tämä uusi internet

On jo kauan tuntunut siltä, että en ymmärrä enää Internetiä. Jotenkin vielä ymmärsin siirtymisen newsgroupseista blogeihin, mutta nyt on jo ihan liian vaikeaa. Se kuvallisuus ja sisällöttömyys, tumblrit ja instagramit ja snapshotit.

En ainakaan enää itse sovi sinne. En jaksa kuvia, ei kiinnosta. Haluan sisältöjä ja merkityksiä. En halua, että kaikki pelkistetään kuvakkeiksi.

Ei niin paljon kiinnosta havainnot ja hetket. Haluaisin vatvoa ja tarkastella, ja haluaisin että kaikki muutkin tekisivät sitä taas.

Koulua on käyty ja on käytävä

Luin ahmien Petri Pajun etnografisen Koulua on käytävä -tutkimuksen Härkälän yläasteen 9C:stä. Olen syvästi hämmentynyt tutkijan havaintojen laajuudesta, kun itse en tajunnut omana aikanani yläkoululaisista yhtään mitään. Oma kokemukseni varmaankin poikkeaa muiden omanluokkalaisteni kokemuksesta. Hevosharrastukseen uppoutumisen syvyydellä voi olla ollut motiivina juuri kuvattujenkaltaisten sosiaalisisten kuvioiden välttäminen. Omat keskeisimmät sosiaaliset suhteeni sekä minäkuvan kannalta tärkeimmät osaamisen alueet olivat täysin koulun ulkopuolella. Koulukavereiden kanssa kanssakäymisen harjoittaminen vapaa-ajalla olisi toki etäisyyksienkin vuoksi ollut haasteellista, kirkonkylälle oli 20km ja viimeinen bussi lähti kolmelta. (Ei siten liene ihme, jos aikuisena kiihkeästi vihaa urban sprawlia.)

Koulua on käytävä.
Etnografinen tutkimus
koululuokasta sosiaalisena
tilana. Petri Paju,
Nuorisotutkimusverkosto 2011

Sekä Koulua on käytävä että aikaisemmin lukemani Paul Willisin Learning to labour määrittelivät vahvasti sellaisia keskiluokkaisuudeksi nimeämäänsä kasaa edellytyksiä, joita osaan tunnistaa itselläni olleen, mutta joita silloin kouluaikana en tunnistanut ollenkaan. En ole tiennyt, enkä pitänyt edes merkittävänä tietää, kenenkään muiden luokkakavereideni vanhempien koulutustasosta. Jälkeenpäin voin tietenkin tehdä arvauksia. Kuvittelin aina, että omat vanhempani ovat vaan poikkeuksellisen omituisia ja siksi meillä vaan kotona puhutaan eri asioista ja arvostetaan erilaisia asioita kuin toisissa perheissä.

En ole oikein osannut edes kuvitella, että toisissa perheissä koulu ja oppisuunnitelman sisällöt ovat elämässä jotenkin erillinen saareke Pajun kuvaamalla tavalla, mutta niin lienee melko varmasti ollut. Tiedän protestoineeni opetusta vastaan ja ollut eri mieltä tekemisen mielekkyydestä, mutta en koskaan epäillyt etteivätkö opetussuunnitelman sisällöt olisi mitä suurimmissa määrin mielekkäitä ja kytkeytyisi oikeaan elämään mikäli opettajat vaan olisivat taitavampia taistelemaan kaikkea sellaista metasäätöä vastaan, joka latistaa subtanssia koko ajan.

Olen myös melko varma, että en ole vielä yläasteikäisenä tajunnut, että kaikki eivät mene yliopistoon. Olen jäsentänyt puheet lukioista ja ammattikouluista vain joksikin peruskoulun jatkeeksi, jotka on käytävä läpi ennen kuin alkaa oikea elämä (eli yliopisto ja matkustaminen ja ihmisten tunteminen).

Omana yläasteaikanani olen tiennyt kaksi rinnakkaisluokkalaista, joilla on ollut ns. kehittäviin harrastuksiin kuuluva musiikkiharrastus. Tiesin myös kaksi liikunnan harrastajaa jotka olivat urheiluseurassa (tieto ei ollut sillä tasolla että tietäisin harrastettuja lajeja tai urheiluseurojen nimiä). Mitään eliittiluokkia ei omassa yläkoulussani liene ollut, kun mitään suuntautumisvaihtoehtoja, saati mahdollisuutta valita pitkiä kieliä, ei pienellä paikkakunnalla ollut.

Pajun kuvaama sukupuoliviestintä on ehkä viisitoista vuotta sitten ollut eleettömämpää. Sillon yläkoululaisilla on ollut vielä reput tai olkalaukut. Käsilaukkuja ei kyllä ollut kellään, eikä mistään sojottanut mitään näkyviä hiuslakkapulloja, joihin Paju moneen otteeseen viittaa. Tunneilla ei meikkailtu ainakaan erityisen näkyvästi, vaikka muistankin hyvin miten kätevästi moni onki laukusta sinililan kivipuuterirasian, jonka pikku peilistä tihrusteltiin kasvoja. Itse muistan suhtautuneeni hyvin nihkeästi kaikenlaiseen sukupuoliperformanssiin silloin (kuten edelleenkin). Pelkäsin joutuvani ostamaan koko avuttoman idioottibimbon roolin ja menettäväni kerralla kaiken toimintakykyni ja uskottavuuteni.

Luulen että suuri osa sukupuoliseen kanssakäymiseen liittyvästä kommunikaatiosta meni minulta täysin ohi. Muistiini on tallentunut ehkä 3-4 tyttöä (pojista en tiennyt mitään), joiden tiesin seurustelevan (en koskaan tosin tiennyt että kenen kanssa). Aikoinani olen varmaan tiennyt enemmän, mutta nyt en pysty palauttamaan mieleeni. Luulen että olen tulkinnut motiiveiksi seikkailunhalun ja sosiaalisen statuksen hankkimisen. Olen melko varma että en ole uskonut vuorovaikutuksen (l. substanssin) itsessään olleen mikään motiivi.

Jokin informaatioverkosto päihteenhankinta- ja nauttimisteemoista lienee ollut myös omassa koulussani, mutta en tiennyt siitä juuri mitään (vaikka tietty sopivasti blurrasin ulkopuolisuuttani feikkaamalla tietäväni). Ei myöskään ollut vanhempia sisaruksia, joiden kautta linkittyä. Hämärästi muistan jotain viittauksia johonkin teinien bilepaikkaan (à la Lallintalo), mutta en käynyt siellä koskaan eikä minulla ole mitään käsitystä mikä rooli sillä on ollut kenenkään elämässä. En tiedä että onko omalla paikkakunnallani ollut jotain nuorisotoimintaa, mutta voi tietenkin kuvitella, että jokaisessa itseään kunnioittavassa kunnassa nuorisotoimi tekee kuitenkin jotakin, vaikka itse en olisikaan siitä mitään tiennyt.
       
