torstaina, huhtikuuta 24, 2008

Terveydenhuollon ja psykoterapeuttisen perinteen kyvyttömyydestä käsitellä sosiaalisia ulottuvuuksia potilaan elämässä.

Kun on kysymys terveydestä ja siihen liittyvistä riskeistä, haihtuu helposti fiksujen ja aikaansaavienkin ihmisten arvostelukyky. Olen henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että nykytilanne, jossa lääketieteen alan toimijoita mystifioidaan, palvotaan ja kunnioitetaan ihan kohtuuttomasti, tuottaa tilanteen, että alalle joko valikoituu ihmisiä, joiden joukossa taipumukset vallankäyttöön ja sadismiin ovat yliedustettuja. Vaihtoehtoisesti myös jatkuvaan epäterveen ihailun kohteena oleminen voi aktivoida näitä taipumuksia.

Kaksoisrooli potilaana ja asiakkaana ei ole helppo, sillä potilaan toteutettaessa asiakkaan oikeuksiaan vaatia asiallista palvelua, voi seurauksena olla nippu uusia diagnooseja tai tulkintoja lapsuuden traumojen vaikutuksesta auktoriteetteja uhmaavan käytöksen muodostumiseen. Terapeutin tai lääkärin vastaanottohuoneen seinällä roikkuvat kunniakirjat, tutkintotodistukset ja valokuvat erilaisten lääketieteellisten seurojen tai psykoanalyyttisten yhdistysten tapaamisista eivät ole riittävä tae sille, että lääkäri tai terapeutti välittäisi hoitosuhteeseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Myös sosiaali- ja terveysalan toimijoille tyypillinen Äiti Teresa -tyyppinen pakkomielle sumeuttaa tätä ajattelua, kun riittävyyden kokemuksen saavuttamiseksi on jatkuvasti työskenteltävä jaksamisen rajoilla. Työn laadun merkitystä heikentää työhön liittyvä gloria - kaikki, mitä lääkäri tekee, on ihme - ja kvantitatiivisten indikaattoreiden merkitys muodostuu näin kohtuuttoman suureksi.

Elämme sitä paitsi kiinnostavia aikoja, kun antidepressanttien hyöty on kyseenalaistettu. Toivon kovasti, että tämäntyyppiset havainnot johtaisivat terapiamenetelmien laadulliseen kehittymiseen, sillä todellakin tarvetta olisi. En tarkoita sitä, että jokaisella pahoinvoivalla kansalaisella tulisi olla mahdollisuus moneen vuoteen intensiivisessä psykoanalyysissa, vaikka se kiehtovaa olisikin ja itse omalla kohdallani sellaista arvostaisinkin. Terapia sinänsä ei ole ratkaisu, vaan hoidon tehokkuus on rajusti riippuvainen terapeutin ammattitaidosta ja persoonallisuudesta. Kyky empatiaan, samaistumiseen ja itsereflektioon on terapeutille välttämätön. Hoitosuhteet ovat alue, joita yksityisyydensuojan vuoksi ei voida valvoa riittävästi. Olen luonnollisesti maallikko, mutta voisin kannattaa ehdotusta lakisääteisestä työnohjauksesta terapeuteille ja lääkäreille, vähintään tunti viikossa. On tietenkin ongelmallista löytää työnohjaajia, jotka eivät olisi ördänneet samoissa psykoanalyyttisissa pikkujouluissa paikkakunnan kaikkien muiden terapeuttien kanssa (jos jollekin on epäselvää, niin terapiassa ja työnohjauksessa potilaan ja terapeutin suhteen tulee rajoittua vain hoitotilanteisiin, eikä niiden ulkopuolisia kontakteja tule olla), mutta teoriassa jonkinlainen laadunvarmistusmekanismi olisi kuitenkin välttämätön.

Tässä allaolevassa tuubivideossa voidaan nähdä erinomainen pätkä, jossa Woody Allen puolivakavissaan kertoo omista psykoanalyysikokemuksistaan (~30 vuotta, ~3x viikossa). Woody myös kertoo sokeasta luottamuksestaan lääkäreihin, tuntemuksensa lienevät hyvin yleistettävissä.

Koko länsimaisessa terveydenhuollon perinteessä on missattu lähes täysin ihmisen hyvinvointiin vaikuttavat sosiaaliset tekijät ja keskitytty vain yksilötasoon. Joissain määrin tietenkin harjoitetaan ryhmäterapiaa ja perheterapiaa, mutta harvoinpa kuitenkin psykoterapioissa riittävästi tarkastellaan potilaan maailmankuvaa sosiaalisesti määrittyneenä konstruktiona ja osataan suhteuttaa potilaan arvostukset ja mielipiteet hänen omaan sosiaaliseen alakulttuuriinsa jonkin kuvitteellisen "yleiskulttuurin" sijaan. Perusvuorovaikutuskykyjen työstäminen on oleellista ja merkityksellistä, mutta olisi kyllä hedelmällistä, jos terapioissa kyettäisiin tehokkaammin pureutumaan niihin sosiaalisiin tekijöihin, jotka vaikeuttavat aidon ja hyvän vuorovaikutuksen muodostumista.

5 kommenttia:

Suviko kirjoitti...

htoehtona vielä lukiossa kovasti, mutta aloin kelata vastaavia kuvioita ja jätin väliin. Juurikin tuo, että kelläpä ei olisi kaali vähän hajalla ja moniko omista ongelmistaan lumoutunut tai niitä tiedostamaton alalle hakee. Ja samalla kummiskin uskon, että silläkin alalla on paljon ihmisiä, jotka teke ehyvää työtä ja sopivat tehtäviinsä. Mietityttää vaan potilaan oikeusturvakysymykset hämärissä vallankäyttötilanteissa. Tai kuinka paljon tuota työtä tehdään omalla persoonallisuudella, jota en olisi halunnut täysin laittaa peliin.

Toisaalta, kliinisen puolen sijaan sosiaalipsykologian tontilla olisi voinut tehdä käytettävyys- ja käyttäjätutkimusta, mut sitä en viel silloin nähnyt. (Ne ei hei kertoneet lukiossa mitään käytettävyystutkimuksesta 90-luvulla Törkeetä! ;) )

Qtea kirjoitti...

Mä en tiedä, olisiko mun moraalinen velvollisuus ollut hakeutua alalle, kun kuitenkin tiedostan noi vallankäyttökuviot ihan sikavahvasti ja tajuun varoo niitä. Mun mielestä toi on keskeisin edellytys alalla toimimiselle, joka ei kyllä 95% tapauksissa toteudu.

Mrs Morbidi kirjoitti...

Hyvä kirjuutus. Oon 100%:sesti samaa mieltä! Ja PS. joskus tuntuu että sosiaalipuolella niitä vallankäytön voldemortteja vasta onkin!

Qtea kirjoitti...

Kiitos tuesta Mrs Morbidi. Mä en tunne sosiaalipuolta niin kovin hyvin, mutta tosiaan sielläkin vallankäytön mahdollisuuksia on. Siellä ehkä alalle hakeutuneet henkilöt eivät ole mitenkään poikkeuksellisen kieroutuneita (ainakaan en osaa keksiä mitään selkeää dynamiikkaa, joka sellaisen selittäisi), mutta tosiaan, koska asiakkailla on sosiaalisesti alhainen status, on hyväksikäyttötilanteisiin varmaan tosi helppo ajautua.

Kirjoita joskus ihmeessä sun kokemuksistä tähän aiheeseen liittyen.

Anonyymi kirjoitti...

Ei pidä koskaan luottaa lääkäreihin. Saatika hammaslääkäreihin.