Nykyteatteri

Tylsät ja ennalta-arvattavat tyypit seisovat lavalla ja riitelevät siitä, miten jotakin tekstiä pitäisi lähestyä ja miten sitä pitäisi esittää.

Yksi heittää jonkin hyvä-paha-asetelmaa rikkovan näkemyksen, esim. jotain inhimillisiä piirteitä jostain pahiksista. Muut yhdessä mässäilevät pahiksen pahuudella vähän ja sitten kaikki palaavat alkuperäiseen ja tunnistettavaan hyvikset-pahikset asetelmaan.

Lisäksi vedotaan teatterintekemisen perinteisiin ja kaivataan vanhoja kulta-aikoja. Haikaillaan uutta ja tuoretta otetta ja lopulta hyväksytään että okei, samoista teksteistä saa löytää samoja asioita kuin mitä joku muukin on joskus löytänyt.

Teatteriesityksiin pitäisi liittää jotkin varoitusmerkit tästä, en todellakaan haluaisi joutua näkemään yhtä ainuttakaan tällaista esitystä enää.

Sotilasvallankaappaukset

Mietityttää Malin toissapäiväinen vallankaappaus. Asioiden pitää olla tosi heikolla tolalla, jos armeijalle syntyy motivaatiota mennä kumoamaan hallitus ennen kuin oppositiolla. Kun meillä stabiileissa pohjoismaissa aina on varaa haukkua oppositiopolitiikkaa populistiseksi realismiin perustumattomaksi irtopisteiden kalasteluksi, niin helposti jää unohduksiin se rooli, joka poliittisella oppositiolla hallituspolitiikan kriitikkona on.

Oppositio on meillä kuitenkin aikamoisena kärppänä koko ajan aloittamassa prosesseja, joissa hallituksen luottamusta mitataan ja joiden lopuksi hallitus sitten joko eroaa tai jatkaa. Meillä tämän toteutuminen tuntuu niin itsestäänselvyydeltä, että sotilasvallankaappausta olisi aika vaikeaa kuvitella. Hallituksilla on kasoittain insentiivejä toteuttaa vaaleissa lupaamaansa politiikkaa ja kansalla on kasoittain välineitä seurata sitä. Äänestäjien lukutaitoprosentti on sata ja virallisia kieliäkin osataan.

Muutamakin Malin asioita tunteva taho on kommentoinut jotain sensuuntaista, että "tämähän oli odotettavissa". Euroopasta käsin ajateltuna tuntuu aika erikoiselta, jos odotettavissa oleva asia on sotilasvallankaappaus, kun hallitus on heikko.

Julkishallinnosta kehitysmaissa

Suomessa/Euroopassa/Pohjoismaissa tulee aika helposti luottaneeksi julkishallintoon aika paljon. On tietenkin tyhmiä tavaraliikenteen maanteille kilpailuttaneita ja julkisomisteisia rautatieyhtiöitä, kulttuuri- ja elinkeinopolitiikan sotkemista ja rakennuttajien kanssa saunassa tehtyjä kaavoitusdiilejä. Joka tapauksessa, julkishallinto on aika ilmiselvästi olemassa.

Mietin evoluutiomekanismejakin ja kaikenlaisen esiasteiden hyödyttömyyttä. Puoliksi toimiva silmä ei näe*, eikä julkishallinnon pyörittämiseksi tarvittavaa verokertymää oikein voi kerätä tehokkaasti ilman väestötietojärjestelmää, yrityskirjanpitoa tai oikeuslaitosta. Mietin, että minun tuntemassani maailmassa verotus taitaa olla kehittynyt kauan ennen rahatalouteen siirtymistä. Kaikenlaisille yhteishyvästä vastaaville tahoille niinkuin kirkoille ja kruunuille ja kartanoille on suoritettu maksuja viljana, karjana, työnä ja kaikenlaisina hyödykkeinä. Ja ilmeisesti kai näille maksuille on koettu saadun myös vastinetta.

Hallinnon muotoutumista on auttanut tietenkin se, että hallinnoitavien sosiaalisten yksiköiden koko on ollut niin pieni, että sosiaalinen paine on voinut tukea juridisia prosesseja. Samoin aluesuunnittelua on tukenut huonojen kulkuyhteyksien ja matkustamisen kustannuksien kalleudesta aiheutunut alhainen liikkuvuus ja siitä johtuva ihmisten sitoutuneisuus fyysisiin paikkoihin.

Olen aika varma että vielä aika vähän aikaa sitten kuvittelin, että julkishallinto alkaisi toimia välittömästi, kun olisi edes vähän peruskoulutettuja valistuneita kansalaisia ja niille vähän vapaita vaaleja. Ihan varmasti en enää kuvittele mitään sen suuntaistakaan.

Kurjaa myös, että julkishallinnolla voi olla niin vapaat kädet lypsää yksityistä sektoria ja niin vähän insentiivejä tukea sen kasvua. Ei ole oikein näkyvissä mitään erityistä työpaikkojen syntymistä minnekään muualle kuin sinne kehitysapusektorille.


*) Silmän evoluutiota mietin siis ihan vaan positiivisena toivonpilkahduksena siitä että monimutkaiset järjestelmät voivat jotenkin kehittyä hyviin optimitiloihin. En siis ajatellut sitä mitenkään kreationistisesta ei-voi-toimia -näkökulmasta.

