idealismista, vapaudesta ja raivoamisesta

En yleensä koe erityistä viehtymystä sotkeentua maailmanhistoriallisiin ja maailmanpoliittisiin asioihin, koska en niistä juuri mitään tiedä ja olen niiden suhteen yliemotionaalinen; en kykene lukemaan Ihmisoikeuksien julistusta palan nousematta kurkkuun ja joskus lukioaikoinani sain kauhean itkuraivarikohtauksen Amsterdamissa Anne Frankin talomuseon edessä, koska olin vakuuttunut, että museon vierailijat eivät ymmärrä asiasta mitään ja tuhoavat koko Anne Frankiin liittyvän symboliarvon. Kärsin aika paljon tästä tunteellisuudestani ja pidän epäoikeutettuna antaa sen vaikuttaa kaikkeen tekemiseeni. Samantyyppisestä taustasta nousee kuitenkin viehtymykseni vapaita ohjelmistoja, eheää ihmisten välistä vuorovaikutusta sekä ilmastonmuutoksen ehkäisemistä kohtaan, joihin harrastuksiin kuitenkin käytän suuren osan elämästäni. En taida itseasiassa langeta kovin kauas mastomäkeläisestä idealismista, vaikka itse mieluummin käytänkin toisenlaisia retorisia ja toiminnallisia keinoja.

Nyt kuitenkin Tallinnan tapahtumat tulevat niin lähelle, että en voi olla oksentamatta siihen liittyviä ajatelmiani tekstiksi tänne. Minusta tässä on kaksi tasoa, historiallinen ja nykypäivällinen, joilla on vahvoja suoria kytköksiä toisiinsa.

Toisen maailmansodan punaveteraanit, jotka sankarillisesti pelastivat maailman fasismilta, eivät olleet poliitikkoja, eivätkä intomielisesti kommunismia kannattavia valtio-oppineita. He eivät voi nähdä, kuinka muistomerkki, joka heille edustaa voittoa äärimmäisestä pahuudesta, fasismista, edustaa toisille taas kommunistisen totalitarismin tuottamaa väkivaltaa, kyydityksiä, salakuuntelua, sensuuria ja korruptiota. En nyt tietenkään tiedä, mutta voisin helposti kuvitella, että uskollisuutensa Neuvostoliittoa kohtaan osoittaneet sotaveteraanit lienevät kuitenkin saaneet suhteellisia etuja totalitarismin sisällä niin, että sen ahtaus ja pahuus ovat tullut koetuksi lievempinä. Voin helposti ymmärtää sen hyvän puolella, pahaa vastaan- mielikuvan, jota punaveteraanit keskuudessaan itseensä liittävät.

Lisäksi tässä on se sama asetelma, kuin Länsi-Euroopankin mellakoissa; väärinymmärretyksi itsensä kokeva vähemmistö on räjähdysherkkää ja yltyy silmittömään tuhoamisintoon välittömästi sopivan yllykkeen saatuaan. Selasin vähän vironkielistä blogistaniaa (joka ei tänään näytä kirjoittavan mistään muusta kuin Tallinnan mellakoista). Tänään sattumalta Tallinnassa pidettävään Euroopan Vasemmistopuolueen hallituksen kokoukseen osallistuvat länsi-eurooppalaiset vasemmistolaiset olivat ainakin tokaisseet eräälle aktiiviselle vasemmistolaiselle bloggaajalle, että vastaavanlaiset tapahtumat ovat heillä aivan arkipäivää ja että he rinnastavat nämä mellakat täysin vastaaviin mellakoihin Länsi-Euroopassa.

On aika hurjaa nähdä tuubista (dissaan tosin niitä, joihin on ripattu päälle Rage Against The Machinea), miten nuoriso, ja huomionarvoisena pidettäköön seikkaa, että nimenomaan venäjänkielinen nuoriso, raivoaa ja tuhoaa kaikkea käsiinsä osuvaa. Ach, taas niin puhdas kleiniläisen kateuden ilmentymä. Puren rintaa, joka minua ruokkii, koska se ruokkii minua epäsäännöllisesti, eikä riittävästi minun tarpeitani huomioiden. On varmasti nautinto rikkoa niiden kioskien ja myymälöiden ikkunoita, joiden myymiä tuotteita ei ole varaa ostaa ja on nautinto rikkoa bussipysäkkejä, jotka ovat kauniimpia ja parempia kuin neuvostoaikana, mutta siltikin vironkielisen enemmistön tuottamia. Sitä paitsi voin niin kuvitella, miten hajottavaa on elää virolaisessa markkinataloudessa ilman mahdollisuuksia esimerkiksi korkeakoulutukseen, yhteiskunnalliseen keskusteluun osallistumiseen ja valtamedioiden seuraamiseen. Neuvostoaikana kaikilla oli sentään suunnilleen samanlainen riski joutua viranomaisten mielivallan kohteeksi, nyt yhteiskunnassa menestymisen ratkaisee valtakielen osaaminen.

