Jaiku ♥ Google

Google osti Jaikun, kova juttu pienelle puljulle. Tulevaisuus voi tuoda Jaikulle mitä vain, ison helmoissa löytyy resursseja ja synergiaa. Periaatteessa en kyllä tykkää maailman kaikkien siistien juttujen valuvan samoihin käsiin, mutta tietenkin pienen on yksin vaikea ponnistaa, vaikka olisi kuinka raikas ja dynaaminen ja rohkea. Ja olen myös sitä mieltä, että Jaikun presence-featuret, jotka esimerkiksi Twitterista puuttuvat, tulevat saamaan merkittävämmmän roolin, vaikkakin ne toistaiseksi vielä ovatkin vähällä käytöllä. Google Phonen odotus tuntuu yhä jännittävämmältä.

Tietty viestinnän perusteet ovat jaikuilijoille ihan peruskauraa, mutta tän uutisen tiedotus on kyllä ihan priimasti hoidettu; laineet lyövät korkealle, kun blogeissa on tänään tämän perusteella havahduttu pohtimaan tulevaisuusskenaarioita sekä googlen, sosiaalisen median, että mikrobloggauksen kannalta, mutta myös niin usein kaikessa maailman tiedotuksessa laiminlyöty ryhmä, käyttäjät, on onnistuttu huomioimaan saman päivän aikana lähetetyllä sähköpostilla. Aiheeseen liittyvä Q&A-sivu.

mikrolainojen kannattavuudesta

vanha tekstiluonnos, jonka postaan vaan viiveellä

Olin jokin aika sitten melko kiinnostavassa Zürichin yliopiston kehyjaoston (Kommission für Entwicklungsfragen) mikrolainatilaisuudessa . Huomionarvoista oli ensinnäkin valtava yleisömäärä, en voi kuvitella, että esimerkiksi TYY:n kehyjaoston tilaisuuksissa olisi noin paljon ihmisiä. Edes kehyviikon luentosarjoilla ei liene noin paljon yleisöä, vaikka niistä usein saa opintoviikkojakin. Väliajalla oli myös pieni Apéro, pieniä leivoksia, virvoitusjuomia ja kahvia. Vieraassa maassa tulee ihan kohtuuttomasti kiinnitettyä huomiota kaikkeen asiaankuulumattomaan ja vähemmän mihinkään sisällölliseen, niin aina.

Joka tapauksessa kykenin havannoimaan Frau taloustieteeen professori Katharina Michaelowan puheesta hänen vahvan näkemyksensä, että taloudelliseen kannattavuuteen pyrkivät mikrolainainstituutit usein luovat parempaa kehitystä kuin ensisijaisesti kohdealueen ihmisten elämänlaadun parantamiseen pyrkivät mikrolainainstituutit. En taaskaan kielipuolisuuttani uskaltanut huomauttaa, että merkittävä syy tälle lienee luonnollisesti se, että businesshengessä toimivat lainoittajat tietenkin hankkivat myös vähemmän riskialttiita, kehityskelpoisempia asiakkaita kuin charity-lainoittajat, joilla lienee tendenssi hakeutua kaikkiin kurjimpiin ympäristöihin, joissa ihmisillä on vähiten voimavaroja elämänlaatunsa kohentamiseen. Tietenkin, tällaiset ovat vaikeasti mitattavissa ja sumeita.


Kuitenkin, olen vahvasti siinä uskossa, että liiallinen rakkaus ja lämpö on yksilölle tuhoavaa ja syö tämän itsenäisyyttä. Näin maallikkona, kylmiltäni ja suorilta jaloilta olen valmis uskomaan, että businessorientoituneet lainoittajat kasvattavat lainoittajia taloudellisesti ja sosiaalisesti riippumattomammiksi pienyrittäjiksi kuin hyväntekeväisyysorientoituneemmat lainoittajat.

kesällä luettua

Kerron, mitä olen kesällä lukenut, koska haluan haircut-blogata.

Patrik Süskind: Das Parfum – Die Geschichte eines Mörders.
Mainio, paikoitellen erittäin aistillinen (tiedän, ilmaus on tähän teokseen liitettynä lattea, koska hajuaisti oli teoksen ehkä keskeisin elementti), kuvaileva, elävä ja koukuttava. Hyvää kerrontaa, joka lopussa yltyi aika villiksikin fantasiaksi, keskeisinä teemoinaan hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen tarve. Loppu oli vähän makaaberi, vähän kuin Schwabin Presidentittärissä.

Adrienne Thomas: Die Katrin wird Soldat
Tätä ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Metziin sijoittuvaa romaania en kyennyt lukemaan loppuun, en kestänyt sitä voihkimista ja huokailua, jossa pideltiin kädestä ja käytiin kävelyillä ja muisteltiin häpeänkiihkonsekaisesti sitä yhtä ainoaa kohtausta, jossa mentiin vähän pidemmälle ja suudeltiin kiihkeillä huulilla toisen rintaa. Päähenkilön rakastetun nimi oli sitäpaitsi Lucien Quirin, voiko jokin nimi kuulostaa enää sukkahousuisemmalta? (En aikoinani samasta syystä kestänyt lukea lahjaksi saamaani kolmiosaista Undsetin Kristiina Lauritsantytärtäkään - liikaa ehdotonta kieltäymystä ja typerissä sosiaalisissa rooleissa tiukasti pitäytymistä, en ikinä ole kehdannut myöntää äidinäidilleni, että en pitänyt teoksesta yhtään.)

Sinänsä romaanin miljöö oli kyllä kiinnostava; Lorraine (ransk.) tai Lothringen (saks.) on sitä aluetta, mistä Saksa ja Ranska ovat iäisyydet tapelleet ja jolla ei siksi liene pysyvää ja selkeää etnistä identiteettiä. Romaanin alkuosan lapsuuskuvauksessa oli myös aika kiinnostavaa perhedraamaa ja kiinnostavasti vähän jopa Lolitan makua päähenkilön kiihkeässä esikuvien ja idolien etsintävaiheessa. Viimeinen kolmasosa jäi lukematta, mutta muutamat viimeiset sivut luin kyllä; Lucien kuoli luotiin munuaisissaan ja Lucienin aina kouluaikoinaan syrjäyttämä luokkatoveri Gaston (paljon sympaattisempi kuin Lucien ikinä) sitten sai Katrinin, vaikka tämän sielu tietenkin oli jo mennyt Lucienin mukana hautaan. Sitä paitsi se Katrinin sotilasura oli vaan sopankeittämistä, jotain junalle vastaan juoksemista ja haavoittuneiden hoivaamista - mitä hittoa, kai kaikilla on sodassa rankkaa, joillain rauhassakin, miksi kirja on otsikoitu noin? Luulin oikeasti otsikon perusteella että tämä olisi jotenkin Phoolan Devin henkinen, mutta ei, lähempänä tämä oli Jane Austenia ja Harlekiiniromaaneja.