Jotain kehitystä taas mietin

Olen Malissa, Länsi-Afrikassa. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että täällä on 13 miljoonan ihmisen sisämarkkinat ja lähes 2 miljoonan ihmisen metropoli, eikä mihinkään liiketoimintaan investointi ole silti kannattavaa.

On järisyttävää nähdä, miten torilla myydään ruokaöljyä ja suolaa ruokalusikallisen kokoisissa erissä muovipussiin pakattuna. Liemikuutiot myydään yksittäin. Jokaisen yksittäisen aterian tarvikkeet käydään ostamassa torilta erikseen, kotitaloudet eivät säilytä mitään elintarvikkeita kaapeissaan. Kadulla myydään yksittäin vanhentuneita lääkkeitä ja ruostuneita pultteja-muttereita-ruuveja.

Paikallista tuotantoa on tosi vähän. Vientiin menee raaka-aineita, kuten puuvillaa ja mineraaleja. On puhelinyhtiö Malitel (vaikkakin Orange on kova kilpailija), meijeriyhtiö Mali Lait ja virvoitusjuomayhtiö, joka valmistaa brändiä D'Jino. Lisäksi kaupoista saa paikallisesti tuotettuja kuivattuja mangoja ja suolattuja cashewpähkinöitä. Lähes kaikki muut tuotteet tuodaan maahan. Kaupoista saatavat päivittäistarvikkeet ovat pääosin ranskalaisia.

Supermarketteja ei koko maassa liene yli viittä. Bamakossa on kaksi libanonilaisomisteista Azar-supermarkettia. Vähittäiskaupat ovat pääsääntöisesti pieniä kioskeja, joissa suurimmassa osassa ei ole kylmälaitteita. Logistiikka tuotteiden markkinoillesaattamiseksi ei liene helppoa, vaikka itse tuotanto onnistuisikin.

Pankkeja on, mutta luottokorttia ei hyväksytä maksuvälineenä edes niissä supermarketeissa. Kansallismuseon museokaupan ikkunassa on VISA-tarra ja suurissa hotelleissa luottokortti hyväksytään myös.

Täällä on turvallista. Varkaudet tai väkivalta eivät luo uhkaa kaduilla. Väestö on tasaisen köyhää, eikä ökypalatseja tai muureilla ympäröityjä rikkaiden asuinalueita juuri ole.

Malissa on yksi rautatie, Koulikoro-Bamako-Kayes-Dakar. Asfaltoituja teitä on ainakin välillä Bamako-Segou ja Bamako-Mopti, mutta muuten tiet ovat hankalia. Posti ei kulje juuri missään, eikä kaduilla ole nimiä tai taloilla osoitteita. Puhelinverkko on kattava kaupunkialueilla, mutta maaseudulla kehno. Keskitettyä vedenpuhdistusta tai viemäröintiä ei ole edes kaupunkialueilla, vaan vesi otetaan korttelikaivosta ja likavesi valutetaan puhdistamattomana maahan.

Puolet väestöstä osaa lukea, miehistä merkittävästi suurempi osa kuin naisista (CIA 2003: miehet 54%, naiset 40%). Maan virallinen kieli on ranska. Korkeakoulutus ja julkinen hallinto on kaikki ranskaksi ja siten saavuttamattomissa ranskantaidottomille. Kouluissa opetetaan ranskaa vieraana kielenä, mutta sujuva ranskantaito lienee vielä merkittävästi lukutaitoa harvinaisempi. On myös paljon lukutaidottomia ranskantaitoisia – täällä murentuu kyllä tehokkaasti tyhmät ennakko-oletukset kirjallisen sivistyksen ja kaikkien muiden maailman taitojen välisestä korrelaatiosta.

Koko ajan tapahtuu paljon kaikkea, ulkomaisella kehitysavulla rakennetaan teitä, kouluja ja sairaaloita. Hämmästyttävää ja masentavaa, ettei siitä huolimatta mikään kehitys tai kasvu millään vierähdä käyntiin. Mali ei varsinaisesti ole yhdessäkään development trapissa. Sillä ei ole merkittävästi luonnonvaroja, etniset konfliktit ovat olleet lieviä, naapurit eivät kiusaa sitä, eikä se ole markkina-alueena järin pieni. Ei varmaan ole mitään yhtä yksittäistä tekijää, joka torppaisi kaiken kasvun, mutta miljardi pientä juttua, jotka tekevät kaikesta megavaikeaa.

Sairaus, yksilöt ja ideologiat

Oho, taitaa kaatua kerralla pohja koko keskustelulta sairaista ideologioista, nyt kun onkin sairaita yksilöitä.

Kiinnostavaa miettiä, millaiset yleisehkäisevät ja erityisehkäisevät vaikutukset ovat tuomiolla vs. diagnoosiin nojautuvalla pakkohoidolla. Samaistun salaliitto- ja väkivaltafantasiastikoihin niin vähän, että on hankalaa arvioida että lisäävätkö tai vähentävätkö näiden fantasioiden kannattajille lätkittävät psykoosidiagnoosit fantasioiden kannatusta. Antipsykooteillakin lienee uskottava vaste tässä ja vastaavissa caseissa. Pian saattavat olla odotettavissa ensimmäiset ehdotukset tekstianalyyseihin perustuvista psykoosiseulonnoista.

