sunnuntaina, huhtikuuta 08, 2012

Pienyrittäjien investoinnit ja pääomat kehitysmaissa

Taloussosiologia. Miten aina unohtuukin ajatella niitä kaikkia taloudellista toimintaa ohjaavia kulttuurisia normeja ja miten aina vajoaakin tyhmään taloustieteilijämäiseen illuusioon siitä, että markkinat osaavat heti ohjata itseään, kunhan on riittävän kirkasta ja läpinäkyvää (no ei tietenkään koskaan ole, mikään).

Investointien kohdalla on tietenkin kasoittain kaikenlaisia kulttuurisia (ja osin myös konkreettisia) rakenteita, joita niiden tekeminen edellyttää. Selitin helmikuussa tulkin avulla vesipulloa osoittaen, että miten Suomessa vesi jäätyisi parissa tunnissa, jos pullon unohtaisi ulos. Sain välittömästi vastakysymyksen, että miten ihmeessä Suomessa sitten voidaan viljellä mitään. Samalla kun selitin miten "kesällä kyllä kasvaa kaikki mutta että talvea varten on kerättävä varastot", hoksasin alkaa miettimään, että miten paljon kaikenlaisia investointeja tukevia kulttuurisia rakenteita pakkastalvet tuottavatkaan.

Turvalliset varastointitilat ovat ainakin selkeä edellytys sille, että joku voisi elää varastoillaan talven yli. Lisäksi sadon epäonnistuminen johtaa niin varmasti tuhoutumiseen, että syntyy paineita varmuusjärjestelmien muodostamiselle, ts. vaihto-omaisuuden kerryttämiselle. Investointien motiiveina ei ole ainoastaan elintason nosto, vaan tuhoutumisriskien välttäminen, joka lienee motiivina ihan olennaisesti vahvempi.

Moneen kertaan olen käyttänyt myös argumentin siitä, miten täällä kansanperinne on ensisijaisesti täynnä sitkeitä suonraivaajia ja aurinkoon kurottavia ikaroksia esitetään huomattavasti vähemmän, vaikkakin suonraivaajia kirjoitetaankin lihavina vuosina hairahtumaan laveille teille. Kotimaisessa kirjallisuudessa seikkailevat Saarijärven Paavo, Koskelan Jussi ja Ilmarisen Seppo sekä liuta vähemmän tunnettuja hahmoja, jonka kaltaisia on hankalaa löytää Pohjois-Euroopan (jossa tällaisia hahmoja kirjoittavat kotimaisten lisäksi ainakin Laxness, Hamsun ja Tammsaare) ulkopuolelta.

Tänään luin Bamakosta käsin Malin poliittisista käänteistä kiinnostavia huomioita kirjoittaneelta antropologi Bruce Whitehouselta tekstin Enterprising Strangers: Social Capital and Social Liability Among African Migrant Traders (pdf). Ajatus siitä, miten monissa kehitysmaissa hyvin toimeentulevilla on velvollisuus huolehtia koko suvusta, on varmaan länsimaissa ihan tuttu, mutta en ainakaan omissa aivoissani ole hoksannut kytkeä sitä pääomien kertymiseen tai kertymättä jäämiseen.

The “entrepreneurial ethic” requires one to accumulate savings and start-up capital. This is impossible, however, as long as one must take care of one’s relatives: the “dutiful kin ethic” requires that one provide for the needy, and any surplus generated will be automatically claimed by and distributed to kin.
Ja hahhaa, olen planeetan viimeinen, joka hoksaa, koska tässähän aika eksplisiittisesti sanotaan, että kaikki ovat tienneet:
It is important to point out that there is nothing new to the observation that would-be entrepreneurs are hindered by their family and social obligations.
Ainakin kolme ratkaisua tähän havaittiin olevan käytössä:
  1. Liittyä sosiaalisiin ryhmiin, joissa on erilaiset (ts. ei sukulaisille jakamiseen pakottavat) normit. Esim. uskonnollisia yhteisöjä voi valita tässä mielessä.
  2. Pimittää tulonlähteet. Se on helpompaa, jos tulonlähteet ovat epäsäännöllisiä tai jotenkin laittomia.
  3. Emigroitua ulkomaille, ts. lähteä fyysisesti pois sukuverkostojen ulottuvilta.

lauantaina, huhtikuuta 07, 2012

Sotilasvallankaappauksista vielä

Vähän vaikeaa kuvitella että joku armeija voi tosissaan ajatella että vallankaappauksen tekeminen on nerokas idea sellaisessa tilanteessa, jossa akuutisti on suoritettava kaikenlaisia sotilaallisia operaatioita. Resursseja menee 1) hallinnon pyörittämiseen 2) hallinto-organisaation ja -käytäntöjen rakentamiseen 3) kaikenlaiseen vallankaappausviestintään 4) sotkuihin ulkovaltojen kanssa ja sitten vielä pitäisi käydä sitä sotaakin. Voi tyhmät sotilaat. Erityisesti vielä kehitysavun varassa olevissa maissa kannattaisi säilyttää välit kansainväliseen yhteisöön, jotta tiukoissa paikoissa olisi mahdollisuutta saada tukea ja apua.