Friedrich Dürrenmatt: Grieche such Griechin
Tämän luin oikeasti käännöksenä, mutta pidin siitä kovasti silti. Ihana, kevyt ja kiva kertomus poikamies Arkhilokhoksesta, jonka siveellisessä maailmanjärjestyksessä presidentti on ensimmäisellä sijalla. Sympaattinen Keisarin uudet vaatteet -fantasiatarina, jossa kaikki henkilöt ovat humaaneja, hyväntahtoisia ja ihania kaikessa syntisyydessään ja inhimillisyydessään. Arkhilokhoksen veli Bibi oli kyllä aivan kuin muumisarjakuvien Haisuli (aivan eri hahmo kuin minun ikäpolvelleni tutuissa muumianimaatioissa esiintynyt Haisuli).

Erlend Loe: Volvon kuorma-autot
Ihana kirja ihanista vanhoista höppänöistä ihmisistä, jotka polttavat pilveä, harrastavat partiota, päihdyttävät toisiaan ja vuoroin viihtyvät toistensa seurassa, vuoroin hylkivät toisiaan. Väittelyt Ruotsin ja Norjan suhteellisesta paremmuudesta olivat ehdottoman viihdyttäviä. Keskeisiä rooleja myös hirvellä, rastaalla ja tosiaan - Volvon kuorma-autolla. Suosittelen kirjaa kaikille dementikoille, sillä opasteet ovat erinomaiset, läpi kirjan. Tämänkin luin käännöksenä.

Erica Fischer: Aimée & Jaguar

Tarina Aiméesta ja Jaguarista sijoittuu Berliiniin vuosille 1943-1944. Aimée, Lilly Wust, on neljän lapsen äiti, yksin suuressa talossa aviomiehen ollessa rintamalla. Hän ajautuu rakkaussuhteeseen Jaguarin, Felice Schragenheimin, kanssa, joka on juutalainen, mutta ei ehtinyt ajoissa pakenemaan. Jaguar jää Berliiniin, käy töissä sanomalehdessä väärennetyillä henkilöllisyyspapereilla ja asettaa itsensä päivittäiseen vaaraan. Kuten arvata saattaa, Jaguar jää kiinni ja tuhotaan jossain tuhoamisprosessissa, mutta Lillyn itsereflektointia on puoliksi jopa mielenkiintoista seurata. Kirjallisuus voisi hävetä taipumustaan kirjoittaa kaikki rakkaustarinat niin typeriksi - päähenkilötär on aina jotenkin estynyt (ellei täysin lapsi) ja sitten kun joku vähän kolkuttelee lukkoja, niin iskee heti ikuinen ja sokea rakkaus.

Ellei Herr Wust ole viitsinyt räpeltää Lillya riittävästi ja Felice viitsii, niin sen ei ehkä silti tarvitse tarkoittaa sitä, että Felice olisi se maailman ainoa mahdollinen rakkaus ikinä. Lilly on kouluttamaton kotiäiti (joka ei mm. ikinä ole tullut ajatelleeksi, mitä eteisessä roikkuva Führerin kasvoreliefi voi symboloida) ja Felice on lukenut, terävä, ainaisessa vaarassa, tilannetajuinen ja Lillya kymmenen vuotta nuorempi. Hei mitä näillä beibeillä on oikeasti yhteistä ja miten kauan heidän voisi olettaa jaksavan olla yhdessä, ellei olisi sotaa, lapsia ja yhteistä riskiä? Tämä on tositarina ja tähän liittyy kiinnostavaa spekulaatiota siitä, että Lilly onkin feikannut ja itse ilmiantanut Felicen, ikoska ei kestänyt tämän älyllistä ja sosiaalista ylivertaisuutta ja suhteen heikkoja tulevaisuudennäkymiä. Hitto, siinä tapauksessa olisimme oikeasti saaneet kiinnostavaa kirjallisuutta, mutta muilta osin romanttisen rakkauden myytti maistuu tässä tarinassa kyllä rajusti yliannostetulta.

Isa Chandra Moskowitz: Vegan Cupcakes take over the world

Kesän paras kirja on kai kuitenkin Vegan Cupcakes take over the world, jossa on kaikkea ihkua ja mahtavaa - katsokaa näitä flickr-kuvia!

roskan standardointi tulee estää

Koska olen niin pro-opensource ja valmiiksi jo umpipuolueellinen, niin voin ihan jo lukematta OOXML:n tai ODF:n teknisiä speksejä vastustaa Microsoftin OOXML:ää. Kosmeettisista syistä voin kuitenkin keksiä tälle peiteargumentteja.

Tuplastandardit ovat typeriä. ODF toimii jo, eikä OOXML:lle siis ole tarvetta. Jos olisi rinnakkainen maailma, jossa olisi pölynimurien pölypusseille yksi yhteneväinen standardi ja kaikki markkinoilla olevat pölypussit sopisivat siihen kotona nököttävään imuriin, ei kukaan haluaisi tähän nykykäytäntöön takaisin. Entä onko kivaa, kun puolet elokuvakokoelmasta on VHS:na ja puolet DVD:na? Miksi kuluttajia on pakko kiusata tällaisella?

Minusta on epäeettistä rakentaa standardia markkinoilla olevan tuotteen pohjalta ja monopoliasemassa olevan valmistajan ehdoilla, yhteensopivuutta, tulevaisuuden kehitystä ja toimivaa kilpailua huomioimatta. Tällöin standardista tehdään lähtökohtaisesti huonoa, eikä siihen sisäänrakennettuja heikkouksia voida jälkeenpäin enää muuttaa.

Vaikka en varsinaisesti aikonutkaan, niin kaivauduin vähän standardien teknisiin eroavaisuuksiin, ihan vaan, koska se oli helppoa ja kiinnostavaa. Tämä nyt tietenkin oli ODF-toimijoiden tuottama paperi, mutta siinä oli jotain ihan kiinnostavia pointteja ja paljon koodiesimerkkejä näkyvissä.

OOXML esimerkiksi käsittelee päivämääriä juoksevana numerona, alkaen vuoden 1900 ensimmäisestä päivästä. Näin siis esimerkiksi tämän vuoden kesäkuun toinen päivä muodossa esitetään OOXML:ssä muodossa 39235, vaikka päivämäärän esittämisestä on olemassa standardi, joka edellyttää päivämäärän esitettävän muodossa yyyy-mm-dd. Hyvä tosin, että lähtökohdaksi on valittu vuosi, joka ei toistu kymmeneentuhanteen vuoteen, joten valtavaa Y2K-ongelmaa ei ole ihan vielä odotettavissa. Lisäksi tagien tai sivukokojen nimeäminen ei ole ihan onnistunut, vaan ihmisaivoille hankalia mihinkään liittymättömiä numero-kirjainyhdistelmiä käytetään aivan eksessiivisesti.

Jos minä huomaisin olevani Microsoft (enkä vahingossa ensireaktiona olisi ehtinyt tehdä harakiria tuskasta), niin rakentaisin heti Office 2010:n, joka muuttaisi kaikki vanhat MS-failit ODF-formaattiin ja tarjoaisin vanhojen Office-versioiden käyttäjille lisäkilkkeen, jolla voisi lukea ODF-faileja. Eivät ne kuitenkaan tajuaisi, että OpenOffice.org on olemassa, vaan odottaisivat kieli pitkällä Microsoftin päivityksiä ja edullisia ohjelmapakettitarjouksia.