Vapaudenriisto, eristys, muutos lääkityksessä ja pitkään suunnitellun manööverin toteutumisen tuoma euforia vaikuttanevat niin, että diagnoosin tekemisen olosuhteet poikkeavat potilaan normaalista ympäristöstä aika paljon. Takautuvat diagnoosit kuulostavat kyllä konseptina aika ahdistavalta, jos on aina salaa tykännyt enemmän kaikesta kvantitatiivisesta ja mitattavasta.

edit: VG:n toimittaja Anders Giæver kirjoittaa otsikolla "Kan vi leve med dette?" (via zeit.de) ja pitää mahdottomana, että sairas ihminen pystyisi suunnitelmalliseen ja laajamittaiseen toimintaan. Myöskin uhkakuvaa vapautumisesta väläytellään.

Onpa kiinnostavaa, että turvattomuutta ja vaaraa koetaan nyt nimenomaan lääketieteen tarjoamien pakkokeinojen yhteydessä, vaikka ne on huomattavasti tiukemmin sidottu ympäristölle aiheuttaman uhkan suuruuteen kuin ne toivotut kriminologis-juridiset. Tervettä yksilöähän ei voi millään keinoin pitää vankeudessa sen jälkeen kun rangaistus on kärsitty.

I Told My Kids I Ate All Their Halloween Candy

Hurjaa katsoa riippuvuussuhteessa olevien turvallisuudentunteen horjuttamista, superkiinnostavaa aineistoa. Näytti siltä, että nuo lapset kokivat voivansa reagoida ja häiriökäyttäytyä suhteellisen vapaasti. Pari lasta näyttivät aggressiota.



Videon viimeiset lapset olivat pelottavia. Vaikeaa kuvitella että miten niin pienet voivat oppia käsittelemään pettymyksiä noin. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä niitä enemmän.

Alla tiders vackraste prinsessa

Pohjoismaat ovat niin ylivoimaisia helppoudessa ja tasa-arvoisuudessa. Ja kuningashuoneinstituution sovittaminen siihen kauniiseen samalle viivalle asettavaan ja kaikkiasyleilevään sosiaalidemokratiaan on vaan niin sykähdyttävää. Miten jotkut prinsessat voivatkin olla niin megataviksia?

Sietämättömän epäreilua että niin söpöt joutuvat ilman omaa valintaansa luovuttamaan koko elämänsä ja yksityisyytensä ja tunneilmauksensa kaikille ja menettämään niin paljon tavallisista jutuista.

Ihanaa miten kiltti ja hyväntahtoinen joku voi olla, huolimatta siitä, että rooli on väkisinkin äärimmäisen ahdas ja raskas. Itketti nähdä niin kaunis ja niin onnellinen prinsessa.

Kritiikki ja kaverit

Ihan sairaan rankkaa, kun ei varsinaisesti haluaisi identifioitua erityisesti mihinkään poliittiseen ryhmittymään, mutta silti tuntee tuntee sympatiaa tiettyjä ryhmittymiä kohtaan. Tulee itkettyä verta, kun hyvikset tekevät itsestään idiootin – samalla kun tulee läimittyä rankimmin niitä, jotka kuitenkin tuntuvat kaikkein vähiten pahiksilta.

Lopputulos on varmaan se, että ei voi oikein olla kavereita kenenkään kanssa. Olisi viisasta sietää ja olla kritiikittömämpi. Ylipäätään asioiden ääneensanominenhan on ihan idioottimaisen tyhmää.

Ravintolat, ruoka ja Ravintolapäivä

Ravintolapäivä tuotti yllätyksellisesti myös pienen summan ylimääräistä rahaa ja Punahilkka ja iso paha sushi -ravintoloitsijajoukolla syntyi idea mennä tuhlaamaan rahat niihin oikeisiin ravintoloihin.

Googlailin turkulaisia ravintoloita sillä ajatuksella, että olisi hauskaa mennä syömään johonkin, missä ei ole ennen käynyt. On tylsää käydä aina niissä samoissa, vaikkakin Baan Thai, Cantina Azteca, Sikhar, Royal Curry House ja Kasviskeidas ovatkin tosi hyviä ja jokaisessa on tarjolla useampi kuin yksi ruokalaji. Kertussa on muistakseni myös yksi. Elämä ilman Kirjakahvilaa olisi käytännössä elämää ilman kakkua ja piirakoita. Café Artista tosin saa kai melkein aina niitä niiden kuivia keksejä.

On kuitenkin niin, että ainoastakaan muusta turkulaisesta ravintolasta ei taida saada ruokaa. Olisin kuvitellut, että edes jonkun ravintolan vaihtuvalle a la carte -listalle olisi osunut jokin ruokalaji, joka ei olisi tehty eläimistä tai joka olisi ehkä edes vähän houkuttelevan kuuloinen. Syön kiltisti "vihersalaattia", "kasvisvarrasta" tai "kasvislautasta", jos menen spontaanisti randompaikkaan syömään sekasyöjäseurueessa, enkä halua pistää silmään tyhjällä lautasellani. Jos menen erikseen johonkin syömään, niin odottaisin myös ruoalta vähän tasoa.