Ei liene kovin paljon kosketusta todelliseen maailmaan, jos joku lupaa järjestää demokraattiset vaalit heti kunhan "tilanne" on ohi. Ja vielä että jotkut vastaanottavat näitä lupauksia hurraten. Mikään maailman elämänkokemus ei vahvista sitä, että etnisten ryhmien itsenäistymispyrkimykset voisivat tulla hoidetuksi jossakin määriteltävissä olevassa ajassa. Ihan hyvin voi varautua vuosiin, vuosikymmeniin tai vuosisatoihin.

Noin niinkuin länsimaisen oikeuskäsityksen näkökulmasta on äärimmäisen kummallista vielä sekin, että vallankaappauksen tapahtuessa aletaan kirjoittamaan uutta perustuslakia. Ja että kansa nielee kaiken, kun jaetaan vähän lupauksia kapinallisten kukistamisesta.

Nyt sotilaat ovat kansainvälisen yhteisön painostuksesta myöntäneet, että taisi tulla haukattua vähän liian iso pala ja väliaikainen siviilihallitus ryhtyy hoitamaan maata kohti demokraattisia vaaleja ja saa kansainväliseltä yhteisöltä tukea kapinallisten rauhoittamiseksi. 

Kurjaa, että eri etniset ryhmät ovat kai onnistuneet rinnakkaiselämään rauhallisesti hyvin pitkään, mutta  kaiken epäselvissä tilanteissa tapahtuneen ryöstelyn ja rikkomisen ja raiskaamisen jälkeen voi olla huomattavasti vaikeampaa.

keskiviikkona, huhtikuuta 04, 2012

Kehitysyhteistyöstä

Jos luopuu suunnittelusta ja jättimäiset rakennemuutokset -fantasioista, niin on aika helppo keksiä idea jonkun edullisen elämänlaatua parantavan tuotteen (esim. moskiittoverkot) lahjoittamisesta. Ei vahingoita ketään, ei romuta yhteisöä, ei riko sosiaalisia normeja vastaan, mutta ehkäisee kustannustehokkaasti paljon terveyshaittoja.

Rajua, että kuitenkin lahjoittamalla niin yksinkertaisia ja halpoja tuotteita kuten sandaalit, voi saada aikaan niin suurta tuhoa. Zachary Mason kertoo traagisen kenkätarinan:

“Yeah, well, I don’t have to buy them shoes because one day The White People are going to come back and give shoes to the children. My kids don’t have shoes because The White People haven’t come yet!”  
Ja samasta postauksesta toinen hyttysverkkoaiheinen tarina:
As I have written in prior musings, every year the Sanadougou clinic gets a shipment of a few hundred mosquito nets from UNICEF which they give for free to every pregnant mother whom they admit to the maternity. Even though the overwhelming majority of the population is never going to be eligible for one of these free mosquito nets, the fact that some people are getting free mosquito nets allows for an economy in which no one – not even the wealthy and educated who do understand the value of this product and have more than enough money to obtain one by their own means – will ever feel obligated to buy mosquito nets for themselves and for their children. Even though sleeping under a mosquito net is the simplest, cheapest, most cost-effective way of preventing malaria, the knowledge that foreign charities are intervening to help some people obtain a mosquito net for free allows everyone else to completely relinquish any self-determination of their own health and well-being. Once a precedent like this has been established in the collective mind of the tribe, it’s really difficult to undo.
Voisi kuvitella että yhteisötasolla insentiivit turvallisuuden/jatkuvuuden varmistamiseksi olisivat vielä heikommat kuin mitä yksilötasolla. Jos lapsille ei osteta kenkiä Valkoisen Miehen lahjoituksien toivossa  niin paikallishallinnoillekaan tuskin syntyy motivaatiota itsenäisesti tehdä investointeja (esim. koulujen/sairaaloiden rakentamista). Olisipa kiinnostavaa kuulla vertailevia tarinoita yhteisön itse rahoittamista vs. kv. avustusjärjestön rakentamista kouluista joltain alueelta. On paljon alueita, joissa on vaikeaa spotata yhtään koulua ilman Unicefin/Plan Internationalin/Islamic Reliefin/tms. avustusjärjestön kylttiä seinässä.

sunnuntaina, huhtikuuta 01, 2012

Nykyteatteri

Tylsät ja ennalta-arvattavat tyypit seisovat lavalla ja riitelevät siitä, miten jotakin tekstiä pitäisi lähestyä ja miten sitä pitäisi esittää.

Yksi heittää jonkin hyvä-paha-asetelmaa rikkovan näkemyksen, esim. jotain inhimillisiä piirteitä jostain pahiksista. Muut yhdessä mässäilevät pahiksen pahuudella vähän ja sitten kaikki palaavat alkuperäiseen ja tunnistettavaan hyvikset-pahikset asetelmaan.

Lisäksi vedotaan teatterintekemisen perinteisiin ja kaivataan vanhoja kulta-aikoja. Haikaillaan uutta ja tuoretta otetta ja lopulta hyväksytään että okei, samoista teksteistä saa löytää samoja asioita kuin mitä joku muukin on joskus löytänyt.

Teatteriesityksiin pitäisi liittää jotkin varoitusmerkit tästä, en todellakaan haluaisi joutua näkemään yhtä ainuttakaan tällaista esitystä enää.