Koska ODF on luotu yhteensopivuutta ja johdonmukaisuutta huomioiden, on se myös rakenteellisesti paljon yhtenäisempi kuin Microsoftin formaatti, jossa tekstinkäsittely- ja taulukkolaskentaformaatit lienevät luodut erilleen ja myöhemmin sulautettu yhteen. Voisiko joku nyt jotenkin nopeasti estää tämän OOXML:n standardoitumisen, vaikkapa jollakin sopivasti suunnatulla henkirikoksella tai jollakin?

Mammoth Crocs

Talvea ja crocsien häviämistä katukuvasta odottaneet fashionistat lienevät kirkuneet tuskasta näiden saapuessa markkinoille: Mammoth Crocs, seitsemässä eri värisävyssä.

wikipedian korruptoituneisuus, luotettavuus ja epäluotettavuus

Viime päivinä on jälleen saanut lukea uutisista hs.fi, TalSa ja TiVi) sitä, kuinka pahat tahot muokkaavat itseään sekä toimintakenttäänsä liittyviä Wikipedia-artikkeleja itselleen edullisemmiksi. Independent.com tarjoaa erinomaisen tiiviin listauksen näistä pahoista ja moraalittomista tahoista. En kyennyt löytämäään autenttisia linkkejä wikipedian diff-sivuille, liian työlästä, mutta tässä joitain:

• Exxon Mobil, öljyvahinkokorvauksien kehnoon hoitamiseen liittyvien viittausten siivoaminen
  
• The Republican Party (US), termin Irakin miehitys korvaaminen termillä Irakin vapauttaminen
  
• CIA, Irakin sodan vahinkojen siivousta
  
• Labour Party (UK), broileriussyytösten ja opiskelijajärjestön deradikalisoitumissyytösten siivoamista
  
• Dow Chemical, Bhopalin MIC-katastrofia koskevan artikkelin siivousta
  
• MySpace, sensorismisyystösten siivousta
  
• Amnesty, antiamerikkalaisuussyytösten siivousta
  
• FBI, Guantánamo-kuvien poistoa
  

Voin niin kuvitella, että näitä muokkauksia tekevät vaan tunnollisesti työtään tekevät ihmiset, jotka vaan ovat sopeuttaneet itsensä työnantajansa arvomaailmaan. On vaikea uskoa, että työnantaja velvoittaisi ketään muokkaamaan Wikipedia-entryja, ihan jo senkin vuoksi, että harva taho tiedostaa Wikipedia merkityksen mielipideilmaston muokkaajana, joitain edistyksellisiä poliittisia puolueita tai web-toimijoita ehkä lukuunottamatta.

Olen itsekin tehnyt jotain pieniä muokkauksia työpaikan tietokoneelta yksityishenkilönä omalla käyttäjätunnuksellani ja aivan hyvin voisin kuvitella meneväni sörkkimään työnantajani toimialaaan liittyviä artikkeleja, vaikka tähän mennessä en olekaan sitä vielä tehnyt (lähinnä laiskuudesta johtuen, töissä olisi kyllä paljon aika harvinaista lähdekirjallisuutta saatavilla). Ajattelemattakin saattaisin tällöin tulla esittäneeksi työntantajani sekä toimialansa myönteisessä valossa.

Esimerkiksi Kasvi muokkaa jatkuvasti fi-Wikipedian edustajatovereitansa ja politiikkaa käsitteleviä artikkeleja, tulisiko tätä pitää ongelmana?

Wikipedian tavoitteenakin on tuottaa synteesia eriävistä mielipiteistä, se on päättymätön ja katkeamaton prosessi, joka tarvitsee raaka-aineekseen erilaisia näkemyksiä. Se, että Wikipediaan päätyy rankasti puolueellista materiaalia, ei ole mitenkään harvinaista, mutta se katalysoi keskustelua ja monipuolistaa artikkeleja. Suosikkiesimerkkini on en-Wikipedian evoluutioartikkeli, jonka lähes jokaisen alaotsikon aiheesta on erillinen, laajempi artikkeli, ja jossa on 167 lähdeviitettä ja 14 kuvaa tai kaaviota. Tätä artikkelia ovat varmasti muokanneet hyvin monet puolueellisia näkemyksiä omaavat henkilöt, työajallaan ja työaikansa ulkopuolella, mutta lopputuloksena on laadukas, laaja ja kiinnostava artikkeli. Sama koskee myös en-Wikipedian vandalisoiduinta ja muokatuinta artikkelia presidentti Bush juniorista.

En-Wikipediassa on joskus heitelty epäilyksiä jopa omenateollisuutta kohtaan, epäedustavien appelsiinin kuvien postaamisesta.

Wikipedia on vahva mielipiteen muokkauksen väline, mutta ssitä on vaikea hyödyntää tarkoitushakuisesti muuten kuin ehkä pienissä kieliversioissa, joissa on vähän käyttäjiä. En-Wikipediassa valvovia silmiä lienee kuitenkin jo liian paljon, jotta selkeästi puolueelliset näkemykset voisivat jäädä eloon.

Yksi huvittavasti läpinäkyvä vinouma Wikipedioissa niiden käyttäjäryhmän valikoituneisuuden (mediaanikäyttäjä on kuitenkin 20-30-vuotias luonnontieteellisen tai teknisen taustan omaava mies) vuoksi kylläkin on; seksiä ja seksuaalisuutta koskevissa artikkeleissa suhteettoman suuri painoarvo näyttäisi olevan pornoteollisuudesta tutuilla asennoilla, tekniikoilla ja välineillä ja suhteettoman vähäinen painoarvo esimerkiksi seksin kulttuurihistorialla, seksuaalisilla kokemuksilla ja seksuaalisilla vaikeuksilla. Malline Seksi kattaa tekniikoiden, välineiden ja anatomian lisäksi kiihottumisen, suhteen, avioliiton, fetisismin, orgasmin, maksullisen seksin, kiihottumisen, pornografian, gynekologian ja seksimyymälät, mutta ei esimerkiksi seksivaikeuksia, ehkäisyä tai lisääntymistä, jotka kuitenkin lienevät teemoina melko keskeisiä, vaikka esimerkiksi 69, anilingus, ryhmäseksi ja keinovagina ovat ansainneet omat mainintansa keskeisinä alaotsikkoina.

Myös suomenkielinen Wikipedia on tältä osin hyvin kattava; omat artikkelinsa ovat ansainneet sekä Vaippafetisisti (josta yleisesti käytetään nimitystä DL, diaper lover - täytyykin ymmärtää jatkossa varoa deadlinen lyhenteen huolimatonta käyttöä) sekä Pegging. Viehättävää, sillä näin Wikipedia myös palvelee liiallisesti pornoteollisuudelle altistuvaa nuorisoa tiedonjanossaan - kai Suosikin Dear Ekikin jää joskus eläkkeelle?