Kaikkein aikojen vastenmielisimmän suorituksen tekee ravintola Herman ruokalajillaan "herne-maissi-paprika". Vitsi voisi ihan hauska, ellei ruokalaji olisi a) paikan ainoa kasvisruoka ja b) ravitsemuksellisesti aivan ala-arvoinen. Kukaan kasvissyöjä ei syö pelkkiä vihanneksia, paitsi fine dining -ravintoloissa. Vähän vaikea tietää, onko tuo tarkoitettu pilkkaamiseksi ja ylenkatsomiseksi, vai onko pelisilmä muuten vähän hukassa.

En siis mitenkään ihmettele, että Ravintolapäivässä oli niin huomattava tarjonta herkullisista ja täyttävistä ruokalajeista, jotka oli valmistettu ilman eläinperäisiä tuotteita. Sen sijaan on todella vaikea ymmärtää, miten ammattikokeille voivat kaikki proteiinikasvit ja niiden jatkojalosteet olla niin ylivoimaisia raaka-aineita, että amatöörikokit menevät heittäen ohi. Toisin sanoen: Kun joka tapauksessa niitä kasvisruokia kysytään ja niitä laitetaan niille listoille, niin mistä ammattikokeille syntyy se pakko tehdä niistä niin ala-arvoisen surkeita?

Kuvituksina Flickrin cc-lisensoituja kuvia ihan oikeista ja oikeassa elämässä toteutetuista ruokalajeista, joiden tekeminen ei voi olla ylivoimaista ammattikokeille, mutta jonka kaltaisia ei silti saa Suomesta muuten kuin Ravintolapäivänä.

Slutwalk

Lutkamarssit voivat hyvässä tapauksessa auttaa virkamiehiä ja yksityishenkilöitä tunnistamaan ja vähentämään omassa ajattelussaan uhria syyllistäviä rakenteita. Silti ajattelen, että toinen, ehkä jopa merkittävämpi, signaali voisi olla se, että uhrit tai potentiaaliset uhrit sisäistävät oman oikeutensa paremmin.

Tasa-arvoliike on pitkillä aikaväleillä luonut lainsäädännön ja yhteiskunnan, jossa kaikki periaatteessa tietävät, että milloin tahansa on oikeus sanoa ei. Silti on rakenteita, jotka heikentävät ihmisten luottamusta omaan oikeutukseensa siihen.

Pukeutumisella ja käyttäytymisellä voi signaloida miljardeja eri asioita. Pukeutumisella voi jopa antaa signaalin siitä, että "pidän seksistä", mutta sekin on aivan eri viesti kun "haluan tulla raiskatuksi".

Viestintä on kontekstisidonnaista ja yksilökohtaista. Toimistovaatetus voi näyttää provosoivalta kotibileissä ja serkun rippijuhliin ostettu mekko provosoivalta kadulla. Jotkut kokevat kokovartalotelttojen alta vilahtavat nilkat äärimmäisen eroottisiksi. Goottipiireissä korsetit ja verkkosukat voivat olla normaalia arkipukeutumista.

Kokemus siitä, että pukeutumisen tai käyttäytymisen vuoksi tulee tulkituksi vähempiarvoisena tai alistettuna, takuulla heikentää omaa itsevarmuutta sanoa ei ja lähteä tilanteesta. Asialla on myös toinen puoli: se heikentää omaa itsevarmuutta sanoa kyllä ja aktiivisesti aloittaa tilanteita.

Siinä määrin kuin Slutwalkilla voi toivoa olevan signaalivaikutusta siihen, että naiset vahvemmin ilmaisisivat halujaan ja ei-halujaan, voisin kuvitella tämän olevan myös kaikkien mielestään liian vähän seksiä saavien miesten suuri juhlapäivä. Tuskin kellään on rohkeutta sanoa kyllä, ellei ole varmuutta siitä, että voi aina sanoa ei.

Jes halut ja halujen ilmaisut!

Das Unbehagen in der Kultur

Äh, Murossa ja jopa Wikipediassa ollaan jäljessä ja Homma on surujäähyn jälkeen kaaduksissa. Kunnollista spekulaatiota Euroopan vapausjulistuksesta ei vielä oikein löydy. Sääli, että Breivik äärimmäisestä übermenschiydestään huolimatta tuskin osaa suomea, koska Aamulehden nolot naisensaantispekulaatiot olisivat enemmän kuin täydellisesti täyttäneet hänen odotuksensa siitä, minkälaisia lapsellisia motiiveja hänen teoilleen tullaan keksimään. Onneksi jälkipolvien käsiin jätettiin kuvitettu 1516-sivuinen – nelivärikuvitettu – todistus alfaidentiteetistä, ettei mitään sitten siltä osin jää epäselväksi.

Ihmisaivojen kyky sietää kognitiivista dissonanssia on hämmästyttävä. Tämä aivan erityisesti siltä osin kun puhutaan politiikasta ja poliittisista tavoitteista. Tekstit, joissa toisten toimijoiden politiikka nähdään totalitarismina, diktatuurina ja aivopesuna, mutta oma politiikka puhtaana tanssin, laulun ja kissanpentujen riemujuhlana, ovat äärimmäisen hämmentäviä.