Vähän vaikeaa jälkikäteen reflektoida, että miten paljon silloin koin kärsineeni ulkopuolisuudesta. Todennäköisesti joissain määrin, mutta kyllä koko ajan myös tajusin, että pikkupaikkakunnan teinit eivät vaan ole se koko maailman mitta ja että niihin normeihin alistuminen olisi virhe. Ne asiat, jotka nostettiin merkityksellisiksi, tuntuivat pääsääntöisesti loputtoman tylsiltä. Opettajilta olisin kiihkeästi kaivannut enemmän tukea ja viestiä siitä, että aikuisten maailmassa tulevat vallitsemaan toiset säännöt ja sisällöt. Ajatus oman paikkakunnan lukioon jäämisestä olisi tuntunut aivan mahdottomalta.

En muista sosiaalisen yhteenkuuluvuusviestinnän olleen kovin hienovaraista tai merkityksiltään latautunutta, toisin kuin Paju kuvaa. En muista erityisesti riitoja tai vaihteluita kaverisuhteissa, tai  ainakaan en ole pitänyt sitä tärkeänä informaationa. Ala-astekavereita kohtaan oltiin lojaaleja. En muista, että ketään olisi aktiivisesti jätetty yksin tai ulkopuolelle, mutta positiivista palautetta ei tietty senikäisenä olla osattu antaa yhtään. Yksilöille jätettiin aika hyvin tilaa olla omalla tavallaan erilaisia, mutta varmaankin kerran omaksutun roolin sisällä liikkumavaraa on ollut niukasti.

Oppiainerajojen tiukkuuden muistan kyllä. Tuntui helpolta kun oppituntien kulku oli ennustettavaa. Äidinkieli tuntui aineena ahdistavalta juuri arvaamattomuutensa vuoksi. Kirjoittamista ja puhumista sotkettiin keskenään, ja välissä tuli vielä kaikenlaista media-analyysia. Opettajat tosin itse vahvistivat tätä omalla esimerkillään. En muista koskaan minkään opettajan esittäneen vieraskielistä lainausta tai tehneen mediakriittistä huomautusta sellaisen oppiaineen tunnilla, jonka oppisisältöjen ytimeen vieras kieli tai mediakritiikki ei ole kuulunut.

Kaikenkaikkiaan hämmästelen sitä valtavaa aineistoa ja tietoa minkä tutkija on tavoittanut. En itse mitenkään onnistunut ymmärtämään juuri mitään yläkoululaisista omien kolmen vuoden aikana.

Aakkoset ja lukemaan oppiminen

Olen uudestaan keskellä lukemisen oppimisen kokemusta. Olen ollut Kreikassa kaksi viikkoa ja haluaisin tunnustaa, että ei kyllä liiku aivoissa mitään muuta kuin kreikkalaiset aakkoset. Käsittämättömän stimuloivaa olla ympäristössä, jossa kaikkialla on kreikankielisiä tekstejä. Aivot ei jaksa olla kiinnostuneet mistään muusta kuin kirjaimien ja foneemien yhdistämisestä.

Haluan toistoa toistoa toistoa treeniä treeniä treeniä. Koko ajan kehittyy ja tulee sujuvammaksi, kaikenlaiset tyylitellyt kirjasintyypit tuottavat vaikeuksia, mutta varsinkin helpot suuraakkoset menevät kevyesti.

Ylivoimaisesti vaikeimmat hahmottaa ovat aakkoset, jotka äännetään vokaaleina, mutta jotka muistuttavat roomalaisten aakkosten konsonantteja, tai käänteisesti. Esimerkiksi eetat H ja η, gemena-sigma σ ja monissa kirjasintyypeissä versaali-theeta Θ tuottavat vaikeuksia. Jostain muinaisista aivokerrostumista löytyneet esikouluikäisenä opitut kyrilliset aakkoset tuntuisivat tukevan versaali-beetan B, versaali-deltan Δ ja versaali-piin Π hahmottamista, mutta tuhoavan tehokkaasti esim. versaali-eetan H hahmottamisen.

Olen erityisen hyvin oppinut sanat AΠERΓIA, lakko, ja ΤPAΠEΣA, pankki. Suuraakkosilla. Toisen liisteröidyistä punamustista julisteista ja toisen kultakirjaimista marmoriseinissä. Ja lisäksi ENOIKIAZETAI, "vuokralle annetaan".

Hurjaa seurata kaikilla metatasoilla ja miettiä kaikkea hahmontunnistusta. Pidemmät kuin 7 aakkosen sanat ovat supervaikeita, pitää aloittaa sana alusta ja lukea monta kertaa. Onneksi voi luottaa siihen, että  aivot tekee uusia kytköksiä ja että kognitiot sujuvoituu joka toistolla. Rankkaa silti. En voi tajuta miten ihmeessä ne urheat pikku ekaluokkalaiset selviää tästä.

Tietty itse en osaa kieltä, niin käsitteen ja foneettisen asun kytkös on olematon eikä ole paljon mitään minkä päälle kirjoitusasun liimaisi.

Pienyrittäjien investoinnit ja pääomat kehitysmaissa

Taloussosiologia. Miten aina unohtuukin ajatella niitä kaikkia taloudellista toimintaa ohjaavia kulttuurisia normeja ja miten aina vajoaakin tyhmään taloustieteilijämäiseen illuusioon siitä, että markkinat osaavat heti ohjata itseään, kunhan on riittävän kirkasta ja läpinäkyvää (no ei tietenkään koskaan ole, mikään).

Investointien kohdalla on tietenkin kasoittain kaikenlaisia kulttuurisia (ja osin myös konkreettisia) rakenteita, joita niiden tekeminen edellyttää. Selitin helmikuussa tulkin avulla vesipulloa osoittaen, että miten Suomessa vesi jäätyisi parissa tunnissa, jos pullon unohtaisi ulos. Sain välittömästi vastakysymyksen, että miten ihmeessä Suomessa sitten voidaan viljellä mitään. Samalla kun selitin miten "kesällä kyllä kasvaa kaikki mutta että talvea varten on kerättävä varastot", hoksasin alkaa miettimään, että miten paljon kaikenlaisia investointeja tukevia kulttuurisia rakenteita pakkastalvet tuottavatkaan.