Blinkin IAT-assosiaatiotestit

Koska kuitenkin kaikki olette lukeneet Gladwellin Blinkin, jossa kerrottiin aika havaitsevasti niistä mekanismeista, joilla alitajuiset assosiaatiot vaikuttavat päätöksentekoon ja viestintään, niin tiedoksenne, ellette jo tiedä, että Harvard on tuottanut hyvän setin niitä IAT-testejä, joissa saa testata omaa assosiointiaan. Testeistä moni on melko kulttuurisidonnainen, täällä ei liene niin vahvaa kulttuurista tausta-aineistoa esimerkiksi automaattisten latino- tai intiaaniassosiaatioiden luomiselle kuin USA:ssa, mutta ainakin sukupuoli ja lihavuus toiminevat täälläkin.

On nöyryyttävää huomata, että alitajuisesti edelleen assosioi naiset ja lapset eri kategoriaan miesten ja uran kanssa, vaikka niin haluaisi olla tekemättä sitä. Muutama kuukausi sitten oli myös Microsoft - Linux -testi, jossa en kyennyt estämään itseäni assosioimasta sanaa evil Microsoftiin. Tietoinen ajattelu ei vaan ehdi mukaan, kun aivot haluavat rekisteröidä pahuuden pahuuslokeroon.

Suvaitsevaisuus ja tasa-arvoisuus ovat kyllä niin myyttejä, niitä voidaan tuottaa vaan aktiivisen harjoittelun tuloksena ja tietoisella tahdolla on hyvin vähän sen kanssa tekemistä. Gladwell kertoo esimerkin tyypistä (ellei se ollut hän itse, en enää muista), joka humaanina ihmisenä kävi säännöllisesti testaamassa suhtautumisensa tummaihoisiin ja säännöllisesti joutui huomaamaan assosioivansa heihin vastoin tietoista tahtoaan erilaisia negatiivisia kvaliteetteja. Eräänä päivänä testin tulos kuitenkin poikkesi totutusta ja ainoa mahdollinen syy sille oli, että testaaja oli välittömästi ennen testitilannetta seurannut televisiosta olympialaisia ja nimenomaan pikajuoksua, jossa tummaihoiset menestyvät hyvin. Minusta tämä avaa aika kiinnostavan näkökulman inhimilliseen ajatteluun ja assosiointiin.

Olisi kiinnostavaa myös edelleen selvittää, että kuinka paljon toistoja vaaditaan, jotta assosiaatiopolut oikeasti muuttuvat. Kuinka pitkää altistumista esimerkiksi intiaaneihin negatiivisia assosiaatioita liittävälle diskurssille tarvittaisiin, jotta assosioisi selviä negatiivisuuksia? Kuinka tähän vaikuttaisi esimerkiksi Hiawathan laulun ja muun natiiviamerikkalaisen kansanperinteen vaikutuspiiriin siirtyminen? Entä mahdollinen irl-kontakti intiaaniväestön kanssa?

Zürich, Confoederatio Helvetica

Olen tuleva viettämään seuraavat puoli vuotta maassa, jossa on maailman eniten R&D-rahoitusta, Nobel-palkintoja sekä Japanin jälkeen toisiksi eniten vuosittain rautateillä matkustettuja henkilökilometrejä väestölukuun suhteutettuna ja josta tulee Punaisen Ristin punainen risti. Tulen harjoittamaan opiskelua yliopistossa, jossa kehitettiin kultainen riisi ja jossa ovat opiskelleet mm. Röngen, Einstein ja Pauli. Asun samassa kaupungissa myös Kimi Räikkösen kanssa - mitä ovatkaan Turun Reijo Mäki ja Esko Valtaoja siihen verrattuna, kysyn vaan?

Suomi on niin surullisen pieni, mitätön, kaukana ja kieleltään vaikeaselkoinen; isommassa kielessä ja lähempänä kaikkea olisi niin normaalia kulkea kaikki päivät samoja katuja kuin historiaan jääneet suuret sekä nykymaailmaa pyörittävät tärkeät, nyt ajatus sellaisesta kutittaa liikaa ja paljon. Alhaista ruumismia, vähän.

gm

Tahtoisin niin kiljua, radiosta tulee gmo-keskustelua, enkä kestäisi enää yhtään kuulla, miten jankataan kuluttajien oikeudesta tietää ruoan alkuperästä. Eikö ole jo selvää, että ruoka on ruokaa ja se metaboloituu elimistössä riippumatta sen geneettisestä alkuperästä (eläimetkin, vaikka ne nyt eivät olekaan ruokaa) ja että jos jostain pitäisi keskustella, niin se on gmo-kasvien vaikutus paikallisiin ekosysteemeihin?

On niin ihailtavaa, miten geenimuuntelun vastustajat osaavat luontevasti ujuttaa lähes jokaiseen lauseeseensa sanat "myrkky" ja "puhtaus". On myös nerokasta argumentoida geenimuuntelua vastaan negatiivisella kuluttajamielipiteellä, jos itse on keskeinen negatiivisen mielikuvan tuottaja.

Odotan edelleen keskustelua gm-viljelyn ekologisista vaikutuksista.

Diktatuurit voivat hyvin, kun on riittävästi hyviä vihollisia

Luonnollisesti Suomen ja EU:n virallinen politiikka on tavoitteiden saavuttamiseksi ollut olla kiltti Libyalle ja lakaista ongelmia maton alle, mutta yksilönä minulla on vapaus ja ilo voida sanoa se, mitä moni muu ei voi sanoa: Libya on 83% lukutaitoprosentistaan huolimatta edelleen karmea diktatuuri ja se suostuu leikkimään demokratia- ja ihmisoikeusleikkejä vain, jos sille maksetaan siitä. (Ok, nyt luin IHT:sta, että Sarkozy oli vakuuttanut, että vastapalveluksia ei tehdä rahassa, mutta mitä muuta voisi tarkoittaa yhteistyö Libyan infrastruktuurin ja terveydenhoidon kehittämiseksi?)

On vastenmielistä, miten kaikki diktaattorit aina osaavat löytää oman hallintonsa välinpitämättömyyden ja tehottomuuden uhreille ulkopuoliset syylliset. 426 lasta sai HIV-tartunnan sairaalan epähygieenisten käytäntöjen vuoksi ja ulkomaalaisista sairaanhoitajista tehtiin syyllisiä kiduttamalla. Vanha ja toimiva keino, hyvää toimintaa Libyalta. Kansalaiset vaativat kuolemanrangaistusta ja sen he saivat, ketään ei kiinnostanut kyseisen sairaalan (tai minkään muun libyalaisen sairaalan) hygienian kehittäminen, jottei vastaavaa tapahtuisi jatkossa. Kaikkein nerokkainta oli uskotella kansalle, että taustalla on CIA ja vihamielisten hallitusten juoni.