Vähän vaikeaa kuvitella yhteisöä tai yhteiskuntaa, joka ei käyttäisi mitään normittavaa tai ohjaavaa väkivaltaa jäseniään kohtaan. Jokainen yhteiskunta luo oman balanssinsa kollektivismin ja individualismin välillä. Kulttuurin ja politiikan välillä voitaneen tunnistaa symbioosi, jossa kulttuuria säädellään poliittisesti ja politiikkaa säädellään kulttuurisesti. Vaikka ehkä enimmäkseen puhe on politiikasta, niin lienee ihan relevanttia pohtia myös kulttuurin tuottamaa epämiellyttävyyttä tai ahdistavuutta. Freud on kirjoittanut tästä jo kauan sitten (Das Unbehagen in der Kultur, 1930, Ahdistava kulttuurimme, suom. Erkki Puranen, Gummerus 1982, s. 46):

"Yhteisöä jollain hetkellä ravisteleva vapautusliike voi kohdistua vallitsevaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja siten edistää kulttuurin kehittymistä ja olla kulttuurin kannalta myönteinen ilmiö. Mutta se saattaa myös olla alkukantaisen, kulttuuriin talttumattoman persoonallisuuden aiheuttama ja siten kasvattaa kulttuurivihamielisyyttä. Vapautumispyrkimys ja vapauden vaatimus voi siis kohdistua joko kulttuurin yksityisiä ilmenymiä ja vaatimuksia tai koko kulttuuria vastaan. Nähtävästi ihmistä ei millään keinoin saada kehittymään luonnoltaan termiitiksi - yksilö tulee aina puolustamaan omaa henkilökohtaista vapauttaan joukon tahtoa vastaan. Ihmiskunnan kamppailun pääpyrkimyksiä on yritys ratkaista tämä ongelma ja löytää tarkoituksenmukainen, ts. kaikin puolin onnellinen tasapainotila toisaalta yksilöllisten, toisaalta yhteisöllisten ja kulttuurin kannalta merkitsevien vaatimusten välillä. Tämä on ihmiselle elintärkeä; kohtalomme ratkeaa sen mukaan, voiko kulttuuri jollakin tasolla ja jossakin muodossa tuottaa siihen ratkaisun vai jääkö ristiriita sovittamattomaksi."

Ehkä on postmodernin ja atomisoituneen yhteiskunnan ominaisuus, että aina jossain hautuu tyyppejä, jotka ponkaisevat sopivaksi katsomallaan hetkellä toteuttamaan moraalista velvollisuuttaan (samalla kätevästi myös omnipotenttiusfantasiat) vapauttaa tai rangaista milloin ketäkin. Yleensä tämä tosin tapahtuu vähän pienemmässä skaalassa.

Ratsastan tällä nyt vähän ja sanon samalla, että demokraattisia ja sosiaalisia kanavia turhautumisen purkamiseen kannattaa edelleen kehittää. Joka leirissä voidaan harjoittaa vähemmän Ad hominem -argumentteja ja itsereflektiota enemmän. Hommafoorumin moderaattorit tekevät arvokasta kansalaiskasvatusta tältä osin. En toivoisi ajatuspoliiseja, kirjarovioita tai muutakaan väkivaltaa turvallisuuden nimissä. Ikävää, jos käy niin, että sellaiseille tulee yhä laajempi hyväksyntä.

Lisäksi en joitain Breivikin manifestin autobiografisia fragmentteja silmälläpitäen malta olla mainitsematta, että hyvien vuorovaikutussuhteiden ja -taitojen kehittymistä kannattaa yhteiskunnassa edistää. Olisi ihan hyvä, jos ihmissuhteissa ja ihmisissä osaisi nähdä muutakin kuin välinearvoa. Koska tunnistin itseni selkeästi itsemurhahumanistiksi (suicidal humanist), niin perhearvot (ts. pakkosynnytykset, pakkoliitot ja pakko-you-name-it) näyttävät tietenkin minun silmissäni huomattavasti vähemmän ratkaisulta kuin suvaitsevuuden ja tasa-arvon lisääminen.

Mietin myös, että lukisin joskus jotain tuoretta kirjallisuutta. Freudin siteeraaminen 2010-luvulla tuntuu aika nololta.

Väkivaltaa suosivista rakenteista

Taannoin vahingossa sattui antikvariaatin halpishyllyltä käteen kirja Our Guys, joka onnistuu puhumaan valtarakenteista, väkivallasta ja erityisesti sukupuolittuneesta väkivallasta käyttämättä mitään feministien tunnetuksi tekemää käsitteistöä tai taustaoletuksia institutionalisoidusta väkivallasta.

Kirjoittaja erittelee tekijöitä, jotka kannustavat väkivaltaiseen käytökseen ja vaikeuttavat uhreihin samaistumista. Homogeenisen, etuoikeutetun ja arvostetun ryhmän mahdollisuudet määrittää pienen ja ahtaan yhteisön normit sekä jakaa sosiaalisia rangaistuksia ovat tietenkin lähes rajattomat, ja niistä annetaan kasoittain tosi hurjia esimerkkejä.