Turvalliset varastointitilat ovat ainakin selkeä edellytys sille, että joku voisi elää varastoillaan talven yli. Lisäksi sadon epäonnistuminen johtaa niin varmasti tuhoutumiseen, että syntyy paineita varmuusjärjestelmien muodostamiselle, ts. vaihto-omaisuuden kerryttämiselle. Investointien motiiveina ei ole ainoastaan elintason nosto, vaan tuhoutumisriskien välttäminen, joka lienee motiivina ihan olennaisesti vahvempi.

Moneen kertaan olen käyttänyt myös argumentin siitä, miten täällä kansanperinne on ensisijaisesti täynnä sitkeitä suonraivaajia ja aurinkoon kurottavia ikaroksia esitetään huomattavasti vähemmän, vaikkakin suonraivaajia kirjoitetaankin lihavina vuosina hairahtumaan laveille teille. Kotimaisessa kirjallisuudessa seikkailevat Saarijärven Paavo, Koskelan Jussi ja Ilmarisen Seppo sekä liuta vähemmän tunnettuja hahmoja, jonka kaltaisia on hankalaa löytää Pohjois-Euroopan (jossa tällaisia hahmoja kirjoittavat kotimaisten lisäksi ainakin Laxness, Hamsun ja Tammsaare) ulkopuolelta.

Tänään luin Bamakosta käsin Malin poliittisista käänteistä kiinnostavia huomioita kirjoittaneelta antropologi Bruce Whitehouselta tekstin Enterprising Strangers: Social Capital and Social Liability Among African Migrant Traders (pdf). Ajatus siitä, miten monissa kehitysmaissa hyvin toimeentulevilla on velvollisuus huolehtia koko suvusta, on varmaan länsimaissa ihan tuttu, mutta en ainakaan omissa aivoissani ole hoksannut kytkeä sitä pääomien kertymiseen tai kertymättä jäämiseen.

The “entrepreneurial ethic” requires one to accumulate savings and start-up capital. This is impossible, however, as long as one must take care of one’s relatives: the “dutiful kin ethic” requires that one provide for the needy, and any surplus generated will be automatically claimed by and distributed to kin.

Ja hahhaa, olen planeetan viimeinen, joka hoksaa, koska tässähän aika eksplisiittisesti sanotaan, että kaikki ovat tienneet:

It is important to point out that there is nothing new to the observation that would-be entrepreneurs are hindered by their family and social obligations.

Ainakin kolme ratkaisua tähän havaittiin olevan käytössä:

1. Liittyä sosiaalisiin ryhmiin, joissa on erilaiset (ts. ei sukulaisille jakamiseen pakottavat) normit. Esim. uskonnollisia yhteisöjä voi valita tässä mielessä.
2. Pimittää tulonlähteet. Se on helpompaa, jos tulonlähteet ovat epäsäännöllisiä tai jotenkin laittomia.
3. Emigroitua ulkomaille, ts. lähteä fyysisesti pois sukuverkostojen ulottuvilta.

Sotilasvallankaappauksista vielä

Vähän vaikeaa kuvitella että joku armeija voi tosissaan ajatella että vallankaappauksen tekeminen on nerokas idea sellaisessa tilanteessa, jossa akuutisti on suoritettava kaikenlaisia sotilaallisia operaatioita. Resursseja menee 1) hallinnon pyörittämiseen 2) hallinto-organisaation ja -käytäntöjen rakentamiseen 3) kaikenlaiseen vallankaappausviestintään 4) sotkuihin ulkovaltojen kanssa ja sitten vielä pitäisi käydä sitä sotaakin. Voi tyhmät sotilaat. Erityisesti vielä kehitysavun varassa olevissa maissa kannattaisi säilyttää välit kansainväliseen yhteisöön, jotta tiukoissa paikoissa olisi mahdollisuutta saada tukea ja apua.

Ei liene kovin paljon kosketusta todelliseen maailmaan, jos joku lupaa järjestää demokraattiset vaalit heti kunhan "tilanne" on ohi. Ja vielä että jotkut vastaanottavat näitä lupauksia hurraten. Mikään maailman elämänkokemus ei vahvista sitä, että etnisten ryhmien itsenäistymispyrkimykset voisivat tulla hoidetuksi jossakin määriteltävissä olevassa ajassa. Ihan hyvin voi varautua vuosiin, vuosikymmeniin tai vuosisatoihin.

Noin niinkuin länsimaisen oikeuskäsityksen näkökulmasta on äärimmäisen kummallista vielä sekin, että vallankaappauksen tapahtuessa aletaan kirjoittamaan uutta perustuslakia. Ja että kansa nielee kaiken, kun jaetaan vähän lupauksia kapinallisten kukistamisesta.

Nyt sotilaat ovat kansainvälisen yhteisön painostuksesta myöntäneet, että taisi tulla haukattua vähän liian iso pala ja väliaikainen siviilihallitus ryhtyy hoitamaan maata kohti demokraattisia vaaleja ja saa kansainväliseltä yhteisöltä tukea kapinallisten rauhoittamiseksi. 

Kurjaa, että eri etniset ryhmät ovat kai onnistuneet rinnakkaiselämään rauhallisesti hyvin pitkään, mutta  kaiken epäselvissä tilanteissa tapahtuneen ryöstelyn ja rikkomisen ja raiskaamisen jälkeen voi olla huomattavasti vaikeampaa.

Kehitysyhteistyöstä

Jos luopuu suunnittelusta ja jättimäiset rakennemuutokset -fantasioista, niin on aika helppo keksiä idea jonkun edullisen elämänlaatua parantavan tuotteen (esim. moskiittoverkot) lahjoittamisesta. Ei vahingoita ketään, ei romuta yhteisöä, ei riko sosiaalisia normeja vastaan, mutta ehkäisee kustannustehokkaasti paljon terveyshaittoja.

Rajua, että kuitenkin lahjoittamalla niin yksinkertaisia ja halpoja tuotteita kuten sandaalit, voi saada aikaan niin suurta tuhoa. Zachary Mason kertoo traagisen kenkätarinan:

“Yeah, well, I don’t have to buy them shoes because one day The White People are going to come back and give shoes to the children. My kids don’t have shoes because The White People haven’t come yet!”  