Näihin aikoihin, vain vähän aikaa Abu Ghrabin kidutustapausten jälkeen, USA:n uskottavuus ei ollut erityisen vahva ja Yhdysvaltojen kritisoitua Libyan oikeuslaitosta kuolemantuomioista libyalaiset polttivatkin Yhdysvaltojen lippua kulkueissa, joissa ihmiset kantoivat sekä Abu Ghrabin uhrien ja HIV-infektoituneiden lasten kuvia. Näiden kahden tapahtuman kytkeminen yhteen lienee tuntunut Libyassa hyvinkin luontevalta, varsinkin, kun oikeuskäsitys on niin toinen. USA:n (ja tuskin kovin monen muunkaan länsimaan) ei Libyan mielestä ole oikeutettua arvostella libyalaista oikeuslaitosta Abu Ghrabin jälkeen.

Mutta mainiota, diktatuurit voivat aina hyvin, kun vaan vihollisia riittää. Gaddafilla lienee edessään vielä monta paksua vuotta Libyassa - hyvä sille.

Vélib ja kaupunkikulttuurin selviytyminen

En ikinä ole ollut erityisen viehättynyt Pariisista tai ranskalaisuudesta (mihin varmasti vaikuttaa se, että en osaa sanaakaan ranskaa), mutta nyt tunnen elämäni ensimmäistä kertaa hinkua matkustaa Pariisiin, kun siellä on käytettävissä 10600 kaupunkipyörää. Pyörien antaminen kaupunkilaisille (käsite kattaa tässä myös turistit) on niin kaupungin antamista kaupunkilaisille. Vaikka metrot ja raitiovaunut ovat miljöinä kiehtovia ja ilman niiden kokemista kaupungissa ei voi sanoa todella käyneensä, ovat ne kuitenkin monissa tilanteissa pyörään nähden aivan toissijaisia kulkuvälineitä.


Velib riders, malias 15.7.

Tietenkin on surullista, että pariisilaiset maksavat pyörimisvapaudestaan myymällä kaupunkitilaa mainoskäyttöön. On surkeaa, että oikeat, olemassaolevat ja merkitykselliset kadut täytetään merkityksettomillä ja mielikuvituksettomilla mainosjulisteilla. Olisin kyllä valmis myymään vähän Pariisia oivaltaville, kaupunkielämään liittyville, kontekstia hyödyntäville ja stereotypisoimattomille mainoksille, mutta ach, kuitenkin kadut täyttyvät aina näistä "meidän äiti tekee kaikille ruoan"- ja ruma tarkoittaa hammasrautoja ja silmälaseja-moskasta.

On surullista, miten kaupungit monotonisoituvat ja elämä niissä kuihtuu, kun vuokrat kohoavat freelancereiden, muusikoiden ja runoilijoiden ulottumattomiin. Brooklynissa kasvanut Isa Chandra Moskowitz (fanitan!) kertoo VwaV:n esipuheessaan nuoruudestaan:

I was often confused and searching for real meaning - I knew there was to more life than getting into fistfights with other big-haired girls in our crappy mall. So I started going to Manhattan with my best friend. And it wasn't the Manhattan we know today - that of tenement-turned-luxury apartment and Sex and the City wannabes. It was exciting and artistic and "skateborading is not a crime" and "Whose frigging park? Our friggin park!"

Ja vaikka kaupungin ilme ja sielu eivät katoaisi vuokrapaineen vuoksi, niin tehokkaan kulttuuri- ja kaavoituspolitiikan myötä niistä pääsee kyllä eroon. Turussa tämä osataan. Samanaikaisesti tuhotaan tehokkaasti kaupunkikuvan viimeisiäkin historiallisia kerrostumia, Ylioppilasteatteri karkotetaan tiloistaan, taiteilijoiden käyttöön osoiteta työtiloja ja Taideakatemian toiminnan rajoittamisuhka viestii sekin ikävästi taiteilijoiden olevan tarpeettomia ja turhia. Lisäksi budjetoidaan varoja suurten taideinstituutioiden tehottomaan ja jäykistyneeseen toimintaan sekä toriparkkiin (ainoana tavoitteenaan tyydyttää olemassaolevaan parkkihalliin nähden vastakkaisella puolella toria sijaitsevien kaupallisten toimijoiden katkeruus). Lisäksi Turkua, kuten kaikkia muitakin Suomen kaupunkeja tappavat hitaasti mutta varmasti citymarketit, ideaparkit, sellot, isot omenat, ikeat ja prismat.

Tykkään kovasti tästä turkulaisten taiteilijoiden väsäämästä kulttuuripääkaupungin feikkisaitista: Turku Euroopan alakulttuuripääkaupungiksi 2011. Aito on tietenkin nimeltään Turku Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2011. Go Turku, tässä on mahdollisuuksia!

Dieselin ilmastokampanja

Tämä Dieselin ilmastokampanja on nyt jo aika vanha juttu, julkaistu vuoden alussa, mutta viime viikolla järjestetyissä Cannesin mainosskaboissa se palkittiin hopeisella leijonalla, joten siksi nyt nämä nähtäväksi nyt.



Dieselin ilmastokuvastohan on aika positiivista ja kivaa, aurinko paistaa ja kulttuuriperintö esittäytyy uudessa ympäristössään kivana taustana mallien mielikuvitukselliselle elehtimiselle. Tämä käsitys ilmastonmuutoksen seurauksissa ei kyllä erityisen vahvasti ole linjassa sen käsityksen kanssa, mitä niistä yleensä arvellaan: talouden tuottavuuden ja kuluttajien ostovoiman arvellaan laskevan rajusti, joten Dieselin kledjuissa poosaaminen tullee jäämään entistäkin vähemmälle, taustamaisemista riippumatta.

psykoanalyysin ihmiskuvasta

Veloenassa on pohdittu täydellistä ihmistä. Kaikkein kiinnostavinta minusta olisi tietää, että minkälainen terveen ihmisen normi ohjaa mielenterveysalan toimijoita, heitä, jotka oikeasti tekevät päivittäin päätöksiä ihmisten tulevaisuuksien suhteen.

Psykoanalyyttinen perinne on erittäin raskaasti ladattu erilaisilla oletuksilla terveestä ihmisestä ja normaalista elämästä. Harmillisinta on ehkä se, että psykonaalyysin käsitykseen terveestä ihmisestä kuuluvat vahvasti sellaiset normatiiviset käsitykset sukupuolisuudesta ja seksuaalisuudesta, joiden ylläpitäminen on kaikin tavoin vahingollista (miehet haluavat naisia ja naiset haluavat miehiä, miehet ovat hallitsevia ja naiset ovat alistuvia).

Psykoanalyysilla ei oikeastaan juuri ole keinoja auttaa ihmisiä vapautumaan neurooseistaan, elleivät he samalla alistu luopumaan niistä persoonallisuutensa osista, jotka eivät vastaa psykoanalyysin käsitystä terveestä ihmisestä. En tällä luopumisella tarkoita sitä, että ihmiset tietoisella päätöksellään hylkäisivät piirteitä itsestään, mutta luopumista on jo se, että hyväksyvät analyytikkonsa näkemyksen siitä, että se on epätervettä, syntynyt tiettyjen vaiheiden kautta ja että siitä eroonpääseminen on välttämätöntä neuroosista vapautumisen kannalta. Koska koko länsimäinen psykoterapiaperinne kuitenkin pohjautuu psykoanalyysiin, olisi kiinnostavaa tietää, että miten vahvat jäljet psykoanalyysin nämä perinteet ovat siihen jättäneet.