Viron Idolseissakaan ei yksikään venäläistaustainen ole päässyt finaaliin, vaikka karsinnoissa he olivat vahvastikin edustettuina. Tämä on enemmänkin kyllä lasikattoja; venäläisyyteen liittyy valtaväestössä niin paljon negatiivisia assosiaatioita, että heihin ei tule samaistuttua, eivätkä he tule äänestetyksi kilpailussa eteenpäin. (Vähän samoin muuten kävi Saksan Idolseissa, jossa tummaihoinen, mutta kilpailun parhaiten laulava Francisca Urio putosi. Siis oikeasti, voisiko muka Suomen Idolseissa ikinä nähdä tällaista tai tällaista esitystä?)

En ymmärrä sanaakaan venäjää (lukuunottamatta ilmaisuja "kukko", "norsu", "odotapas vain" ja "minä kuolen"), mutta olen antanut itselleni kertoa, että venäläisissä tiedotusvälineissä tapahtunutta esitetään niin, että poliisit olisivat käyttäytyneet aggressiivisesti venäjänkielisiä mielenosoittajia kohtaan ja että suuret kansanjoukot olisivat osallistuneet väkivaltaisuuksiin sympatiasta polisin epäoikeudenmukaisesta kohtelusta kärsiviä venäläisnuoria kohtaan. Voin hyvin kuvitella, että venäjänkielisten nuorten riehumiseen on yhtynyt runsaasti markkinataloudessa heikosti pärjääviä vironkielisiä nuoria, mutta en hetkeäkään epäile, etteikö koko mellakka olisi jäänyt syntymättä ilman ahtaalle puristetun vähemmistön aloitetta. Samoin minun on vaikeaa nähdä motiiveina mitään muuta kun riehumisen, rikkomisen ja itseilmaisun tarpeita, sympatia venäläisväestöä kohtaan tuntuu kyllä liioitellulta.

Voin vaan kuvitella, mitä niiden venäjänkielisten koulujen historiantunneilla opetetaan, joissa vuosittain 9. toukokuuta, II Maailmansodan päättymispäivänä (Länsi-Euroopassa Victory Dayta vietetään jo päivää aikaisemmin), tai 23. helmikuuta, entisenä Puna-armeijan vuosipäivänä muistellaan puna-armeijan sankareita ja jolloin pukeudutaan neuvostoarmeijan juhla-asua muistuttaviin asuihin. Ei ole vaikeaa ymmärtää sitä, että venäläisen identiteetin rakentamiseen ei löydy paljon palikoita neuvostonostalgian ulkopuolelta, kun suoraa kytköstä nyky-Venäjään ei ole, eikä Putin-kulttikaan vielä ole riittävän vahva kantaakseen myös rajan yli. Silti on kammottavaa, että valtaväestöön ei ole kyetty integroitumaan niin paljon, että olisi voitu nähdä miten paljon kaikki vastaava symboliikka heille edustaa väkivaltaa, epäoikeudenmukaisuutta, julmuutta ja mielivaltaisuutta.

Pakko kyllä sanoa, että Viron (51-vuotias, mutta ei kyllä päivääkään yhtään Jyrki Kataista vanhemman tai vakuuttavamman oloinen) pääministeri ei paljon pelkää. Diplomaattisuhteiden mahdollinen katkeaminen Venäjän kanssa ei liene ihan pieni asia. En tiedä, että olisiko pieni valtio mitenkään vakuuttavammin enää voinut todistella kuulumistaan länteen ja Eurooppaan tai että olisiko pääministeri voinut keksiä tehokkaampaa vaaliasetta kuin kiilan lyömisen etnisten ryhmittymien väliin.

Oli kuitenkin aika vahvasti ennustettavissa, että muistomerkin siirtämisestä tulee suuri ulkopoliittinen ongelma, kun Lihulan patsaastakin aikoinaan tuli, vaikkakin pienemmässä mittakaavassa. Silloin oli kyse muistomerkistä vastakkaisella, saksalaisten puolella taistelleille virolaisille, joiden mielellään tulkitaan taistelleen vapaan Viron puolesta, bolshevismiä ja miehitystä vastaan, vaikka voisin kuvitella, että myöskään Saksan armeijan aikomukset Viron suhteen eivät olleet mitenkään erityisen kiltit.

Kuka voi jaksaa aina velloa niin suuressa itsepetoksessa, kun näiden konfliktien kaikki osapuolet näyttäisivät vellovan? En myöskään ole kuullut kenenkään patsaan siirtoa kannattavan vakuuttaneen venäläisväestölle, että kysymyksessä ei ole kannanotto venäläisiä tai venäläisyyttä vastaan, vaan miehitystä ja väkivaltaa, joiden symbolina patsas valtaväestön silmissä on.

Viron hallituksen ja pääministerin sivut eivät vastaa pingiin.