Jouluun liittyvästä traditiosta ja varpusina lentelevistä kuolleista veljistä

Mitä, jos ei ole varma, että haluaako kirkkautta sieluunsa? Mitä, jos tietää, että kuolleet veljet eivät lentele varpusina maan päällä? Mitä jos omasta mielestä kaikki on huijausta ja roskaa?

Teininä olen lintsannut lähes kaikista koulun järjestämistä jouluhartauksista vakaumukseen vedoten. Traditiot ovat tuntuneet sisällöttömiltä ja väkinäisiltä, enkä ole halunnut olla mukana toteuttamassa mitään, mitä en usko enkä tahdo.

Piinallisia ne nöyristä sydämistä ja Herran kirkkaudesta kertovat laulut tietenkin ovat. Lapsena en hoksannut, että ne olisi pitänyt ymmärtää ihan toisissa ajallisissa ja kulttuurihistoriallisissa konteksteissa. Olin turhautunut, kun luulin ihmisten vaan jouluna joutuvan joidenkin epärationaalisuus- ja sentimentaalisuuskohtauksien valtaan, enkä halunnut itse olla osa sellaista.

Erikoista, että olen kuitenkin voinut itse lukea ja eläytyä vielä tosi paljon sentimentaalisempaan ja opettavaisempaan materiaaliin. Esimerkiksi niitä Andersenin satuja, joissa kuolleiden rakastajien pääkalloja pidetään kukkaruukuissa tai kuolleet lapset lentelevät enkeleinä ja kukkasina ympäriinsä, olen lukenut kiihkeästi, itkien ja eläytyen.

Ajattelen, että vasta ääneen resitointi tekee asioista totta ja vain ääneen sanottuihin asioihin on velvoitettu sitoutumaan. Näin sentimentaalisenkaan kirjallisuuden äärellä ei ollut erityisen kiusallista. Ääneen resitoimisen kognitiivisista vaikutuksista on kyllä vähän vaikeaa löytää hyviä lähteitä. Joissain kognitiivis-behavioraalisissa terapiakoulukunnissa tavoitteiden mantraaminen ääneen on olennaisessa roolissa. Avioliiton solmiminen (tai joissain traditioissa sen purkaminen) edellyttää ääneen sanottua tahdonilmausta. Onhan ääneen sanomisella rooli, mutta mitään kattavaa esitystä en kyllä ole nähnyt.

Nyt olen vähitellen alkanut tajuta, että omat jouluperinteet ovat yhtä kiinnostavia kuin ne jungilaiset arkkityypit, ihmemaiden Alice ja Dorothy tai maalaukset antiikin jumalien muodonmuutoksista, joista olen ymmärtänyt olla kiinnostunut aina. Vieraissa traditioissa voi aina olla vapaamatkustaja ja turisti, omissa se on vähän vaikeampaa. Kaikki ne sielut, enkelikuorot ja varpuset voi ajatella metaforana jostakin kauniista ja siedettävästä, ilman että tarvitsee hyväksyä kaikkea sitä moralisoivaa, ulossulkevaa ja konservatiivista roskaa, mikä niihin liittyy.

Ei tarvitse uskoa enkeleiden ilmestyneen Marialle tai paimenille, mutta tarina on silti kaunis, eikä sen uudelleenesittäminen mitenkään vahingoita ketään. Ja olkipukkien, tonttujen, pyhän Nicolauksen ja nuuttipukkien sekasotku on vain ja ainoastaan viehättävää.