sunnuntaina, elokuuta 19, 2007

kesällä luettua

Kerron, mitä olen kesällä lukenut, koska haluan haircut-blogata.

Patrik Süskind: Das Parfum – Die Geschichte eines Mörders.
Mainio, paikoitellen erittäin aistillinen (tiedän, ilmaus on tähän teokseen liitettynä lattea, koska hajuaisti oli teoksen ehkä keskeisin elementti), kuvaileva, elävä ja koukuttava. Hyvää kerrontaa, joka lopussa yltyi aika villiksikin fantasiaksi, keskeisinä teemoinaan hyväksytyksi ja rakastetuksi tulemisen tarve. Loppu oli vähän makaaberi, vähän kuin Schwabin Presidentittärissä.

Adrienne Thomas: Die Katrin wird Soldat
Tätä ensimmäisen maailmansodan aikaiseen Metziin sijoittuvaa romaania en kyennyt lukemaan loppuun, en kestänyt sitä voihkimista ja huokailua, jossa pideltiin kädestä ja käytiin kävelyillä ja muisteltiin häpeänkiihkonsekaisesti sitä yhtä ainoaa kohtausta, jossa mentiin vähän pidemmälle ja suudeltiin kiihkeillä huulilla toisen rintaa. Päähenkilön rakastetun nimi oli sitäpaitsi Lucien Quirin, voiko jokin nimi kuulostaa enää sukkahousuisemmalta? (En aikoinani samasta syystä kestänyt lukea lahjaksi saamaani kolmiosaista Undsetin Kristiina Lauritsantytärtäkään - liikaa ehdotonta kieltäymystä ja typerissä sosiaalisissa rooleissa tiukasti pitäytymistä, en ikinä ole kehdannut myöntää äidinäidilleni, että en pitänyt teoksesta yhtään.)

Sinänsä romaanin miljöö oli kyllä kiinnostava; Lorraine (ransk.) tai Lothringen (saks.) on sitä aluetta, mistä Saksa ja Ranska ovat iäisyydet tapelleet ja jolla ei siksi liene pysyvää ja selkeää etnistä identiteettiä. Romaanin alkuosan lapsuuskuvauksessa oli myös aika kiinnostavaa perhedraamaa ja kiinnostavasti vähän jopa Lolitan makua päähenkilön kiihkeässä esikuvien ja idolien etsintävaiheessa. Viimeinen kolmasosa jäi lukematta, mutta muutamat viimeiset sivut luin kyllä; Lucien kuoli luotiin munuaisissaan ja Lucienin aina kouluaikoinaan syrjäyttämä luokkatoveri Gaston (paljon sympaattisempi kuin Lucien ikinä) sitten sai Katrinin, vaikka tämän sielu tietenkin oli jo mennyt Lucienin mukana hautaan. Sitä paitsi se Katrinin sotilasura oli vaan sopankeittämistä, jotain junalle vastaan juoksemista ja haavoittuneiden hoivaamista - mitä hittoa, kai kaikilla on sodassa rankkaa, joillain rauhassakin, miksi kirja on otsikoitu noin? Luulin oikeasti otsikon perusteella että tämä olisi jotenkin Phoolan Devin henkinen, mutta ei, lähempänä tämä oli Jane Austenia ja Harlekiiniromaaneja.

Friedrich Dürrenmatt: Grieche such Griechin
Tämän luin oikeasti käännöksenä, mutta pidin siitä kovasti silti. Ihana, kevyt ja kiva kertomus poikamies Arkhilokhoksesta, jonka siveellisessä maailmanjärjestyksessä presidentti on ensimmäisellä sijalla. Sympaattinen Keisarin uudet vaatteet -fantasiatarina, jossa kaikki henkilöt ovat humaaneja, hyväntahtoisia ja ihania kaikessa syntisyydessään ja inhimillisyydessään. Arkhilokhoksen veli Bibi oli kyllä aivan kuin muumisarjakuvien Haisuli (aivan eri hahmo kuin minun ikäpolvelleni tutuissa muumianimaatioissa esiintynyt Haisuli).

Erlend Loe: Volvon kuorma-autot
Ihana kirja ihanista vanhoista höppänöistä ihmisistä, jotka polttavat pilveä, harrastavat partiota, päihdyttävät toisiaan ja vuoroin viihtyvät toistensa seurassa, vuoroin hylkivät toisiaan. Väittelyt Ruotsin ja Norjan suhteellisesta paremmuudesta olivat ehdottoman viihdyttäviä. Keskeisiä rooleja myös hirvellä, rastaalla ja tosiaan - Volvon kuorma-autolla. Suosittelen kirjaa kaikille dementikoille, sillä opasteet ovat erinomaiset, läpi kirjan. Tämänkin luin käännöksenä.