Ja samasta postauksesta toinen hyttysverkkoaiheinen tarina:

As I have written in prior musings, every year the Sanadougou clinic gets a shipment of a few hundred mosquito nets from UNICEF which they give for free to every pregnant mother whom they admit to the maternity. Even though the overwhelming majority of the population is never going to be eligible for one of these free mosquito nets, the fact that some people are getting free mosquito nets allows for an economy in which no one – not even the wealthy and educated who do understand the value of this product and have more than enough money to obtain one by their own means – will ever feel obligated to buy mosquito nets for themselves and for their children. Even though sleeping under a mosquito net is the simplest, cheapest, most cost-effective way of preventing malaria, the knowledge that foreign charities are intervening to help some people obtain a mosquito net for free allows everyone else to completely relinquish any self-determination of their own health and well-being. Once a precedent like this has been established in the collective mind of the tribe, it’s really difficult to undo.

Voisi kuvitella että yhteisötasolla insentiivit turvallisuuden/jatkuvuuden varmistamiseksi olisivat vielä heikommat kuin mitä yksilötasolla. Jos lapsille ei osteta kenkiä Valkoisen Miehen lahjoituksien toivossa  niin paikallishallinnoillekaan tuskin syntyy motivaatiota itsenäisesti tehdä investointeja (esim. koulujen/sairaaloiden rakentamista). Olisipa kiinnostavaa kuulla vertailevia tarinoita yhteisön itse rahoittamista vs. kv. avustusjärjestön rakentamista kouluista joltain alueelta. On paljon alueita, joissa on vaikeaa spotata yhtään koulua ilman Unicefin/Plan Internationalin/Islamic Reliefin/tms. avustusjärjestön kylttiä seinässä.

Nykyteatteri

Tylsät ja ennalta-arvattavat tyypit seisovat lavalla ja riitelevät siitä, miten jotakin tekstiä pitäisi lähestyä ja miten sitä pitäisi esittää.

Yksi heittää jonkin hyvä-paha-asetelmaa rikkovan näkemyksen, esim. jotain inhimillisiä piirteitä jostain pahiksista. Muut yhdessä mässäilevät pahiksen pahuudella vähän ja sitten kaikki palaavat alkuperäiseen ja tunnistettavaan hyvikset-pahikset asetelmaan.

Lisäksi vedotaan teatterintekemisen perinteisiin ja kaivataan vanhoja kulta-aikoja. Haikaillaan uutta ja tuoretta otetta ja lopulta hyväksytään että okei, samoista teksteistä saa löytää samoja asioita kuin mitä joku muukin on joskus löytänyt.

Teatteriesityksiin pitäisi liittää jotkin varoitusmerkit tästä, en todellakaan haluaisi joutua näkemään yhtä ainuttakaan tällaista esitystä enää.

Sotilasvallankaappaukset

Mietityttää Malin toissapäiväinen vallankaappaus. Asioiden pitää olla tosi heikolla tolalla, jos armeijalle syntyy motivaatiota mennä kumoamaan hallitus ennen kuin oppositiolla. Kun meillä stabiileissa pohjoismaissa aina on varaa haukkua oppositiopolitiikkaa populistiseksi realismiin perustumattomaksi irtopisteiden kalasteluksi, niin helposti jää unohduksiin se rooli, joka poliittisella oppositiolla hallituspolitiikan kriitikkona on.

Oppositio on meillä kuitenkin aikamoisena kärppänä koko ajan aloittamassa prosesseja, joissa hallituksen luottamusta mitataan ja joiden lopuksi hallitus sitten joko eroaa tai jatkaa. Meillä tämän toteutuminen tuntuu niin itsestäänselvyydeltä, että sotilasvallankaappausta olisi aika vaikeaa kuvitella. Hallituksilla on kasoittain insentiivejä toteuttaa vaaleissa lupaamaansa politiikkaa ja kansalla on kasoittain välineitä seurata sitä. Äänestäjien lukutaitoprosentti on sata ja virallisia kieliäkin osataan.

Muutamakin Malin asioita tunteva taho on kommentoinut jotain sensuuntaista, että "tämähän oli odotettavissa". Euroopasta käsin ajateltuna tuntuu aika erikoiselta, jos odotettavissa oleva asia on sotilasvallankaappaus, kun hallitus on heikko.

Julkishallinnosta kehitysmaissa

Suomessa/Euroopassa/Pohjoismaissa tulee aika helposti luottaneeksi julkishallintoon aika paljon. On tietenkin tyhmiä tavaraliikenteen maanteille kilpailuttaneita ja julkisomisteisia rautatieyhtiöitä, kulttuuri- ja elinkeinopolitiikan sotkemista ja rakennuttajien kanssa saunassa tehtyjä kaavoitusdiilejä. Joka tapauksessa, julkishallinto on aika ilmiselvästi olemassa.

Mietin evoluutiomekanismejakin ja kaikenlaisen esiasteiden hyödyttömyyttä. Puoliksi toimiva silmä ei näe*, eikä julkishallinnon pyörittämiseksi tarvittavaa verokertymää oikein voi kerätä tehokkaasti ilman väestötietojärjestelmää, yrityskirjanpitoa tai oikeuslaitosta. Mietin, että minun tuntemassani maailmassa verotus taitaa olla kehittynyt kauan ennen rahatalouteen siirtymistä. Kaikenlaisille yhteishyvästä vastaaville tahoille niinkuin kirkoille ja kruunuille ja kartanoille on suoritettu maksuja viljana, karjana, työnä ja kaikenlaisina hyödykkeinä. Ja ilmeisesti kai näille maksuille on koettu saadun myös vastinetta.

Hallinnon muotoutumista on auttanut tietenkin se, että hallinnoitavien sosiaalisten yksiköiden koko on ollut niin pieni, että sosiaalinen paine on voinut tukea juridisia prosesseja. Samoin aluesuunnittelua on tukenut huonojen kulkuyhteyksien ja matkustamisen kustannuksien kalleudesta aiheutunut alhainen liikkuvuus ja siitä johtuva ihmisten sitoutuneisuus fyysisiin paikkoihin.

Olen aika varma että vielä aika vähän aikaa sitten kuvittelin, että julkishallinto alkaisi toimia välittömästi, kun olisi edes vähän peruskoulutettuja valistuneita kansalaisia ja niille vähän vapaita vaaleja. Ihan varmasti en enää kuvittele mitään sen suuntaistakaan.

Kurjaa myös, että julkishallinnolla voi olla niin vapaat kädet lypsää yksityistä sektoria ja niin vähän insentiivejä tukea sen kasvua. Ei ole oikein näkyvissä mitään erityistä työpaikkojen syntymistä minnekään muualle kuin sinne kehitysapusektorille.


