert Demonstranten hatten sich um 20 Uhr am Zürcher Helvetiaplatz versammelt und zogen durch die Innenstadt in Richtung See. Einige Teilnehmende zündeten Knallkörper. Die Kundgebung verlief zunächst weitgehend friedlich.

Als es jedoch im Bereich Bellevue, Limmatquai und Bahnhofplatz zu vereinzelten Sachbeschädigungen kam, ging die Polizei mit Gummischrot und Tränengas gegen die Demonstranten vor und löste den Aufmarsch auf. Nähere Angaben zu entstandenen Schäden konnte die Polizei noch nicht machen.

Poikkeuksellisen hieno uutispäivä tänään. Kansalaisille ja kuluttajille eri puolilla maailmaa on jälleen myyty kasoittain oikeaa ymmärrystä siitä, mitä ovat kansallinen turvallisuus, uhka, vaara ja terrorismi. Olisipa nyt Yhdysvalloissakin nyt joku sopiva pieni (OBS pieni) protesti, josta voisi jälkeenpäin kertoa tarinaa, kuinka valtion vahva käsi on tukahduttanut vaarat ja suojellut kansalaisia. Sveitsissä osattiin tämäkin paremmin.

Lisäksi meille kertoo Helsingin Sanomat, kuinka "Maailmalla mainetta niittänyt iPad-tietokone saapuu huomenna erittäin todennäköisesti myyntiin myös Suomessa. Laitetta valmistava Apple tunnetaan tiukoista vaitiolovaatimuksistaan, eikä vahvistusta myynnin alkamiselle annettu tuotteita myyvien liikkeistä." Jälleen taitavasti neljäs valtiomahti brändiviestinnän välineenä. Vaitiolovaatimukset, kohina kulisseissa sekä printtimedialle syötetyt lupaukset uusista ansaintamalleista. Täydellistä.

Minulla ei ole aavistustakaan, mistä tuli ulkoasiainministerin heitto Suomen ja Yhdysvaltain välisistä suhteista. Voidaanko ajatella paljastuvan tietoja siitä, millä tavoilla Suomen voidaan ajatella uhanneen Yhdysvaltain kansallista turvallisuutta? En tajunnut mitään. Ymmärrän, että ulkopoliittisesti Yhdysvaltain silmissä huonoon valoon joutuminen on suurin mahdollinen uhka, mutta millä tavalla Wikileaks voisi olla riski siitä?

Toiset ovat tasa-arvoisempia

Tässä maassa ei oikein tiedä, että mitä riskejä ottaa, jos sanoo jotain homoista, mamuista, lapsista ja eläimistä. Silti toivoisin, että ei olisi tilanteita, joissa yksien ruumiillinen koskemattomuus olisi tärkeämpää kuin toisten. Hei niiden nimi on perusoikeudet.

Keskustelu Turussa lauantaina 20.11.2010 järjestetyn rasisminvastaisen mielenosoituksen seinältä.

Tasa-arvopalkinnot

Tämä on melko kehno puujalaksikin. Vaikeaa kuvitella, että tasa-arvon nimissä jaettava palkinto oikeasti esittävää tätä mekaanista laitetta, jonka on tarkoitus saattaa lantio heilumaan houkuttelevasti ja minimoida maakosketuksen pinta-ala, luoden illuusiota keveydestä.

Monelle muulle asialle punaiset korkokengät voisivat olla ihan oiva symboli, mutta kytköstä tasa-arvoon tai urheiluun en kyllä keksi.

Kuvassa tänäänkin jaettu Piikkarit-tasa-arvopalkinto. Niitä varmaan ministeriön harjoittelijat askartelevat kuumaliimalla. Onkohan seuraavan vuoden palkinnossa sitten saman parin oikea kenkä, vai mihinköhän se joutuu?

He saw it, he loved it, he ate it

“Once a little boy sent me a charming card with a little drawing on it. I loved it. I answer all my children’s letters — sometimes very hastily — but this one I lingered over. I sent him a card and I drew a picture of a Wild Thing on it. I wrote, “Dear Jim: I loved your card.” Then I got a letter back from his mother and she said, “Jim loved your card so much he ate it.” That to me was one of the highest compliments I’ve ever received. He didn’t care that it was an original Maurice Sendak drawing or anything. He saw it, he loved it, he ate it.”

