Isäsuhteista

Nykyaikana on mahtavaa, kun voi kaiken aikaa elää viestinnän ja keskustelun ympäröimänä ja on paljon välineitä, joista koko ajan voi seurata, mitä ihmisjoukkojen päässä liikkuu. En ole minään isänpäivänä koskaan aikaisemmin reaaliajassa saanut kuulla niin monen tuntemani ihmisen isänpäivänviettotraditioista.

Olen samaa mieltä siitä, että isyydestä puhutaan mediassa vähän kummallisesta näkökulmasta. Hämmästyttävää, miten isyydestä puhuttaessa puhutaan niin helposti kaikesta häiriökäyttäytymisestä ja oireiluista, kun teemoja olisi miljoonia muitakin.

On niin perusasia, että ihmissuhteiden onnistuminen riippuu yksilöiden omista psyykkisista valmiuksista. On siedettävä sekä tarvituksi tulemista että omaa tarvitsevuuttaan. On siedettävä omia epävarmuuden, kelpaamattomuuden ja riittämättömyyden tunteitaan ja on kyettävä irrottautumaan omien korvien välissä liikkuvissa jutuista ja viestimään toiselle ymmärtämistä ja samaistumista. Yksinkertaisia asioita, jotka usein onnistuvatkin, mutta suoritukset heikentyvät dramaattisesti stressin ja ahdistuksen vaikutuksesta. Olispa ihmisillä asiat paremmin niin niiden lapsillakin olisi.

On hurjaa huomata, miten omat psyykkiset valmiudet ovat niin suoraan opittu omilta vanhemmilta. Kaikissa niissä asioissa, joissa omat vanhempani ovat hyviä, olen itsekin taitava, ja kaikki ne alueet, joilla vanhempani ovat heikkoja, olen itsekin aivan avuton. Monet puutteet oppii kyllä kompensoimaan, mutta niistä on vaikea aidosti oppia eroon.

Minä olen oppinut oman kaikkein parhaan taitoni isältäni. Se on kyky virittyä muista ihmisistä ja ilmaista se. Minusta ihmiset ovat kauniita, hyviä ja taitavia, eikä kukaan oikeasti halua pahaa. Tyhmyys ja ilkeys ovat poikkeuksetta vaan jonkun korvienvälijutun projisaatioita tai puhtaita vahinkoja.

Minusta on ihan normaalia puhua isän kanssa puoli tuntia puhelimessa ja sanoa sen aikana viisi kertaa, että oot niin superihana tai oot niin supersöpö tai oot niin superhassu. Mun isä on.