*) Silmän evoluutiota mietin siis ihan vaan positiivisena toivonpilkahduksena siitä että monimutkaiset järjestelmät voivat jotenkin kehittyä hyviin optimitiloihin. En siis ajatellut sitä mitenkään kreationistisesta ei-voi-toimia -näkökulmasta.

Jotain kehitystä taas mietin

Olen Malissa, Länsi-Afrikassa. Tuntuu ihan käsittämättömältä, että täällä on 13 miljoonan ihmisen sisämarkkinat ja lähes 2 miljoonan ihmisen metropoli, eikä mihinkään liiketoimintaan investointi ole silti kannattavaa.

On järisyttävää nähdä, miten torilla myydään ruokaöljyä ja suolaa ruokalusikallisen kokoisissa erissä muovipussiin pakattuna. Liemikuutiot myydään yksittäin. Jokaisen yksittäisen aterian tarvikkeet käydään ostamassa torilta erikseen, kotitaloudet eivät säilytä mitään elintarvikkeita kaapeissaan. Kadulla myydään yksittäin vanhentuneita lääkkeitä ja ruostuneita pultteja-muttereita-ruuveja.

Paikallista tuotantoa on tosi vähän. Vientiin menee raaka-aineita, kuten puuvillaa ja mineraaleja. On puhelinyhtiö Malitel (vaikkakin Orange on kova kilpailija), meijeriyhtiö Mali Lait ja virvoitusjuomayhtiö, joka valmistaa brändiä D'Jino. Lisäksi kaupoista saa paikallisesti tuotettuja kuivattuja mangoja ja suolattuja cashewpähkinöitä. Lähes kaikki muut tuotteet tuodaan maahan. Kaupoista saatavat päivittäistarvikkeet ovat pääosin ranskalaisia.

Supermarketteja ei koko maassa liene yli viittä. Bamakossa on kaksi libanonilaisomisteista Azar-supermarkettia. Vähittäiskaupat ovat pääsääntöisesti pieniä kioskeja, joissa suurimmassa osassa ei ole kylmälaitteita. Logistiikka tuotteiden markkinoillesaattamiseksi ei liene helppoa, vaikka itse tuotanto onnistuisikin.

Pankkeja on, mutta luottokorttia ei hyväksytä maksuvälineenä edes niissä supermarketeissa. Kansallismuseon museokaupan ikkunassa on VISA-tarra ja suurissa hotelleissa luottokortti hyväksytään myös.

Täällä on turvallista. Varkaudet tai väkivalta eivät luo uhkaa kaduilla. Väestö on tasaisen köyhää, eikä ökypalatseja tai muureilla ympäröityjä rikkaiden asuinalueita juuri ole.

Malissa on yksi rautatie, Koulikoro-Bamako-Kayes-Dakar. Asfaltoituja teitä on ainakin välillä Bamako-Segou ja Bamako-Mopti, mutta muuten tiet ovat hankalia. Posti ei kulje juuri missään, eikä kaduilla ole nimiä tai taloilla osoitteita. Puhelinverkko on kattava kaupunkialueilla, mutta maaseudulla kehno. Keskitettyä vedenpuhdistusta tai viemäröintiä ei ole edes kaupunkialueilla, vaan vesi otetaan korttelikaivosta ja likavesi valutetaan puhdistamattomana maahan.

Puolet väestöstä osaa lukea, miehistä merkittävästi suurempi osa kuin naisista (CIA 2003: miehet 54%, naiset 40%). Maan virallinen kieli on ranska. Korkeakoulutus ja julkinen hallinto on kaikki ranskaksi ja siten saavuttamattomissa ranskantaidottomille. Kouluissa opetetaan ranskaa vieraana kielenä, mutta sujuva ranskantaito lienee vielä merkittävästi lukutaitoa harvinaisempi. On myös paljon lukutaidottomia ranskantaitoisia – täällä murentuu kyllä tehokkaasti tyhmät ennakko-oletukset kirjallisen sivistyksen ja kaikkien muiden maailman taitojen välisestä korrelaatiosta.

Koko ajan tapahtuu paljon kaikkea, ulkomaisella kehitysavulla rakennetaan teitä, kouluja ja sairaaloita. Hämmästyttävää ja masentavaa, ettei siitä huolimatta mikään kehitys tai kasvu millään vierähdä käyntiin. Mali ei varsinaisesti ole yhdessäkään development trapissa. Sillä ei ole merkittävästi luonnonvaroja, etniset konfliktit ovat olleet lieviä, naapurit eivät kiusaa sitä, eikä se ole markkina-alueena järin pieni. Ei varmaan ole mitään yhtä yksittäistä tekijää, joka torppaisi kaiken kasvun, mutta miljardi pientä juttua, jotka tekevät kaikesta megavaikeaa.

Sairaus, yksilöt ja ideologiat

Oho, taitaa kaatua kerralla pohja koko keskustelulta sairaista ideologioista, nyt kun onkin sairaita yksilöitä.

Kiinnostavaa miettiä, millaiset yleisehkäisevät ja erityisehkäisevät vaikutukset ovat tuomiolla vs. diagnoosiin nojautuvalla pakkohoidolla. Samaistun salaliitto- ja väkivaltafantasiastikoihin niin vähän, että on hankalaa arvioida että lisäävätkö tai vähentävätkö näiden fantasioiden kannattajille lätkittävät psykoosidiagnoosit fantasioiden kannatusta. Antipsykooteillakin lienee uskottava vaste tässä ja vastaavissa caseissa. Pian saattavat olla odotettavissa ensimmäiset ehdotukset tekstianalyyseihin perustuvista psykoosiseulonnoista.

Vapaudenriisto, eristys, muutos lääkityksessä ja pitkään suunnitellun manööverin toteutumisen tuoma euforia vaikuttanevat niin, että diagnoosin tekemisen olosuhteet poikkeavat potilaan normaalista ympäristöstä aika paljon. Takautuvat diagnoosit kuulostavat kyllä konseptina aika ahdistavalta, jos on aina salaa tykännyt enemmän kaikesta kvantitatiivisesta ja mitattavasta.

edit: VG:n toimittaja Anders Giæver kirjoittaa otsikolla "Kan vi leve med dette?" (via zeit.de) ja pitää mahdottomana, että sairas ihminen pystyisi suunnitelmalliseen ja laajamittaiseen toimintaan. Myöskin uhkakuvaa vapautumisesta väläytellään.

