Taannoin vahingossa sattui antikvariaatin halpishyllyltä käteen kirja Our Guys, joka onnistuu puhumaan valtarakenteista, väkivallasta ja erityisesti sukupuolittuneesta väkivallasta käyttämättä mitään feministien tunnetuksi tekemää käsitteistöä tai taustaoletuksia institutionalisoidusta väkivallasta.
Kirjoittaja erittelee tekijöitä, jotka kannustavat väkivaltaiseen käytökseen ja vaikeuttavat uhreihin samaistumista. Homogeenisen, etuoikeutetun ja arvostetun ryhmän mahdollisuudet määrittää pienen ja ahtaan yhteisön normit sekä jakaa sosiaalisia rangaistuksia ovat tietenkin lähes rajattomat, ja niistä annetaan kasoittain tosi hurjia esimerkkejä.
Lukiessa tulee jatkuvasti mieleen ajatus siitä, että huh, Amerikka. Silti, hyvinvointi-tasa-arvo-Ruotsissa onnistuttiin taannoin samalla tavalla tuottamaan tilanne, jossa suuren yleisön sympatiat menivät uhrin sijasta väkivallantekijän puolelle. Yle näytti aiheesta dokumentin, jossa paikallisen seurakunnan pastorikin koulun kevätjuhlissa säälittelee nuorta ja lupaavaa raiskaajaparkaa, jonka tielle tämä ikävä tapaus tuli. Ihan ilman cheerleadereita, prom-juhlia ja muita rituaaleja, joiden osuutta väkivallantekijöitä suosivien rakenteiden syntyyn Glen Ridge -casessa paljon pohditaan.
Toivon, että en elä siinä harhassa, jossa kuvitellaan, että kaikki muuttuu paremmaksi sormea heristämällä ja ajatuspoliisien lähettämisellä väärinajattelijoiden kimppuun. Sen sijaan voi olla hyvä tuoda järjestelmään signaaleja, joilla on potentiaalia hajottaa väkivaltaa tuottavia rakenteita.
Tekstit
1 kommentti:
Huhhuh yks toinen ihan käsittämätön case.
Lähetä kommentti