Lainaus Maurice Sendak, via Catherine Campbell

Viehättävästi yhdet antavat palautetta osoittaakseen kaikkea kuviteltua roskaa, toiset tuottavat palautetta vahingossa ilmaistaessaan jotain olemassaolevia konkreettisia haluja toiveita odotuksia.

Isäsuhteista

Nykyaikana on mahtavaa, kun voi kaiken aikaa elää viestinnän ja keskustelun ympäröimänä ja on paljon välineitä, joista koko ajan voi seurata, mitä ihmisjoukkojen päässä liikkuu. En ole minään isänpäivänä koskaan aikaisemmin reaaliajassa saanut kuulla niin monen tuntemani ihmisen isänpäivänviettotraditioista.

Olen samaa mieltä siitä, että isyydestä puhutaan mediassa vähän kummallisesta näkökulmasta. Hämmästyttävää, miten isyydestä puhuttaessa puhutaan niin helposti kaikesta häiriökäyttäytymisestä ja oireiluista, kun teemoja olisi miljoonia muitakin.

On niin perusasia, että ihmissuhteiden onnistuminen riippuu yksilöiden omista psyykkisista valmiuksista. On siedettävä sekä tarvituksi tulemista että omaa tarvitsevuuttaan. On siedettävä omia epävarmuuden, kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunteitaan ja on kyettävä irrottautumaan omien korvien välissä liikkuvissa jutuista ja viestimään toiselle ymmärtämistä ja samaistumista. Yksinkertaisia asioita, jotka usein onnistuvatkin, mutta suoritukset heikentyvät dramaattisesti stressin ja ahdistuksen vaikutuksesta. Olispa ihmisillä asiat paremmin niin niiden lapsillakin olisi.

On hurjaa huomata, miten omat psyykkiset valmiudet ovat niin suoraan opittu omilta vanhemmilta. Kaikissa niissä asioissa, joissa omat vanhempani ovat hyviä, olen itsekin taitava, ja kaikki ne alueet, joilla vanhempani ovat heikkoja, olen itsekin aivan avuton. Monet puutteet oppii kyllä kompensoimaan, mutta niistä on vaikea aidosti oppia eroon.

Minä olen oppinut oman kaikkein parhaan taitoni isältäni. Se on kyky virittyä muista ihmisistä ja ilmaista se. Minusta ihmiset ovat kauniita, hyviä ja taitavia, eikä kukaan oikeasti halua pahaa. Tyhmyys ja ilkeys ovat poikkeuksetta vaan jonkun korvienvälijutun projisaatioita tai puhtaita vahinkoja.

Minusta on ihan normaalia puhua isän kanssa puoli tuntia puhelimessa ja sanoa sen aikana viisi kertaa, että oot niin superihana tai oot niin supersöpö tai oot niin superhassu. Mun isä on.

Toteemit, tabut, symbolit ja loukkaaminen

Huumorintajuuni vetoaa suuresti tuore tarina siitä, kuinka Turun yliopiston ylioppilaskunnan vuosijuhlan mainosjulisteeseen valittussa kuvassa esiintyvä silinteripäinen herrasmies on sattumalta ollut suuren ja lainsäädännöllä suojellun henkilökultin kohde Kemal Atatürk.

Erityisen hauskaa on, miten normaalina ja itsestäänselvänä turkkilaiset vaihtarit pitävät tuontyyppisten symbolien (toteemien) kunnoittamista. Heidän ajatuksensa siitä, että jollakin suomalaisella kansallissankarilla, kuten Mannerheimilla, voisi olla vastaavaa symboliarvoa ja laaja oikeus koskemattomuuteen, tuntuu tosi huvittavalta.

Turkissa kuitenkin säädellään lailla Atatürkin mainetta niin, että rienaamisesta voi saada yhdestä kolmeen vuotta ja patsaiden tai kuvien häpäisystä yhdestä viiteen vuotta vankeutta. Kaikilla sosiaalisilla yhteisöillä on toki pyhät lehmänsä, mutta yksittäiseen henkilöön liittyen olisi vaikeaa kyllä Suomessa kuvitella mitään noin mittavaa.