Onpa kiinnostavaa, että turvattomuutta ja vaaraa koetaan nyt nimenomaan lääketieteen tarjoamien pakkokeinojen yhteydessä, vaikka ne on huomattavasti tiukemmin sidottu ympäristölle aiheuttaman uhkan suuruuteen kuin ne toivotut kriminologis-juridiset. Tervettä yksilöähän ei voi millään keinoin pitää vankeudessa sen jälkeen kun rangaistus on kärsitty.

I Told My Kids I Ate All Their Halloween Candy

Hurjaa katsoa riippuvuussuhteessa olevien turvallisuudentunteen horjuttamista, superkiinnostavaa aineistoa. Näytti siltä, että nuo lapset kokivat voivansa reagoida ja häiriökäyttäytyä suhteellisen vapaasti. Pari lasta näyttivät aggressiota.



Videon viimeiset lapset olivat pelottavia. Vaikeaa kuvitella että miten niin pienet voivat oppia käsittelemään pettymyksiä noin. Olisi ollut kiinnostavaa nähdä niitä enemmän.

Alla tiders vackraste prinsessa

Pohjoismaat ovat niin ylivoimaisia helppoudessa ja tasa-arvoisuudessa. Ja kuningashuoneinstituution sovittaminen siihen kauniiseen samalle viivalle asettavaan ja kaikkiasyleilevään sosiaalidemokratiaan on vaan niin sykähdyttävää. Miten jotkut prinsessat voivatkin olla niin megataviksia?

Sietämättömän epäreilua että niin söpöt joutuvat ilman omaa valintaansa luovuttamaan koko elämänsä ja yksityisyytensä ja tunneilmauksensa kaikille ja menettämään niin paljon tavallisista jutuista.

Ihanaa miten kiltti ja hyväntahtoinen joku voi olla, huolimatta siitä, että rooli on väkisinkin äärimmäisen ahdas ja raskas. Itketti nähdä niin kaunis ja niin onnellinen prinsessa.

Kritiikki ja kaverit

Ihan sairaan rankkaa, kun ei varsinaisesti haluaisi identifioitua erityisesti mihinkään poliittiseen ryhmittymään, mutta silti tuntee tuntee sympatiaa tiettyjä ryhmittymiä kohtaan. Tulee itkettyä verta, kun hyvikset tekevät itsestään idiootin – samalla kun tulee läimittyä rankimmin niitä, jotka kuitenkin tuntuvat kaikkein vähiten pahiksilta.

Lopputulos on varmaan se, että ei voi oikein olla kavereita kenenkään kanssa. Olisi viisasta sietää ja olla kritiikittömämpi. Ylipäätään asioiden ääneensanominenhan on ihan idioottimaisen tyhmää.

Ravintolat, ruoka ja Ravintolapäivä

Ravintolapäivä tuotti yllätyksellisesti myös pienen summan ylimääräistä rahaa ja Punahilkka ja iso paha sushi -ravintoloitsijajoukolla syntyi idea mennä tuhlaamaan rahat niihin oikeisiin ravintoloihin.

Googlailin turkulaisia ravintoloita sillä ajatuksella, että olisi hauskaa mennä syömään johonkin, missä ei ole ennen käynyt. On tylsää käydä aina niissä samoissa, vaikkakin Baan Thai, Cantina Azteca, Sikhar, Royal Curry House ja Kasviskeidas ovatkin tosi hyviä ja jokaisessa on tarjolla useampi kuin yksi ruokalaji. Kertussa on muistakseni myös yksi. Elämä ilman Kirjakahvilaa olisi käytännössä elämää ilman kakkua ja piirakoita. Café Artista tosin saa kai melkein aina niitä niiden kuivia keksejä.

On kuitenkin niin, että ainoastakaan muusta turkulaisesta ravintolasta ei taida saada ruokaa. Olisin kuvitellut, että edes jonkun ravintolan vaihtuvalle a la carte -listalle olisi osunut jokin ruokalaji, joka ei olisi tehty eläimistä tai joka olisi ehkä edes vähän houkuttelevan kuuloinen. Syön kiltisti "vihersalaattia", "kasvisvarrasta" tai "kasvislautasta", jos menen spontaanisti randompaikkaan syömään sekasyöjäseurueessa, enkä halua pistää silmään tyhjällä lautasellani. Jos menen erikseen johonkin syömään, niin odottaisin myös ruoalta vähän tasoa.

Kaikkein aikojen vastenmielisimmän suorituksen tekee ravintola Herman ruokalajillaan "herne-maissi-paprika". Vitsi voisi ihan hauska, ellei ruokalaji olisi a) paikan ainoa kasvisruoka ja b) ravitsemuksellisesti aivan ala-arvoinen. Kukaan kasvissyöjä ei syö pelkkiä vihanneksia, paitsi fine dining -ravintoloissa. Vähän vaikea tietää, onko tuo tarkoitettu pilkkaamiseksi ja ylenkatsomiseksi, vai onko pelisilmä muuten vähän hukassa.

En siis mitenkään ihmettele, että Ravintolapäivässä oli niin huomattava tarjonta herkullisista ja täyttävistä ruokalajeista, jotka oli valmistettu ilman eläinperäisiä tuotteita. Sen sijaan on todella vaikea ymmärtää, miten ammattikokeille voivat kaikki proteiinikasvit ja niiden jatkojalosteet olla niin ylivoimaisia raaka-aineita, että amatöörikokit menevät heittäen ohi. Toisin sanoen: Kun joka tapauksessa niitä kasvisruokia kysytään ja niitä laitetaan niille listoille, niin mistä ammattikokeille syntyy se pakko tehdä niistä niin ala-arvoisen surkeita?

Kuvituksina Flickrin cc-lisensoituja kuvia ihan oikeista ja oikeassa elämässä toteutetuista ruokalajeista, joiden tekeminen ei voi olla ylivoimaista ammattikokeille, mutta jonka kaltaisia ei silti saa Suomesta muuten kuin Ravintolapäivänä.

Slutwalk

Lutkamarssit voivat hyvässä tapauksessa auttaa virkamiehiä ja yksityishenkilöitä tunnistamaan ja vähentämään omassa ajattelussaan uhria syyllistäviä rakenteita. Silti ajattelen, että toinen, ehkä jopa merkittävämpi, signaali voisi olla se, että uhrit tai potentiaaliset uhrit sisäistävät oman oikeutensa paremmin.

Tasa-arvoliike on pitkillä aikaväleillä luonut lainsäädännön ja yhteiskunnan, jossa kaikki periaatteessa tietävät, että milloin tahansa on oikeus sanoa ei. Silti on rakenteita, jotka heikentävät ihmisten luottamusta omaan oikeutukseensa siihen.