Lukiessa tulee jatkuvasti mieleen ajatus siitä, että huh, Amerikka. Silti, hyvinvointi-tasa-arvo-Ruotsissa onnistuttiin taannoin samalla tavalla tuottamaan tilanne, jossa suuren yleisön sympatiat menivät uhrin sijasta väkivallantekijän puolelle. Yle näytti aiheesta dokumentin, jossa paikallisen seurakunnan pastorikin koulun kevätjuhlissa säälittelee nuorta ja lupaavaa raiskaajaparkaa, jonka tielle tämä ikävä tapaus tuli. Ihan ilman cheerleadereita, prom-juhlia ja muita rituaaleja, joiden osuutta väkivallantekijöitä suosivien rakenteiden syntyyn Glen Ridge -casessa paljon pohditaan.

Toivon, että en elä siinä harhassa, jossa kuvitellaan, että kaikki muuttuu paremmaksi sormea heristämällä ja ajatuspoliisien lähettämisellä väärinajattelijoiden kimppuun. Sen sijaan voi olla hyvä tuoda järjestelmään signaaleja, joilla on potentiaalia hajottaa väkivaltaa tuottavia rakenteita.

CSD 19:n High Level Segment

Näin murenee usko. Voi YK. Äsken avattiin CSD 19:n High Level Segment ja sali oli periaatteessa täynnä (puolillaan, kaikki istuu kai kahvilassa) ministereitä (kaikenlaisia valtiosihteereitä tai kansliapäälliköitä).

Jos tavoitteena on vähän nostattaa henkeä ja vahvistaa yhteistä visiota, niin ei ehkä kannattaisi a) jumiutua menneisiin epäonnistumisiin b) itkeä niitä kaikkia asioita jotka on jo huonosti c) vatvoa teknisiä yksityiskohtia. Mutta ehkä tavoitteet olivatkin jotkin toiset.

Mulla oli korkeat toiveet Jeffrey Sachsia kohtaan, mutta se vaan kertoi perusteellisesti, miten asiat onkin huonosti ja miten vähän on poliittista tahtoa ja erityisesti miten huono US on. Kuitenkin se olisi se tyyppi, joka osaisi tosi hyvin kertoa, että kehittyvissä maissa on paljon potentiaalia ja koko ajan tapahtuu älyttömästi ja nyt sitten meidän pitäisi yhdessä päättää, että miten ohjailtaisiin kehitys parhaaseen mahdolliseen suuntaan.

YM:n kansliapäällikkö Pokka ei vielä ole pitänyt omaa puhettaan, mutta näiden joukossa se kyllä tulee olemaan ihan timantti (jos se mun näkemä drafti nyt oli tässä sessiossa).

Matkaviihdevalikoima

• Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia
• Hienoa kuvausta yksinäisistä ihmisistä jotka kaipaavat ja haluavat. Ihania tervepäisiä ihmisiä, jotka tietävät mitä haluavat, mutta kokevat vaan esteitä niiden toteuttamiselle. Hieno sukupuolirajan ylitys, kun naiskirjailija kirjoittaa uskottavasti mieskertojaa. En tiedä, miksi kuvittelin lukevani tätä kahdeksan tuntia, meni tosi paljon nopeammin.
• Darren Aronofsky: Black Swan
• Kliseistä roskaa. Tavoite oli ehkä osoittaa että on hyvä juttu löytää omia haluja, tahtoa ja pimeitä puolia, mutta silti siitä sitten lopulla rangaistiin. Kaikilla puhtauden, viattomuuden ja täydellisyyden symboleilla mässäiltiin niin törkeästi että oksetti. Viesti epätäydellisyyden sietämisestä ja halujen löytämisestä oli sellaisen rinnalla äärimmäisen epäuskottava. Henkilöhahmot olivat järjestään epäkiinnostavia ja ennalta-arvattavia paitsi ehkä se Joutsenlammen ohjaaja.
• Klisein kohta: päähenkilön äidillä oli nuorena myös balettifantasiat.
• Tom Hooper: Kuninkaan puhe
• Söpö tarina heikkouden hyväksymisestä, avun vastaanottamisesta ja vuorovaikutukseen antautumisesta. Tosi vaikuttavasti kuvattu niin, että päähenkilöt ovat ruudun sivussa. Heikkous, epävarmuus, inhimillisyys ja itsensä voittaminen – hieno paketti.
• Aftonbladet 1.5.2011
• Hieno kuvakavalkadi eläköityvästä kuninkaasta vauvasta asti. Kannessa ampumatapaus, en jaksanut kiinnostua.
• Financial Times 1.5.2011
• Arvostelu Yan Lianken teoksesta Dream of Ding Village. Haluaisin lukea.
  
• Puhuttiin muotibloggaajista ja siitä, kuinka muotibisneksen kannattaa investoida toimitukselliseen sisältöön.
• Blue Wings
• Finnair mainostaa uusia kohteitaan Chicagoa ja Singaporea. Stubb kirjoittaa vaalivoitostaan omassa kolumnissaan. Blue Wingsin lukijat ovat kyllä niin ydinkannattajaryhmää.

Osattomuuden ja väärinkohdelluksi tulemisen kokemukset

On vähän vaikeaa samaistua siihen tunteeseen, että jotenkin saisi yhteiskunnalta liian vähän. Olen kai itse niin indoktrinoitu, että olen oppinut olemaan haltioissani kirjastoista, pienistäkin katukuvassa säilyneistä kulttuurihistoriallisten kerrostumien rippeistä, kivijalkayrittäjistä, jokirannan ulkoilureiteistä ja julkisen liikenteen aikataulupalveluista.