Silinteripäinen herrasmies on kuitenkin silinteripäinen herrasmies, vaikka hän olisikin vähän tunnettujen toisten kansojen mikä tahansa sankari. Juhlittujen kansallissankarien tunnistamatta jääminen voi toki olla tuntunut sivistyksen ja intelligenssin edustajille kirpeältä, vaikkakaan valtiollisen vihan uhka ei olisikaan ollut suuri.

Nyt on minuu loukattu ku on huijattu et eläintuotanto ois jotenkin ympäristöystävällistä

• Maito ja terveys: Maito voitti ruokajuomien ympäristövertailun
• Valio: Valio jälleen Suomen eettisin ja vastuullisin yritys

On vaan asioita, joita en jaksa tajuta. Mitä tahansa puppua voidaan syöttää kuluttajille, jos on vaan riittävän vahvasti arvolatautuneet symbolit käytössä. Puhdas luonto, eläinten hyvinvointi, terveys, lapset, kaikki käytössä. Käsitteet voidaan muokata sisältämään ihan mitä vaan.

Maito ei tule yhtään sen ympäristöystävällisemmäksi, vaikka ympäristöhaitat jaettaisiin vitamiinien määrällä. Käytännössä käytetään mielivaltaisia kertoimia, sikäli kun hiilidioksiditonneja ja vesistöjen ravinnekuormitusta mitataan eri yksiköillä kuin vitamiinikonsentraatioita. Ei, oho, ympäristövertailussa mitattiin sittenkin vain hiilidioksidipäästöjä.

Ravintoainetiheys ei ehkä edes ole mielekäs indikaattori sellaisille ravintoaineille, joista ei ravinnossa ole pulaa. Ainakin on outoa, jos ravinto tulee ympäristöystävällisemmäksi sillä ansiolla, että se sisältää paljon jotain ravintoainetta, josta ei ole pulaa, ja joka voitaisiin tuottaa huomattavasti ympäristöystävällisemmin.

Anyway, tutkimuksessa on kuitenkin kylmää dataa kasvimaitojen ja lehmänmaidon ilmastovaikutuksista. Tuun todellakin hyödyntämään tätä pahuudenvastaisessa propagandassa.

• Lehmänmaito 99 GHG
  
• Soijamaito 30 GHG
  
• Kauramaito 21 GHG

Ihan kiinnostavaa myös, että neljästä tutkijasta kaksi on töissä Svensk mjölkilla: Annika Smedman, Anna-Karin Modin Edman ja kolmas on ainakin ollut: Helene Lindmark-Månsson.

Valtionvihollisten rauhannobelit

Ketään ei yllätä, että Kiina Nobelin rauhanpalkinnon vuoksi jäädytti poliittiset suhteensa Norjaan. Kun Kiinan ulkoministeriön tiedotushenkilö Ma Zhaoxu esitti, että rauhanpalkinto pitäisi jakaa kansallisen yhtenäisyyden ja harmonian edistämisestä, kaikki ymmärsivät tuhahtaa turhautuneena. Kiina, Kiina, Kiina, aina samat läpät. Rankkaa niillä varmaan on, kun edellisen valtionvihollisen nobelpalkitsemisesta on vasta 21 vuotta.

Rauhanpalkintohan on ennenkin annettu vankilassa istuvalle valtion viholliselle, joten historialla oli hieno tilaisuus toistaa itsensä. Kiinan Suomen suurlähetystön erinomaisen tiivis kommentti:

As described in Nobel's will, the Nobel Peace Prize should be awarded to the person who "shall have done the most or the best work for fraternity between nations, the abolition or reduction of standing armies and for the holding and promotion of peace congresses". Liu Xiaobo is a criminal who broke China's laws and was convicted by Chinese judicial authorities. What he did runs in opposite directions to the purposes of the Prize. It completely violates the principles of the prize and discredits the peace prize itself for the Nobel committee to award the prize to such a person.

Testamentissa oli myös muotoilu åt dem, som under det förlupne året hafva gjort menskligheten den största nytta, jota itse pitäisin ihan merkittävänä ja juridisesti sitovana. Omana aikanaan Nobelin ei liene ollut helppo kuvitella maailmaa, jossa valtiot massateurastaisivat omia kansalaisiaan ja puhuisivat sodan rauhaksi sekä vapauden orjuudeksi.

