perjantaina, syyskuuta 29, 2006

en haluaisi syyllisyydessä rypeämistä

Maailma on tietenkin pahasti kesken ja parannettavaa on, mutta keinoista ei ehkä ihan yksimielisyyttä vielä ole löytynyt. Siihen saakka on siedettävä sitä, että ihmiset omia syyllisyyden- ja ties minkä tuntojen helpottamiseksi raatavat itsensä kipeiksi kestovaippojen ostamisillaan ja autoilua välttäessään. On aika surullista, että ihan fiksut, älykkäät ja viehättävät ihmiset käyttävät aika valtavasti resursseja omien valintojensa ympäristö- ja sosiaalisten vaikutuksien arviointiin sen sijaan että oikeasti käyttäisivät lahjojaan ja kykyjään laajemman ymmärryksen hankkimiseen tai johonkin oikeampaan vaikuttamiseen.

Tämä ongelmakenttä on viime aikoina täyttänyt tietoisuuteni melko jatkuvasti. On omituista miten ihmiset marginalisoivat itseään, motiivinaan maailman muuttaminen. Totta kai kuluttajaliike on oleellinen olla olemassa - ilman Reilun Kaupan olemassaoloa ilmiönä eivät varmaan Espanjan tomaattisiirtolaisetkaan olisi herättäneet kenenkään mielenkiintoa - mutta siltikin, ihmiset voisivat elää ja hyvinvoida vähän enemmän, jotta marginaalista voisi imeytyä valtavirtaan edes jotain vaikutteita joskus.

Ensi viikonloppuna ympäristöjärjestöt järjestävät taas lukioikäisille nuorille Ympäristötoimintapäivät. Nuoret siellä ovat aivan tajuttoman fiksuja ja ihania, mutta koska niiden päälimmäinen huoli on se, että mitä he itse voivat omassa arkipäivässään tehdä, ei niiden tajuntaan oikein mahdu mitään muuta. Toivoisin niin, että kaikki voisivat käyttää aikaansa ja energiaansa itselleen kiinnostavien asioiden puuhaamiseen, maailman paikoissa käymiseen ja erilaisten juttujen kokeilemiseen, jotta seuraavasta sukupolvesta tulisi paitsi vastuullisempi, myös kokeneempi, ymmärtäväisempi, suvaitsevaisempi ja ennakkoluulottomampi.

Pieneläinhoitajan, kouluavustajan, lääkärin, sosiologin, biologin ja kääntäjän ammatit ovat varmasti kivoja ja niiden harjoittamisen yhteydessä voi kokea paljon hyödyksi olemisen tunnetta, mutta niihin ajautuneet yksilöt ovat sitten kyllä melko todennäköisesti 40 tuntia viikossa poissa mistään sellaisesta oikeasta vaikuttamisesta, mihin kaikkia vähänkin globaalimmin ajattelemaan kykeneviä tyyppejä kuitenkin ehdottomasti tarvittaisiin. Haluaisin, että nämä kyvykkäät ja upeat nuoret haluaisivat presidentiksi ja rokkitähdeksi ja astronautiksi ja YK:n seuraavaksi pääsihteeriksi ja toimitusjohtajaksi ja päätoimittajaksi ja pankinjohtajaksi.

Ja Anna Politkovskajaksi.

6 kommenttia:

Välittäjä kirjoitti...

Kaikki sanomasi tuo mieleen sen, mitä Anni Sinnemäki sanoi Megapolis-tapahtumassa:

"Politiikka on hidasta.
Ilmastonmuutos tarvitsee nopeita toimia.
Tarvitaan nopeampaa politiikkaa,
tarvitaan intohimoisempaa politiikkaa."

Se oli kuin runo.

Pitäisi tehdä tärkeitä asioita.
Mutta usko tai älä, minusta jopa minäkin teen tärkeitä asioita (jopa töissä! =D), vaikka tietty intohimo ja suunta siitä selkeästi puuttuukin.

Ja toisaalta tuli mieleen, että sitten kun käydään oikein intohimoisiksi, niin sitten vasta anna politkovskaja -indeksi kasvaakin, kun kaikesta tulee elämän ja kuoleman kysymyksiä...

Vai mitä luulet?