En osaa olla ajattelematta "näin on hyvä", vaikka tottakai voisin toivoa – ja aktiivisesti toivonkin – vielä suurempaa monimuotoisuutta, vielä enemmän vapautta, vielä enemmän iloa, väriä, valoa ja vaihtoehtoja. Ja seuraava ajatus onkin jo se, että tämä elämäntapa ei todennäköisesti voi jatkua kauan. Se vihloo.

Voin kuvitella, että vähäosaisuuden kokemus voisi oleellisesti liittyä maaseutumaiseen asumismuotoon, kun kaikki rakenteet laimentuvat maisemassa ja jäsentyneen yhteiskunnan representaatioiden paikalliset tihentymätkin ovat pääsääntöisesti rumia. Sen sijaan on vaikea kuvitella, että osattomuutta voisi tuntea kaupungissa, jossa jokainen kulma, puistonpenkki, katukyltti ja kirkko on osa jaettua yhteistä kokemusta. Ja jossa kadut kuuluvat kaikille.

Olen vierestä nähnyt omistajuuden rakentumista hallittavuuden kautta. Oma tupa, oma lupa. Hämmentyneenä olen katsellut, kuinka muun liikenteen ja muiden ihmisten tuomat liikkuma- ja toimintavapauden rajoitukset tekevät olemisesta ja toimimisesta tuskallista. Itse ajattelen katujen yksisuuntaisuutta ja pysäköintipaikkojen puutetta vähän samanlaisina rajoitteina kuin kyvyttömyyttä kävellä vetten päällä tai lentää ilmassa.

Huh, en tunnista aktiivisesti valinneeni elää niin tiiviissä kuplassa kuin mitä elän. Hyvä, että on ne peruskouluaikaiset sosiaaliset poikkileikkaukset – edes vähän monimuotoisuutta facen kaverilistalla.

Toinen toive medialle

Toivoisin, että ainakin valtakunnan laajalevikkisimmän päivälehden mielipidekirjoituksissa kerrottaisiin selkeästi, että kirjotetaanko niitä ilkeydestä vai tyhmyydestä. Kaupan liiton toimitusjohtaja Juhani Pekkalakin kirjoitti Helsingin Sanomien eiliselle mielipidepalstalle kaupan kaavoitusta koskevasta lakiesityksestä seuraavasti:

Kaupan asiointiliikenne tuottaa vain 1,6 prosenttia liikenteen kasvihuonepäästöistä. Lainmuutos ei vaikuta liikenteen päästöihin käytännössä ollenkaan.

On kyllä oltava hyvin vähän joko aivokapasiteettia – jotta kaupan suuryksikköjen sijoittumisen vaikutukset yhdyskuntarakenteen hajautumiskehitykselle voivat jäädä ymmärtämättä – tai itsekunnioitusta – jotta tuollaista vinoutunutta tilastojen tulkintaa kehdataan esittää julkisesti. Mistä sitä voi lukija tietää, kummasta taas tässäkin on kyse?

Oletko vielä mukana kasvutaloudessa?

Elonkehä.fi:

Kirjoitamme 28.2. ilmestyvässä painetussa Elonkehä-lehdessä työstä ja arjesta. Kerro meille, kuinka yhdistystoiminnalle antamasi panos vaikuttaa omaan jaksamiseesi. Oletko vielä mukana kasvutaloudessa vai siirtynyt kokonaan sen ulkopuolelle? Miksi? Kuinka olet järjestänyt toimeentulosi? Osaatko kuvitella elämää ilman yhdistystoimintaa? Minkälaista se olisi?

Etääntyneisyys

Uutisissa, joissa kerrotaan kenen tahansa yksittäisen henkilön kuolemasta, voisi aina lopussa olla tietoisku siitä, että kuinka monta lasta sinä samana päivänä kuolikaan ripuliin tai malariaan.

Työsuhdeviestintä

Ihmissuhde- ja viestintätaidollisesti on tekstiviestijättämisien kanssa samalla tasolla, että työntekijät saavat lukea lehdistä, mitä heidän työpaikoillensa ja työsuhteillensa kaavaillaan tapahtuvaksi.

En arvosta. Ikävissäkin tilanteissa voisi yrittää venyä johonkin sisäiseen viestintään ja avata niitä perusteita, minkä vuoksi ikäviäkin ratkaisuja on harkittava. Jos haluaa ylläpitää edes jotakin yhden köyden ja saman veneen illuusiota, niin epävarmuudet ovat ihan erityisesti sellainen asia, joista varsinkin pitää ensiksi kertoa omille ja sitten vasta ulkopuolisille.

Uudenvuodenpuheet ja arvojohtajat

Minusta eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden selkeästi suurimpia uhkia on välinpitämättömyys, osattomuuden kokemus ja merkityksettömyys. Joka vuosi odotan arvojohtajien uudenvuodenpuheilta viestiä siitä, että miksi on valtio, miksi on arkipäivää ja minkä eteen tässä kaikki otsamme hiessä raadamme. Miksi meillä on presidentit, jotka pitävät uudenvuodenpuheita valtiollisilla televisiokanavilla ja mille kaikelle se onkaan symboli.