Pukeutumisella ja käyttäytymisellä voi signaloida miljardeja eri asioita. Pukeutumisella voi jopa antaa signaalin siitä, että "pidän seksistä", mutta sekin on aivan eri viesti kun "haluan tulla raiskatuksi".

Viestintä on kontekstisidonnaista ja yksilökohtaista. Toimistovaatetus voi näyttää provosoivalta kotibileissä ja serkun rippijuhliin ostettu mekko provosoivalta kadulla. Jotkut kokevat kokovartalotelttojen alta vilahtavat nilkat äärimmäisen eroottisiksi. Goottipiireissä korsetit ja verkkosukat voivat olla normaalia arkipukeutumista.

Kokemus siitä, että pukeutumisen tai käyttäytymisen vuoksi tulee tulkituksi vähempiarvoisena tai alistettuna, takuulla heikentää omaa itsevarmuutta sanoa ei ja lähteä tilanteesta. Asialla on myös toinen puoli: se heikentää omaa itsevarmuutta sanoa kyllä ja aktiivisesti aloittaa tilanteita.

Siinä määrin kuin Slutwalkilla voi toivoa olevan signaalivaikutusta siihen, että naiset vahvemmin ilmaisisivat halujaan ja ei-halujaan, voisin kuvitella tämän olevan myös kaikkien mielestään liian vähän seksiä saavien miesten suuri juhlapäivä. Tuskin kellään on rohkeutta sanoa kyllä, ellei ole varmuutta siitä, että voi aina sanoa ei.

Jes halut ja halujen ilmaisut!

Das Unbehagen in der Kultur

Äh, Murossa ja jopa Wikipediassa ollaan jäljessä ja Homma on surujäähyn jälkeen kaaduksissa. Kunnollista spekulaatiota Euroopan vapausjulistuksesta ei vielä oikein löydy. Sääli, että Breivik äärimmäisestä übermenschiydestään huolimatta tuskin osaa suomea, koska Aamulehden nolot naisensaantispekulaatiot olisivat enemmän kuin täydellisesti täyttäneet hänen odotuksensa siitä, minkälaisia lapsellisia motiiveja hänen teoilleen tullaan keksimään. Onneksi jälkipolvien käsiin jätettiin kuvitettu 1516-sivuinen – nelivärikuvitettu – todistus alfaidentiteetistä, ettei mitään sitten siltä osin jää epäselväksi.

Ihmisaivojen kyky sietää kognitiivista dissonanssia on hämmästyttävä. Tämä aivan erityisesti siltä osin kun puhutaan politiikasta ja poliittisista tavoitteista. Tekstit, joissa toisten toimijoiden politiikka nähdään totalitarismina, diktatuurina ja aivopesuna, mutta oma politiikka puhtaana tanssin, laulun ja kissanpentujen riemujuhlana, ovat äärimmäisen hämmentäviä.

Vähän vaikeaa kuvitella yhteisöä tai yhteiskuntaa, joka ei käyttäisi mitään normittavaa tai ohjaavaa väkivaltaa jäseniään kohtaan. Jokainen yhteiskunta luo oman balanssinsa kollektivismin ja individualismin välillä. Kulttuurin ja politiikan välillä voitaneen tunnistaa symbioosi, jossa kulttuuria säädellään poliittisesti ja politiikkaa säädellään kulttuurisesti. Vaikka ehkä enimmäkseen puhe on politiikasta, niin lienee ihan relevanttia pohtia myös kulttuurin tuottamaa epämiellyttävyyttä tai ahdistavuutta. Freud on kirjoittanut tästä jo kauan sitten (Das Unbehagen in der Kultur, 1930, Ahdistava kulttuurimme, suom. Erkki Puranen, Gummerus 1982, s. 46):

"Yhteisöä jollain hetkellä ravisteleva vapautusliike voi kohdistua vallitsevaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja siten edistää kulttuurin kehittymistä ja olla kulttuurin kannalta myönteinen ilmiö. Mutta se saattaa myös olla alkukantaisen, kulttuuriin talttumattoman persoonallisuuden aiheuttama ja siten kasvattaa kulttuurivihamielisyyttä. Vapautumispyrkimys ja vapauden vaatimus voi siis kohdistua joko kulttuurin yksityisiä ilmenymiä ja vaatimuksia tai koko kulttuuria vastaan. Nähtävästi ihmistä ei millään keinoin saada kehittymään luonnoltaan termiitiksi - yksilö tulee aina puolustamaan omaa henkilökohtaista vapauttaan joukon tahtoa vastaan. Ihmiskunnan kamppailun pääpyrkimyksiä on yritys ratkaista tämä ongelma ja löytää tarkoituksenmukainen, ts. kaikin puolin onnellinen tasapainotila toisaalta yksilöllisten, toisaalta yhteisöllisten ja kulttuurin kannalta merkitsevien vaatimusten välillä. Tämä on ihmiselle elintärkeä; kohtalomme ratkeaa sen mukaan, voiko kulttuuri jollakin tasolla ja jossakin muodossa tuottaa siihen ratkaisun vai jääkö ristiriita sovittamattomaksi."

Ehkä on postmodernin ja atomisoituneen yhteiskunnan ominaisuus, että aina jossain hautuu tyyppejä, jotka ponkaisevat sopivaksi katsomallaan hetkellä toteuttamaan moraalista velvollisuuttaan (samalla kätevästi myös omnipotenttiusfantasiat) vapauttaa tai rangaista milloin ketäkin. Yleensä tämä tosin tapahtuu vähän pienemmässä skaalassa.

Ratsastan tällä nyt vähän ja sanon samalla, että demokraattisia ja sosiaalisia kanavia turhautumisen purkamiseen kannattaa edelleen kehittää. Joka leirissä voidaan harjoittaa vähemmän Ad hominem -argumentteja ja itsereflektiota enemmän. Hommafoorumin moderaattorit tekevät arvokasta kansalaiskasvatusta tältä osin. En toivoisi ajatuspoliiseja, kirjarovioita tai muutakaan väkivaltaa turvallisuuden nimissä. Ikävää, jos käy niin, että sellaiseille tulee yhä laajempi hyväksyntä.