Niukkuus on ihan hyvä retorinen valinta Ma Zhaoxulta, vaikka itse fanitan enemmän taannoisen kansanvalistus- ja propagandaministeri Goebbelsin ansiokasta (toisto! Herttakuningatar-viittaus!) versiota (Deutschlandsender 12.3.1936) : Landesverrat war einmal eine salonfähige Sache, sogar eine Modesache. Und es gibt auch heute noch Leute, die für Landesverräter Preise beantragen. Wir sahen allerdings in einem Landesverräter nur einen Verbrecher... Daher: Kopf ab.

Kun veli on Kiinassa asti, on malka silmässä aika paljon helpompi nähdä, kuin jos veli on samalla mantereella. Vuonna 1935 Nobel-komitea tarvitsi vuoden harkinta-aikaa voidakseen uskaltaa jakaa palkinnon natseja kritisoineelle rauhanaktivistille. Poliittisesti sitoutuneet Nobel-komitean jäsenet irtisanoutuivat komiteasta. Norjan kuningas Haakon VII boikotoi Nobel-gaalaa ja nobelkirjailija Hamsun protestoi julkisesti, mikä vaikutti tämän väleihin nobelkirjailija Sigrid Undsetin kanssa. Palkintoa vastustettiin laajasti, esim. Aftonposten 25.11.1936:

Det norske folk har ikke hatt noe med utdelingen å gjøre. Fredsprisen er blitt brukt som en utfordring og et kårdestøt mot annerledes tenkende. Den blir overlatt til smilet, hvor den rettelig hører hjemme hos en overlegen nasjon.

Vaikka Nobelin palkintojen vastaanottaminen Ossietzky-tapauksen vuoksi kiellettiinkin, ovat monet uhmakkaat saksalaiset kuitenkin valtionvastaisesti tehneet ihmisyyttä edistäviä tekoja.

En tiedä meneekö Kiinalla ihan vahvasti, kun vanhat kommunistijohtajatkin kirjoittavat valtionvastaisia avoimia kirjeitä. Kiinalaiset ovat kuitenkin tehneet hyvää työtä ja he ovatkin onnistuneet kaivamaan esille ihmisoikeuksien vastaisen norjalaisen professorin, joka syyttää Nobel-komiteaa länsimaisesta kulttuuri-imperialismista. Historiassa on toki nähty parempaakin toimintaa, mutta jos varsinainen ydinosaamisalue on Internetin sensurointi, niin suoritus on ihan kelvollinen.

Oonkohan ainoo joka vielä rakastaa miehiä

Mä niin rakastan miehiä ja kaikki muut haukkuu :-(

Välillä vähän samaistun eivätkä vuorosanat mene aivan oikein

Kohtaus 1

Lavastus: ulko-ovi, jonka toisella puolella odottaa uupuneen näköinen kanssa-asukas. Ovea avattaessa, kylpypyyhe ympärillä, vettä tippuen, syyttävästi:

Moi, miks sulla ei oo vaatteita? Eiku.. miks mulla ei oo vaatteita.. eiku kyllä mä tiedän miks mulla ei oo vaatteita.. olin just suihkussa ..öö kiva ku tulit kotiin ..ai sä unohdit avaimet.. ookoo.

Kohtaus 2

Saapuu kiirehtien huoneeseen, jossa tapaa välipalaa valmistelevan Marian. Lavastus: kangaskasseja, joista pursuaa leipäpusseja ja muita välipalatarvikkeita. Innokkaasti:

Moi! Ootkohan sä se Tea? Eiku.. öö.. siis ..sä oot varmaan se Maria ..ja mä sit oon varmaan se Tea, hauska nähdä vihdoin ..öh voisinkohan ehkä auttaa sua jotenkin noitten tarjoilujen kaa?

Kiintiönaiseudesta

Newsweek kolmesta korkeimman oikeuden naistuomarista:

[O]nce a critical mass of three women is achieved on a board, it’s more likely that all the women will be heard. In other words, it’s not that they bring any kind of unitary women’s perspective to the board—there’s precious little evidence that women think differently from men about business or law—but that if you seat enough women, the question of whether women deserve the seat finally goes away. Women speak openly when they don’t feel their own voice is meant to reflect all women.