Halonen puhuu työllisyydestä, Itämerestä ja äänestämisestä. Merkel puhuu arjesta, työllisyydestä ja Eurosta. Sarkozy samoin. Ranskalaiseen retoriikan perinteeseen istuvat maininnat vapaudesta ja tasa-arvosta kauniisti. Sarkozy puhuu jopa burkakiellosta sekularismin ideaaliin viitaten. Italiankin presidentti Giorgio Napolitano lainaa paavin lausumaa hyvien yhteistyömallien etsimisestä uskonnollisten ja maallisten yhteisöjen välille. Erityisen ruma ja epäpoliittinen on Cameronin uudenvuoden puhe, jossa puhutaan taloudesta ja kansallisesta turvallisuudesta.

Merkel sanoo, että euro on enemmän kuin rahayksikkö, ja jatkaa, että "Das vereinte Europa ist der Garant für unseren Frieden und Freiheit. Der Euro ist die Grundlage unseres Wohlstands." Sarkozy sanoo vielä vahvemmin, että "La fin de l'euro serait la fin de l'Europe", euron loppu olisi Euroopan loppu. Kumpikaan ei kuitenkaan sano ääneen, että miksi ja mikä on Eurooppa, ja millä tavalla se takaa rauhan ja vapauden.



Videolla toteutetaan hienosti eurooppalaisia arvoja ja käytetään vapautta kritisoida valtaa ja sen edustajia. En itse ole erityisesti tuon lajin mauttomuuden tai tyhmyyden fani, mutta ne ovat vaaraton lieveilmiö, jonka olemassaolon mahdollisuudesta olen Voltairen tavoin onnellinen.

Minusta arvojohtaja ei voi sanoa David Cameronin tavoin, että "together we will defend our values and way of life and defeat those who threaten them." Arvojohtaja puhuisi auki ne yhteiset arvot ja perustelisi, että miksi ne ovat puolustamisen arvoisia. Minusta minkä tahansa eurooppalaisen arvojohtajan tulisi myös ymmärtää olevansa velvoitettu samassa hengenvedossa muistuttaa varomaan epädemokraattisia ja tasa-arvonvastaisia keinoja näitä arvoja ja elämäntapaa kohtaavien uhkien nitistämiseen.

Puolan presidentti puhuu dialogista ja keskustelukulttuurista demokratian ytimenä. Latvian ja Liettuan presidentit puhuvat lyhyesti ja hilpeästi uuden vuoden iloja hehkuttaen. Unkarin presidentti haluaa mainita kristilliset juuret. Islannin presidentti Ólafur Ragnar Grímsson ei jätä mainitsematta kirjallisuutta, jonka laajuus ja monipuolisuus niin pienellä kielialueella on minulle jatkuva hämmästyksen aihe.

Sveitsissä leipä- ja sirkushuvitilanteet lienevät edelleen hallussa, kun Micheline Calmy-Ray käyttää lähes koko uudenvuodenpuheen hallintoelimien eri roolien selventämiseen ja hallintoon (sekä itseensä) kohdistuvan luottamuksen rakentamiseen. Italian presidentti tunnistaa ja lausuu puheessaan julki jopa työttömyyden ja taloudellisen epätasa-arvon luoman uhan demokratialle: "Se non apriamo a questi ragazzi nuove possibilità di occupazione e di vita dignitosa, nuove opportunità di affermazione sociale, la partita del futuro è persa non solo per loro, ma per tutti, per l'Italia : ed è in scacco la democrazia."

Olen puolueellinen, mutta Viron presidentti taitaa räjäyttää jälleen pankin. Kevään parlamenttivaaleista hän muistuttaa, että kansalla on korkein valta päättää poliitikassa käytetyistä keinoista, että demokratia ei ole myytävänä ja että kunnioitusta ei voi ostaa. Ja jälleen sisällöllinen viittaus vapauteen ja itsenäisyyden merkitykseen sanomalla, että näin siksi, koska olemme itse herroja omalla maallamme. "Siis peab rahvas kõrgeima kohtumõistjana ka otsustama, mis on me poliitikaajamises lubatud ja mis mitte. Demokraatia pole müügiks. Austust ei saa osta. See peab olema välistatud, kui me oleme peremehed omal maal."

Meillähän vaaleista puhuttaessa korkeintaan muistutetaan siitä, että hei äänestäminen on muuten hyvä keino vaikuttaa yhteisin asioihin. En pystyisi keksimään mitään lamempaa, vaikka yrittäisin.

Paitsi että presidentti Ilveksen rohkeus riittää kertomaan kansalle, mikä on vaalien merkitys, hän ottaa määritelläkseen myös kulttuurin. Hän toivoo, että Tallinnan kulttuuripääkaupunkius tulisi käytetyksi mahdollisuutena muuttua itse kulttuurisemmaksi ja eurooppalaisemmaksi, jotta tajuaisimme, kuinka "kulttuuri kantaa meitä, emmekä me kulttuuria".

Mistähän Eurooppa saisi minua paremmin miellyttäviä valtionpäämiehiä? Sarkozy onneksi veti ihan tyydyttävästi, samoin Napolitano.


(Aivan lopuksi haluaisin kiittää kaikkia äänestäjiä. Lisäksi haluaisin ruusuja Google Translatelle ja risuja omalle suppealle eurooppalaisten kielten osaamiselleni.)