Tekhne makre

Olisin voinut kuvitella, että iloitsisin nähdessäni humanistilaumojen kiinnostuneen tuotteistamisesta ja yrittämisestä. En olisi uskonut näkeväni päivää, jolloin Jari Parantaista siteeraisivat, kommentoisivat ja eteenpäinlinkkaisivat niin monet minun sivistystä ja kulttuuria korkealle arvostaviksi tietämäni tahot (tästä huolimatta en usko kaikkien ymmärtäneen samantien ryhtyä kiihkeiksi elämäntapatuotteistajiksi).

Tämä yllättävältä näyttävä tapahtuma on selitettävissä sillä, että linkattu teksti koskee tietenkin taiteilijoiden kaikkien aikojen suosikkiaihetta: taiteilijoiden oikeutta toimeentuloon ja elantoon. Viehättävää, että joku voi onnistua olemaan sivussa kaikesta taiteen olemukseen, rooliin ja merkitykseen liittyvästä keskustelusta, niin, että ei edes koe tarpeelliseksi kommentoida käsityksiä taiteen itseisarvosta tai myönteisistä ulkoisvaikutuksista. Hesarin kulttuurisivut eivät taatusti tarjoa riittävää yleiskatsausta, saati sitten ajassa muuttuvaa reflektiota tästä aiheesta. Ehkäpä joskus Fingerporissa?

Taiteilijoille itselleen taiteen itseisarvo näyttäytynee kiveen kirjoitettuna, eikä taiteen yhteiskunnallisesta roolista keskustelemisessa siis voi olla mieltä. Kuluttajien mieltymyksistä vielä vähemmän.

Jari Parantaisella on ansioita kuitenkin monilla alueilla. Soisin mielelläni kaikkien, jotka ovat joskus käyneet (tai mahdollisesti joskus ovat aikeissa käydä) jollakin työpaikalla, lukevan esimerkiksi tekstin palkankorotuksista. Kaikkien organisaatioiden tuottavuutta ei toki mitata laskutettavassa rahassa – olisipa yksinkertaisempaa siirtää työntekijän pankkitilille lasten hymyjä, parantunutta ergonomiaa, koettua elämäniloa, vähentynyttä jätteentuotantoa, tai millä minkäkin organisaation tuottavuutta sitten mitataankin (pääsääntöisesti kyllä mittaaminen on eräs huonoiten osatuista jutuista ikinä, mutta se on toinen tarina).

Olen eri mieltä siitä, että taiteilijoiden työtä pitäisi arvottaa ainoastaan sen perusteella, mitä siitä ollaan valmiita maksamaan. Tietenkin on taidetta, jonka olemassaolon pitää olla riippumatonta siitä, miten paljon kuluttajat ovat siitä kiinnostuneita.

Täydellisessä maailmassa meillä olisi itse omista lähtökohdistaan syntynyttä taidetta, jossa yhdistyvät tekninen osaaminen, vuorovaikutus taiteen sisäisen tradition kanssa ja ylevä sisältö, joka ei ole palautettavissa verbaaliseen tiiviiseen ilmaisuun. Tämä taide sitten tuo yhteiskuntaan kollektiivisia tunteita, moraalia, selkärankaa, iloa, merkityksellisyyttä ja mitä kaikkia ne positiiviset ihanat ulkoisvaikutukset sitten ovatkin.

Elämme valitettavasti maailmassa, jossa vähänkin vaikeammilla alueilla täytyy ekstrapoloida ja approksimoida. Ei voi nojata ideaaleihin, sillä ne eivät vaan pidä paikkaansa. Kuten taiteilijat itkevät, niin meillä todellakin taiteen tekemistä rajoittavat taloudelliset reunaehdot. En ole siitä mitenkään eri mieltä. Lisäksi taidetta rajoittaa taiteilijoiden pakkoajatus koko ajan esittää taiteilijuutta performanssina, kaikkia taiteilijamyyttejä koko ajan reflektoiden, ja näin leikata itsensä irti muusta ympäröivästä yhteiskunnasta. (Tämä tuskin vaivaa taiteilijoita itseään.)

Käyttötaide, erityisesti kehystetyt grafiikanlehdet ja painotuotteet, saisivat aivan hyvin elää markkinoiden armoilla, kuten kai itse asiassa melko pitkälti elävätkin. En esimerkiksi toivoisi, että julkisin varoin ylläpidetyissä gallerioissa on nähtävillä nykyistäkään määrää keramiikkamaljakoita, maisemamaalauksia tai kuivakukka-asetelmia. (Verkkokaupan vaikutuksesta kuvataiteen myyntiin olisi muuten aika kiinnostavaa tietää enemmän, jos sitä joku tietää enemmän tutkitun. Gallerioiden roolin luulisi heikentyvän rajustikin.)

Mutta olen toki Jari Parantaisen perusteeseistä samaa mieltä. Ajatuksen siitä, että suosittuus, ja erityisesti suosittuus taideskenen ulkopuolella, välttämättä tarkoittaisi huonoa taiteellista tasoa, on tultava kertakaikkiaan murskatuksi.

Toki ymmärrän taiteilijoiden taipumusta dissata suosittuutta siltä osin, että suosittuus usein johtaa tilanteisiin, jossa tulee se alentava ja vastenmielinen kysymys "Mitä oikeastaan haluat tällä työlläsi sanoa?", jolloin on jälleen alennuttava selittämään, että taiteen tarkoitus ei ole olla typistettävissä kahteen-kolmeen-viiteen lauseeseen.

Sellaisessa tekisi kyllä itsenikin mieli mennä yksin komeroon väkertämään omaa taidettani ja itkeä siellä sitä, että raha ei ymmärrä sataa taivaasta.





---
Yllä esiintyneet teokset, joista mun mielestä jokainen toimii itsenäisenä statementina siitä, että miksi taidetta on, ja erityisesti, että miksi sitä pitää olla:

• Ai WeiWei: Sunflower Seeds
• Pilvi Takala: Trainee
• Theo van Gogh ja Ayaan Hirsi Ali: Submission