Toinen psykoanalyysissa minua rajusti rieponut asia on sen yhteensopimattomuus moraalin kanssa: moraalinen käyttäytyminen selitetään useimmiten jollain alemmuuden- ja syyllisyydentunteella, eikä terveellä ihmisellä tule olla kaipuuta sellaiseen. Näin ehkä onkin, mutta on toki surkeaa, että kaikki suuret utilitaristit ja aikaansaajat näin tulevat väistämättä luokitelluiksi epäterveiksi ja että puhtaasti utilitaristisia motiiveja ei näin olekaan - jalosieluisinkin utilitaristi pyrkiikin vaan vapautumaan omista syyllisyydentunteistaan. Haluaisin maailman, jossa älylliseen utilitarismiin pyrkiminen olisi kaiken psyykkisen kehityksen tavoitteena, se olisi oikeaa harmoniaa ja täydellisyyttä.

sosiaalinen paine ja pyyhkeiden kierrätys

Ruispalamainoksissa usein nähty Suomen suosituin leipä-sloganin sekä ainakin Toyota Avensikseen, Nissan Primeraan, Volvo S60:een ja Ford Mondeoon liitetyn liitetty luokkansa ostetuin auto-sloganin käyttö lienee ihan perusteltua, vaikka onkin vaikea uskoa, että ne vetoaisivat keneenkään. Yhteisön paine sekä normeihin mahtumisen tarve ovat kuitenkin hämmästyttävän suuria.

Robert Cialdinin tekemässä tutkimuksessa (via LiveScience) hotelliasiakkaita pyrittiin kannustamaan pyyhkeiden pesemisen vähentämiseen - tiedättehän käytännön, jossa pyyhkeen voi halutessaan asettaa tietylle telineelle, jolloin sitä ei vaihdetakaan automaattisesti joka päivä? Hotellin asiakkaille viestittiin kolmella eri viestillä:

• Help Save The Environment + luonnonsuojelulliset näkökohdat
  
• Help Save Resources For Future Generations + energiansäästölliset ja tulevaisuudelliset näkökohdat
  
• Partner With Us To Help Save The Environment + yhteistyötoiminnalliset näkökohdat
  
• Join Your Fellow Citizens In Helping To Save The Environment + väittämä siitä, että suurin osa hotelliasiakkaista jo uudelleenkäyttää pyyhkeensä.
  

Viimeinen väittämä oli 28% tehokkaampi kuin kolme muuta. Tämä on ehkä pointti, joka kannattaa muistaa.

Euroopan viisut

Tänään Euroviisut. Katsoin semifinaalin torstaina Idalla sattumalta juna-asemalta löytämäni V-V:n seurassa. On ollut kivaa seurata Euroviisuja, kun Suomikin on selviytynyt urakasta ihan perusjeeshyvin. Semifinaaleissa nähty väliaikashow oli minusta epäonnistunut sellaisena suomalaisuuden kuvauksena, joksi se lienee ollut tarkoitettu. Mytologiasta voi ja kannattaa ammentaa, mutta silloin se kannattaa tehdä tyylipuhtaasti. Sekoittaa voi vertikaalisesti, mutta ei horisontaalisesti, det vill säga att suomalaisuuden ajallisia kerrostumia voi yhdistää, mutta ei eri eurooppalaisia mytologioita, ellei kontekstista käy jollakin tavalla ilmi, että mikä on tavoite. Taiteellisesti, teknisesti ja tanssillisesti kokonaisuus oli toki hieno, mutta tarina ei toiminut tai sitten aivoni olivat taas liian pienet.

Minun henkilökohtaiset kaikkien aikojen suosikkieurolauluni ovat L'oiseau et l'enfant, Ein Bißchen Frieden ja Diva. Haluan nähdä Euroviisuissa yhtenäisen Euroopan tunnetta; kokemusta siitä, että meillä on yhteinen kulttuurinen perusta sekä halu säilyttää vakaus omalla mantereellamme ja olla edelläkävijöitä globaalin hyvinvoinnin sekä ihmisoikeuksien ja tasa-arvon edistämisessä. EU:n virkatyönä käyntiinsaattamista eurooppalaisen identiteetin luomisen kampanjoista mitkään eivät ole niin hyviä kuin ESC.

Symppaan Euroviisuissa hyvää tarinankerrontaa, idealismia, erikoisella tavalla esiintuotua kansallista identiteettiä sekä hyvää huumoria. Tykkään tänä vuonna Ukrainan avaruushaitarisekoilusta, siinä mennään sopivasti kaikilla mauttomuuden ja huumorin rajoilla. Harmittaa, että Andorran idealistipunk ei päässyt finaaliin, siihen olin aidosti pettynyt. Jäljelle jääneistä suosikkini ovat omista irrationaalisista syistä Bulgaria, Georgia, Moldova, Serbia, Ukraina ja Unkari. Suomi ei ole kiinnostava, koska siinä ei ole mitään persoonallista eikä erikoista, vaikka Hanna onkin nätti ja biisi kantaa. Kontaktipintaa suomalaisuuteen, eurooppalaisuuteen tai mihinkään muuhun kiinnostavaan ei kuitenkaan ole riittävästi.

Euroviisut eivät ole mitenkään ihan vähän olleet Euroopan valtioiden keskinäisten erimielisyyksien selvittämisen väline:

• 1969 Itävalta kieltäytyi osallistumasta Euroviisuihin, sillä ne pidettiin diktaattori Francon hallitsemassa Espanjassa.
  
• Viisut vuonna 1971 voittanut Monaco ei kyennyt järjestämään viisuja seuraavana vuonna, joten Iso-Britannia tarjoutui.
  
• Vuonna 1975 Kreikka vetäytyi Ruotsissa järjestettävästä kilpailusta protestina Turkin Kyproksen invaasiota vastaan.
  
• Vuonna 1980 kahtena edellisenä vuonna voittanut Israel ei osallistunut kilpailuun ollenkaan, sillä kilpailupäivä osui holokaustin muistopäivälle.
  

Jään odottamaan USA:n, Australian ja Kanadan Euroviisuhakemuksia, Palestiinakin on jo jättänyt omansa.

hiiristä, langattomuudesta, blogimiitistä ja diy-kuulokkeista

Minulle sopii hyvin olla samassa huoneessa elävän ja ehkä kuolleenkin hiiren kanssa, mutta ei kuolevan hiiren kanssa. Laitoin sellaisen pienen muovikorin hiirenräpsän päälle välttyäkseni kuulemasta sen mahdollista laukeamista ja hiiren viime hetkien vinkunaa siinä tapauksessa, että teloitus ei tapahdukaan silmänräpäyksessä. Yhdellä pienellä muovikorilla poistan maailmastani tappamisen ja väkivallan, kokeilkaa tekin, blink blink, näin vaan. Käytin Orthex-merkkistä vihreää koria, mutta jonkin muunkin merkkinen kori voi toimia.