Lisäksi en joitain Breivikin manifestin autobiografisia fragmentteja silmälläpitäen malta olla mainitsematta, että hyvien vuorovaikutussuhteiden ja -taitojen kehittymistä kannattaa yhteiskunnassa edistää. Olisi ihan hyvä, jos ihmissuhteissa ja ihmisissä osaisi nähdä muutakin kuin välinearvoa. Koska tunnistin itseni selkeästi itsemurhahumanistiksi (suicidal humanist), niin perhearvot (ts. pakkosynnytykset, pakkoliitot ja pakko-you-name-it) näyttävät tietenkin minun silmissäni huomattavasti vähemmän ratkaisulta kuin suvaitsevuuden ja tasa-arvon lisääminen.

Mietin myös, että lukisin joskus jotain tuoretta kirjallisuutta. Freudin siteeraaminen 2010-luvulla tuntuu aika nololta.

Väkivaltaa suosivista rakenteista

Taannoin vahingossa sattui antikvariaatin halpishyllyltä käteen kirja Our Guys, joka onnistuu puhumaan valtarakenteista, väkivallasta ja erityisesti sukupuolittuneesta väkivallasta käyttämättä mitään feministien tunnetuksi tekemää käsitteistöä tai taustaoletuksia institutionalisoidusta väkivallasta.

Kirjoittaja erittelee tekijöitä, jotka kannustavat väkivaltaiseen käytökseen ja vaikeuttavat uhreihin samaistumista. Homogeenisen, etuoikeutetun ja arvostetun ryhmän mahdollisuudet määrittää pienen ja ahtaan yhteisön normit sekä jakaa sosiaalisia rangaistuksia ovat tietenkin lähes rajattomat, ja niistä annetaan kasoittain tosi hurjia esimerkkejä.

Lukiessa tulee jatkuvasti mieleen ajatus siitä, että huh, Amerikka. Silti, hyvinvointi-tasa-arvo-Ruotsissa onnistuttiin taannoin samalla tavalla tuottamaan tilanne, jossa suuren yleisön sympatiat menivät uhrin sijasta väkivallantekijän puolelle. Yle näytti aiheesta dokumentin, jossa paikallisen seurakunnan pastorikin koulun kevätjuhlissa säälittelee nuorta ja lupaavaa raiskaajaparkaa, jonka tielle tämä ikävä tapaus tuli. Ihan ilman cheerleadereita, prom-juhlia ja muita rituaaleja, joiden osuutta väkivallantekijöitä suosivien rakenteiden syntyyn Glen Ridge -casessa paljon pohditaan.

Toivon, että en elä siinä harhassa, jossa kuvitellaan, että kaikki muuttuu paremmaksi sormea heristämällä ja ajatuspoliisien lähettämisellä väärinajattelijoiden kimppuun. Sen sijaan voi olla hyvä tuoda järjestelmään signaaleja, joilla on potentiaalia hajottaa väkivaltaa tuottavia rakenteita.

CSD 19:n High Level Segment

Näin murenee usko. Voi YK. Äsken avattiin CSD 19:n High Level Segment ja sali oli periaatteessa täynnä (puolillaan, kaikki istuu kai kahvilassa) ministereitä (kaikenlaisia valtiosihteereitä tai kansliapäälliköitä).

Jos tavoitteena on vähän nostattaa henkeä ja vahvistaa yhteistä visiota, niin ei ehkä kannattaisi a) jumiutua menneisiin epäonnistumisiin b) itkeä niitä kaikkia asioita jotka on jo huonosti c) vatvoa teknisiä yksityiskohtia. Mutta ehkä tavoitteet olivatkin jotkin toiset.

Mulla oli korkeat toiveet Jeffrey Sachsia kohtaan, mutta se vaan kertoi perusteellisesti, miten asiat onkin huonosti ja miten vähän on poliittista tahtoa ja erityisesti miten huono US on. Kuitenkin se olisi se tyyppi, joka osaisi tosi hyvin kertoa, että kehittyvissä maissa on paljon potentiaalia ja koko ajan tapahtuu älyttömästi ja nyt sitten meidän pitäisi yhdessä päättää, että miten ohjailtaisiin kehitys parhaaseen mahdolliseen suuntaan.

YM:n kansliapäällikkö Pokka ei vielä ole pitänyt omaa puhettaan, mutta näiden joukossa se kyllä tulee olemaan ihan timantti (jos se mun näkemä drafti nyt oli tässä sessiossa).

Matkaviihdevalikoima

• Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia
• Hienoa kuvausta yksinäisistä ihmisistä jotka kaipaavat ja haluavat. Ihania tervepäisiä ihmisiä, jotka tietävät mitä haluavat, mutta kokevat vaan esteitä niiden toteuttamiselle. Hieno sukupuolirajan ylitys, kun naiskirjailija kirjoittaa uskottavasti mieskertojaa. En tiedä, miksi kuvittelin lukevani tätä kahdeksan tuntia, meni tosi paljon nopeammin.
• Darren Aronofsky: Black Swan
• Kliseistä roskaa. Tavoite oli ehkä osoittaa että on hyvä juttu löytää omia haluja, tahtoa ja pimeitä puolia, mutta silti siitä sitten lopulla rangaistiin. Kaikilla puhtauden, viattomuuden ja täydellisyyden symboleilla mässäiltiin niin törkeästi että oksetti. Viesti epätäydellisyyden sietämisestä ja halujen löytämisestä oli sellaisen rinnalla äärimmäisen epäuskottava. Henkilöhahmot olivat järjestään epäkiinnostavia ja ennalta-arvattavia paitsi ehkä se Joutsenlammen ohjaaja.
• Klisein kohta: päähenkilön äidillä oli nuorena myös balettifantasiat.
• Tom Hooper: Kuninkaan puhe
• Söpö tarina heikkouden hyväksymisestä, avun vastaanottamisesta ja vuorovaikutukseen antautumisesta. Tosi vaikuttavasti kuvattu niin, että päähenkilöt ovat ruudun sivussa. Heikkous, epävarmuus, inhimillisyys ja itsensä voittaminen – hieno paketti.
• Aftonbladet 1.5.2011
• Hieno kuvakavalkadi eläköityvästä kuninkaasta vauvasta asti. Kannessa ampumatapaus, en jaksanut kiinnostua.
• Financial Times 1.5.2011
• Arvostelu Yan Lianken teoksesta Dream of Ding Village. Haluaisin lukea.
  
• Puhuttiin muotibloggaajista ja siitä, kuinka muotibisneksen kannattaa investoida toimitukselliseen sisältöön.
• Blue Wings
• Finnair mainostaa uusia kohteitaan Chicagoa ja Singaporea. Stubb kirjoittaa vaalivoitostaan omassa kolumnissaan. Blue Wingsin lukijat ovat kyllä niin ydinkannattajaryhmää.