Erica Fischer: Aimée & Jaguar

Tarina Aiméesta ja Jaguarista sijoittuu Berliiniin vuosille 1943-1944. Aimée, Lilly Wust, on neljän lapsen äiti, yksin suuressa talossa aviomiehen ollessa rintamalla. Hän ajautuu rakkaussuhteeseen Jaguarin, Felice Schragenheimin, kanssa, joka on juutalainen, mutta ei ehtinyt ajoissa pakenemaan. Jaguar jää Berliiniin, käy töissä sanomalehdessä väärennetyillä henkilöllisyyspapereilla ja asettaa itsensä päivittäiseen vaaraan. Kuten arvata saattaa, Jaguar jää kiinni ja tuhotaan jossain tuhoamisprosessissa, mutta Lillyn itsereflektointia on puoliksi jopa mielenkiintoista seurata. Kirjallisuus voisi hävetä taipumustaan kirjoittaa kaikki rakkaustarinat niin typeriksi - päähenkilötär on aina jotenkin estynyt (ellei täysin lapsi) ja sitten kun joku vähän kolkuttelee lukkoja, niin iskee heti ikuinen ja sokea rakkaus.

Ellei Herr Wust ole viitsinyt räpeltää Lillya riittävästi ja Felice viitsii, niin sen ei ehkä silti tarvitse tarkoittaa sitä, että Felice olisi se maailman ainoa mahdollinen rakkaus ikinä. Lilly on kouluttamaton kotiäiti (joka ei mm. ikinä ole tullut ajatelleeksi, mitä eteisessä roikkuva Führerin kasvoreliefi voi symboloida) ja Felice on lukenut, terävä, ainaisessa vaarassa, tilannetajuinen ja Lillya kymmenen vuotta nuorempi. Hei mitä näillä beibeillä on oikeasti yhteistä ja miten kauan heidän voisi olettaa jaksavan olla yhdessä, ellei olisi sotaa, lapsia ja yhteistä riskiä? Tämä on tositarina ja tähän liittyy kiinnostavaa spekulaatiota siitä, että Lilly onkin feikannut ja itse ilmiantanut Felicen, ikoska ei kestänyt tämän älyllistä ja sosiaalista ylivertaisuutta ja suhteen heikkoja tulevaisuudennäkymiä. Hitto, siinä tapauksessa olisimme oikeasti saaneet kiinnostavaa kirjallisuutta, mutta muilta osin romanttisen rakkauden myytti maistuu tässä tarinassa kyllä rajusti yliannostetulta.

Isa Chandra Moskowitz: Vegan Cupcakes take over the world

Kesän paras kirja on kai kuitenkin Vegan Cupcakes take over the world, jossa on kaikkea ihkua ja mahtavaa - katsokaa näitä flickr-kuvia!

3 kommenttia:

Antti kirjoitti...

Täällä näyttää kivalta. Erittäin kivalta.

walopää kirjoitti...

Miksi puhut samassa hengenvedossa jane austenista ja harlekiiniromaaneista? eihän niissä ole mitään yhteistä.

Qtea kirjoitti...

Temaattisestihan Austen käsittelee aivan samoja juttuja kuin harlekiiniromaanitkin; Omistamista, omistamisen halua, läheisyyden kaipuuta, turvallisuuden tunnetta, omistautumista ja sosiaalisten roolien täyttämistä. Tajuan, että Austenilla on rajusti enemmän kerronnallisia ansioita mm. henkilökuvausten alueella, mutta tuontyyppisten asioiden vatvominen tuollaisesta näkökulmista ei vaan ole minulle henkilökohtaisesti kiinnostavaa.

Austenin hahmotkin kuitenkin vaan toteuttavat jotain romanttisen rakkauden myyttiä ja elävät tiukasti rajatuissa sosiaalisissa rooleissaan, niitä juurikaan kyseenalaistamatta. En itse pidä noita itsestäänselvyyksinä, enkä siedä lukea kirjallisuutta, jossa niin tehdään. Tajuan, että se oli ajan henki, ja että rehellinen kuvaus vaatii tuollaista, mutta silti, olen suunnattoman onnellinen siitä, että en itse syntynyt yhtään vuosisataa aiemmin ja vältän tuollaista ajattelua niin paljon kuin mahdollista.

(Ok, myönnän, että nuorempana olen nauttinut Austeneista, mutta kyllä se ~lukioikään mennessä oli ohi.)