Eilen sain Jonaksen (voisit poika btw postata sun blogiin joskus jotain) tietokoneen langattoman verkkokortin toimimaan, olin siitä ylpeä, sillä en mitenkään olisi uskonut kykeneväni sellaiseen. Löysin kuitenkin jonkun väsäämän valmiin moduulin, jonka sitten vaan pystytin. Minulla ei olisi muuten ollut rohkeutta yrittää mitään näin kunnianhimoista (pieni eläin, pienet aivot, jne), mutta Jonas oli kehunut sattumalta tällä viikolla tapaamalleen Välittäjälle mun kykyjä, joten oli ainakin uskottavasti yritettävä.

Torstaina menin suunnittelemattomasti blogimiittiin Nosturiin. Raahasin mukaani Nikon ja Välittäjän. Yritin myös Tärähtelijää, mutta se ei lähtenyt. Mikko oli yllätyksellisesti paikalla myös. Viivyin vain hetken, mutta ehdin jutella ihan vähän ainakin viehättävien Zepan, Satujattaren, Kulutusjuhlija-Juuson, MOS-Antin ja Äidin kanssa.

Postaan tähän vielä kuvan niistä Miehen aikoinaan väsäämistä kuulokkeista, joista ehkä vähän keskusteltiin. Kuulokkeisiin tarvittavat raaka-aineet ovat: 1 kpl kahdenistuttavia valkoisia kissankuppeja, 1 kpl kärpäslätkiä (yhdistämään kuulokkeita), 1 pari vanhoja sisäpuhelimia (kaiuttimet), 2 paria sukkahousuja (pehmusteet), 1 kpl rikkinäisiä nappikuulokkeita (johtoa ja plugi), muutama ruuvi ja vähän maalarinteippiä. Näitä ei tosin ole käytetty kuin yhden kerran, koska tilanteita, joissa samassa huoneessa on pakko katsoa kahta telkkaria kaksilla eri kuulokkeilla ei kuitenkaan satu kun kerran vuosisadassa.

vielä siitä pronssisesta

Vielä muutama yksityiskohta Viron pronssisoturi-tapaukseen liittyen:

• Venäjän tiedotusvälineisiin levisi huhu, että Viro aikoo pilkkoa pronssisoturin palasiksi ja tuhota sen täysin. Nyt Venäjän duuman lähettämä delegaatio oli pronssisoturin luona sen uudella sijaintipaikalla vieraillessaan tutkinut - ja löytänyt - selviä merkkejä muistomerkin pilkkomisesta. Samalla tehtiin myös ratsia tiloihin, joissa riehujia oli säilötty, mahdollisten verijälkien löytämiseksi. Niiden löytäminen ei kuitenkaan onnistunut. Tätä lukiessani nauroin ääneen. Jäämme nyt siis odottamaan Venäjältä ensimmäisiä uutisia, joissa esitetään teoria läntisen fasistivaltion toimista jälkien peittämiseksi.
  
• Vandaali 1:
  
  
  
  • Bus ticket to the town centre...1$
    
  • 3 beers and a bottle of vodka to get you going...13$
    
  • Fine for vandalising a kiosk...800$
    
  • Picture of you stealing hygienic towels for your girlfriend...Priceless
    
  
  
• Vandaali 2:
  
  
  
  • Getting a tourist trip visa...50$
    
  • Bus ticket from the border of Russia...13$
    
  • Night at a hotel...99$
    
  • Sending you back to Russia with robbing Libresse and having the change to say "Hello world - we are not criminals, we are from Russia" via BBC...Priceless
    
  
  
• Loistavia kuvakollaaseja. Uuden ajan ikonit uuden ajan mainonnassa, mukana mm. Benetton, Hugo Boss, Sprite ja Diesel.
  
• Aljoshan uusi sijoituspaikka osoittaa tahattomasti samalla kunnioitusta II maailmansodassa kuolleille homoille, sillä muistomerkki on ilmeisen tahattomasti sijoitettu vaaleanpunertavilla laatoilla päällystetyn kolmionmuotoisen alueen päälle. Tahattoman yhdenmukaisuuden esimerkiksi Amsterdamissa sijaitsevan Homomonumentin kanssa huomasi Ancientboy.
  
  

tuunauskamppiksen viimeiset hetket käsillä

Nyt on tosiaan ihan viimeiset hetket edustajien tuunaamiselle, huutakaapa siis!

idealismista, vapaudesta ja raivoamisesta

En yleensä koe erityistä viehtymystä sotkeentua maailmanhistoriallisiin ja maailmanpoliittisiin asioihin, koska en niistä juuri mitään tiedä ja olen niiden suhteen yliemotionaalinen; en kykene lukemaan Ihmisoikeuksien julistusta palan nousematta kurkkuun ja joskus lukioaikoinani sain kauhean itkuraivarikohtauksen Amsterdamissa Anne Frankin talomuseon edessä, koska olin vakuuttunut, että museon vierailijat eivät ymmärrä asiasta mitään ja tuhoavat koko Anne Frankiin liittyvän symboliarvon. Kärsin aika paljon tästä tunteellisuudestani ja pidän epäoikeutettuna antaa sen vaikuttaa kaikkeen tekemiseeni. Samantyyppisestä taustasta nousee kuitenkin viehtymykseni vapaita ohjelmistoja, eheää ihmisten välistä vuorovaikutusta sekä ilmastonmuutoksen ehkäisemistä kohtaan, joihin harrastuksiin kuitenkin käytän suuren osan elämästäni. En taida itseasiassa langeta kovin kauas mastomäkeläisestä idealismista, vaikka itse mieluummin käytänkin toisenlaisia retorisia ja toiminnallisia keinoja.

Nyt kuitenkin Tallinnan tapahtumat tulevat niin lähelle, että en voi olla oksentamatta siihen liittyviä ajatelmiani tekstiksi tänne. Minusta tässä on kaksi tasoa, historiallinen ja nykypäivällinen, joilla on vahvoja suoria kytköksiä toisiinsa.

Toisen maailmansodan punaveteraanit, jotka sankarillisesti pelastivat maailman fasismilta, eivät olleet poliitikkoja, eivätkä intomielisesti kommunismia kannattavia valtio-oppineita. He eivät voi nähdä, kuinka muistomerkki, joka heille edustaa voittoa äärimmäisestä pahuudesta, fasismista, edustaa toisille taas kommunistisen totalitarismin tuottamaa väkivaltaa, kyydityksiä, salakuuntelua, sensuuria ja korruptiota. En nyt tietenkään tiedä, mutta voisin helposti kuvitella, että uskollisuutensa Neuvostoliittoa kohtaan osoittaneet sotaveteraanit lienevät kuitenkin saaneet suhteellisia etuja totalitarismin sisällä niin, että sen ahtaus ja pahuus ovat tullut koetuksi lievempinä. Voin helposti ymmärtää sen hyvän puolella, pahaa vastaan- mielikuvan, jota punaveteraanit keskuudessaan itseensä liittävät.