Jäin muuten ihmettelemään, miksi astronautti on järkevien ammattien listassasi. Minusta se on aika turha tässä vaiheessa ja myöskin todellisuuspakoinen. Tai ehkä tarvitaan myös geenimanipulojia, jotka kehittää sellaisia ihmisiä, jotka tykkää asua kuussa...

(Äh, unohdin, että kirjoitan Q-tean kanssa...)

Sori ja hali!

Qtea kirjoitti...

Jälkeenpäin tajusin, että mulla oli oikeastaan kaksi asiaa, jotka halusin ilmaista, mutta sekoitin ne, enkä ilmaissut kovin hyvin kumpaakaan. Toinen on se, että on surullista, että nuoret luopuvat henkilökohtaisesta kunnianhimostaan (joka on se motiivi, jolla monet maailman vaikuttavimmista teoista on aikaansaatu) ja toinen on se, että nuoret sen vuoksi eivät ajaudu sellaisiin asemiin, joissa oikeasti tulee vaikutettua asioihin.

Astronautti oli siinä listassa siis lähinnä havainnoillistamassa sitä henkilökohtaista kunnianhimoa ja rohkeutta.

Matti kirjoitti...

Olenkin aina tuntenut syyllisyyttä siitä, että en tunne syyllisyyttä. Mutta vielä pahempaa olisi, jos joku alkaisi tuntea syyllisyyttä siitä, että tuntee syyllisyyttä. Nämä toisen asteen tunteet ovat selvästi arkipäivää, mutta löytyykö joltain kolmannen asteen syyllisyyttä?

Tuomas kirjoitti...

Huhhuh, melkoista tekstiä näistä "oikeista vaikuttajista". Mielestäni presidentit, rock-tähdet, päätoimittajat ja astronautit ovat niiiiin 1900-lukua vaikuttajina, kun taas uusi vuosisata on sosiologien, biologien, kääntäjien, lääkärien ym. mainitsemiesi "kivojen" ammattien harjoittajien.

Miksikö? Nuo 1900-luvun jutskat ovat hierarkisia, keskitettyjä, yksittäiseltä henkilöltä liikaa odottavia (henkilökultti) ja liian haavoittuvaisia tuon yksilön virheille tai luovuuden puutteelle. Itse asiassa täällä blogatessasi murennat juuri keskitettyjen medioiden ja niiden päätoimittajien keinotekoista erityisasemaa.

Mennyttä: vallan hierarkia
Tulevaa: vallan ekologia

Näin vähintäänkin toivon.

sanoj kirjoitti...

Olen itse paininut tämän kysymyksen kanssa (eli maailma pitäisi pelastaa, ja mielellään heti). Yhden näkökulman asiaan antoi suomen opettajani joka sanoi että mailma pelastaa kyllä itsensä mutta jokaisen täytyy seurata omaa sydäntään (tai jotenkin noin). Olen ehkä saanut jonkinlaista etäisyyttä pakonomaiseen maailmanpelastamiseen, mutta yhä on se tunne että se on elämää dominiova asia. Mitäköhän päättäisin tehdä jos pysähtyisin kuuntelemaan omaa itseäni hetkeksi.
Tuntuu kuitenkin vaikealta ajatella että ensin pitää elää intohimonsa mukaan (todella työlästä?) monta vuotta niin että sitten kun on se pankin johtaja tai rokkari niin voi tehdä asioille jotain. Tiedän että argumenttisi ei ihan noin mennyt mutta tämä rönsyily meni.

surreal kirjoitti...

Kääntäen tämä kirjoitus tuntuu kohdistuvan myös itseensä. Missä kulkee ero vaikuttamisen, toimimisen ja oman merkityksen ja minäkuvan vaalimisen, ruokkimisen välillä. Kuinka paljon maailmanparantamisesta on pohjimmiltaan psyykkisesti oman elämänsä elämistä, sisältöjen etsimistä. Jotakin, mitä kautta kokea itsensä tärkeäksi.

Jos olisi ollut aikanaan luokan suosituin poika tai tyttö ja muutenkin asiat kunnossa, niin ehkei olisi syntynyt psyykkistä tilaa omassa mielessä, jonne herätellä välittämisestä merkitystä.

Ilmastomuutos tulee ja menee, jokainen kuolee, universumi sammuu, ja välähtävän hetken lopulta pohjimmiltaan omalla elämällä on merkitystä.