Hauskaa, miten ryhmän (ainoana) naisena olemisen kokemuksen poistamiseen ei riitäkään toinen nainen, vaan tarvitaan kaksi. On muuten rankkaa kun kesken kaiken aikuisuuden ja pätevyyden kerralla aktivoituvatkin kaikki epävarmuuden, tietämättömyyden, ymmärtämättömyyden, voimattomuuden, päättämättömyyden ja kömpelyyden moodit. Voi naiseus huonous tyhmyys epävarmuus.

Hei Live Nation, te taidatte olla hieman hybriksestä sokea

Live Nation ruikuttaa aamun Hesarissa, kuinka muissa suurkaupungeissa kaupunki tukee tapahtumanjärjestäjää, mutta Helsingin kaupungilta ei vaan heru. Hei Live Nation, te olette juuri myyneet täyteen kaksi stadionillista, te taidatte olla hieman hybriksestä sokea.

Se, että Live Nation on tuottanut taloudellista hyötyä taksikuskeille sekä hotelli- ja ravintolayrittäjille, ei varsinaisesti tuota julkiselle vallalle velvollisuutta – tai edes halua – palkita heitä veronmaksajien rahalla.



Kulttuuritoimijoiden on ollut tapana ylpeänä julistaa saavansa tyydytyksensä ihan vaan saadessaan tehdä ja järjestää ja tuottaa – kylmän, nälän ja paskaduunien ryydyttävyyden unohtaen. Tähän nähden Live Nationin ei ehkä kannattaisi ruikuttaa päivälehdessä, miten jättimäisten stadionkeikkojen järjestämisestä ei jäänyt riittävästi käteen. Live Nation toimii kuitenkin kentällä, jossa on harvinaista, että ihmisille voidaan maksaa palkkoja tehdystä työstä.

U2:n keikka olisi epäilemättä ollut kannattava jo yksinäänkin, ilman seuraavan päivän lisäkeikkaa. Sopimukseen on varmasti kirjattu varaus toisen keikan perumisesta, ellei ensimmäistä stadionkeikkaa olisikaan myyty loppuun tietyssä ajassa. Jos äänentoisto- ja kalustekulut on maksettu ensimmäisenä keikkapäivänä, on toinen ollut puhdasta tuloa.

Live Nation voisi muistaa toimivansa kulttuurialalla ja että varsinainen tuotteensa on kuitenkin kulttuurielämykset. Stadionrock toki on hyvin erilainen kulttuurielämys kuin vaikkapa Elokuva-arkiston maanantai-illan näytös tai ala-asteen kevätjuhla, mutta samalla tavalla se on aikaan ja paikkaan sidottu, toisten kanssa jaettu kokemus. Vaikka Live Nation ei ole kyennyt ohjaamaan aivan kaikkea kultasadetta omaan laariinsa ja tarvitsee nyt palkintoja ja päähäntaputuksia siitä, että on tuottaneet muille hyötyä, on se kuitenkin todella erityisessä asemassa kulttuuritoimijoiden kentällä, eikä se varmaan kykenisi ymmärtämään tätä heitä kohtaan tuntemaani närkästystä.

koulukuvaus

HS: Koulukuvaamot kalastelevat kuvaussopimuksia lahjojen avulla

Kuluttajaviraston lakimies Katri Väänänen pitää kuvaamojen käytäntöä ongelmallisena.

Väänäsen mukaan kuvaamojen lahjat eivät saisi vaikuttaa yrityksen valintaan, vaan koulujen tulisi miettiä myös kuvien hintaa ja laatua.

Totta kai vähän ikävää, että budjettiensa tiukoissa puristuksissa koulut välillisesti maksattavat oppilaiden vanhemmilla elektroniikkahankintojaan, mutta vähän omituista, että meillä on kuluttajavirasto, joka kertoo oikeat kriteerit, joiden perusteella valinta eri tuotteiden välillä pitäisi tehdä. Varsinkaan kun koulukuva ei ehkä ole tuote, jossa eri yrityksien tuotteiden välillä olisi suuria eroja.

Ihan kiinnostavaa myös, että koulu tekee päätökset, vaikka varsinaisia asiakkaita ovat lasten vanhemmat. Lukioissa toki lukiolaiset itse saavat päättää, mutta tuskin peruskouluissa.

edit: haluisin ite kans koulukuvaan vielä joskus