Lisäksi tässä on se sama asetelma, kuin Länsi-Euroopankin mellakoissa; väärinymmärretyksi itsensä kokeva vähemmistö on räjähdysherkkää ja yltyy silmittömään tuhoamisintoon välittömästi sopivan yllykkeen saatuaan. Selasin vähän vironkielistä blogistaniaa (joka ei tänään näytä kirjoittavan mistään muusta kuin Tallinnan mellakoista). Tänään sattumalta Tallinnassa pidettävään Euroopan Vasemmistopuolueen hallituksen kokoukseen osallistuvat länsi-eurooppalaiset vasemmistolaiset olivat ainakin tokaisseet eräälle aktiiviselle vasemmistolaiselle bloggaajalle, että vastaavanlaiset tapahtumat ovat heillä aivan arkipäivää ja että he rinnastavat nämä mellakat täysin vastaaviin mellakoihin Länsi-Euroopassa.

On aika hurjaa nähdä tuubista (dissaan tosin niitä, joihin on ripattu päälle Rage Against The Machinea), miten nuoriso, ja huomionarvoisena pidettäköön seikkaa, että nimenomaan venäjänkielinen nuoriso, raivoaa ja tuhoaa kaikkea käsiinsä osuvaa. Ach, taas niin puhdas kleiniläisen kateuden ilmentymä. Puren rintaa, joka minua ruokkii, koska se ruokkii minua epäsäännöllisesti, eikä riittävästi minun tarpeitani huomioiden. On varmasti nautinto rikkoa niiden kioskien ja myymälöiden ikkunoita, joiden myymiä tuotteita ei ole varaa ostaa ja on nautinto rikkoa bussipysäkkejä, jotka ovat kauniimpia ja parempia kuin neuvostoaikana, mutta siltikin vironkielisen enemmistön tuottamia. Sitä paitsi voin niin kuvitella, miten hajottavaa on elää virolaisessa markkinataloudessa ilman mahdollisuuksia esimerkiksi korkeakoulutukseen, yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumiseen ja valtamedioiden seuraamiseen. Neuvostoaikana kaikilla oli sentään suunnilleen samanlainen riski joutua viranomaisten mielivallan kohteeksi, nyt yhteiskunnassa menestymisen ratkaisee valtakielen osaaminen.

Viron Idolseissakaan ei yksikään venäläistaustainen ole päässyt finaaliin, vaikka karsinnoissa he olivat vahvastikin edustettuina. Tämä on enemmänkin kyllä lasikattoja; venäläisyyteen liittyy valtaväestössä niin paljon negatiivisia assosiaatioita, että heihin ei tule samaistuttua, eivätkä he tule äänestetyksi kilpailussa eteenpäin. (Vähän samoin muuten kävi Saksan Idolseissa, jossa tummaihoinen, mutta kilpailun parhaiten laulava Francisca Urio putosi. Siis oikeasti, voisiko muka Suomen Idolseissa ikinä nähdä tällaista tai tällaista esitystä?)

En ymmärrä sanaakaan venäjää (lukuunottamatta ilmaisuja "kukko", "norsu", "odotapas vain" ja "minä kuolen"), mutta olen antanut itselleni kertoa, että venäläisissä tiedotusvälineissä tapahtunutta esitetään niin, että poliisit olisivat käyttäytyneet aggressiivisesti venäjänkielisiä mielenosoittajia kohtaan ja että suuret kansanjoukot olisivat osallistuneet väkivaltaisuuksiin sympatiasta polisin epäoikeudenmukaisesta kohtelusta kärsiviä venäläisnuoria kohtaan. Voin hyvin kuvitella, että venäjänkielisten nuorten riehumiseen on yhtynyt runsaasti markkinataloudessa heikosti pärjääviä vironkielisiä nuoria, mutta en hetkeäkään epäile, etteikö koko mellakka olisi jäänyt syntymättä ilman ahtaalle puristetun vähemmistön aloitetta. Samoin minun on vaikeaa nähdä motiiveina mitään muuta kun riehumisen, rikkomisen ja itseilmaisun tarpeita, sympatia venäläisväestöä kohtaan tuntuu kyllä liioitellulta.

Voin vaan kuvitella, mitä niiden venäjänkielisten koulujen historiantunneilla opetetaan, joissa vuosittain 9. toukokuuta, II Maailmansodan päättymispäivänä (Länsi-Euroopassa Victory Dayta vietetään jo päivää aikaisemmin), tai 23. helmikuuta, entisenä Puna-armeijan vuosipäivänä muistellaan puna-armeijan sankareita ja jolloin pukeudutaan neuvostoarmeijan juhla-asua muistuttaviin asuihin. Ei ole vaikeaa ymmärtää sitä, että venäläisen identiteetin rakentamiseen ei löydy paljon palikoita neuvostonostalgian ulkopuolelta, kun suoraa kytköstä nyky-Venäjään ei ole, eikä Putin-kulttikaan vielä ole riittävän vahva kantaakseen myös rajan yli. Silti on kammottavaa, että valtaväestöön ei ole kyetty integroitumaan niin paljon, että olisi voitu nähdä miten paljon kaikki vastaava symboliikka heille edustaa väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta, julmuutta ja mielivaltaisuutta.

Pakko kyllä sanoa, että Viron (51-vuotias, mutta ei kyllä päivääkään yhtään Jyrki Kataista vanhemman tai vakuuttavamman oloinen) pääministeri ei paljon pelkää. Diplomaattisuhteiden mahdollinen katkeaminen Venäjän kanssa ei liene ihan pieni asia. En tiedä, että olisiko pieni valtio mitenkään vakuuttavammin enää voinut todistella kuulumistaan länteen ja Eurooppaan tai että olisiko pääministeri voinut keksiä tehokkaampaa vaaliasetta kuin kiilan lyömisen etnisten ryhmittymien väliin.

Oli kuitenkin aika vahvasti ennustettavissa, että muistomerkin siirtämisestä tulee suuri ulkopoliittinen ongelma, kun Lihulan patsaastakin aikoinaan tuli, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Silloin oli kyse muistomerkistä vastakkaisella, saksalaisten puolella taistelleille virolaisille, joiden mielellään tulkitaan taistelleen vapaan Viron puolesta, bolshevismiä ja miehitystä vastaan, vaikka voisin kuvitella, että myöskään Saksan armeijan aikomukset Viron suhteen eivät olleet mitenkään erityisen kiltit.

Kuka voi jaksaa aina velloa niin suuressa itsepetoksessa, kun näiden konfliktien kaikki osapuolet näyttäisivät vellovan? En myöskään ole kuullut kenenkään patsaan siirtoa kannattavan vakuuttaneen venäläisväestölle, että kysymyksessä ei ole kannanotto venäläisiä tai venäläisyyttä vastaan, vaan miehitystä ja väkivaltaa, joiden symbolina patsas valtaväestön silmissä on.

Viron hallituksen ja pääministerin sivut eivät vastaa pingiin.

tuunaaedustajasi.fi

Olen tehnyt viime aikoina aika paljon tätä. Terävää palautetta mm. Oikeita totuuksia- ja Mainonta on syvältä II-blogeissa. Siistiä, miten kävijälaskurissa kohisee, mutta huutokonsepti on ehkä ihmisille vielä pari astetta liian vaikeasti lähestyttävä.