Olympiaoksennus

Jälleen näinäkin päivinä olen ollut niin hämmentynyt siitä miten käsittämättömässä maailmassa elän. Suunnilleen ymmärrän, että vuonna 1936, kun maailmassa ei vielä oltu nähty atomipommia eikä keskitysleiriä eikä ainakana levitetty sitä internetitse kaikkien verkkokalvoille, voitiin antaa olympialaiset natseille, mutta en tajua, että miten ne nyt voivat olla Pekingissä, ja miten se on kaikille tosi okei. En tajua tätä urheilun ja politiikan erottamista: voiko muka ihan kenen tahansa kädestä syödä?

Olisi niin siistiä jos joku urheiluvälinevalmistaja olisi isosti vetäytynyt näistä kisoista. Joku lapsityövoimasotkuissa ryvettynyt ja maineenpuhdistusta himoava, esimerkiksi Nike (Niken kuvahan on olympiamitaleissakin). Tämä olisi toki vähän vaarallista markkinointia, mutta edellytykset olisivat juuri nyt aivan kosmisen hyvät, sillä Niken mainokset on jo peitetty viattomanpuhtaalla valkoisella Adidaksen sponsorisopimuksen suojelemiseksi. Ennen-jälkeen-kuva pekingiläiselta metroasemalta varastettu The 700 levelilta.



On tietenkin hyvä, että on olemassa urheilua, koska ilman sitä olisi vaikea keksiä turvallisia sijaistoimintoja (lainsäädäntökin harmillisesti rajoittaa esim. palkkatyön teettämistä) aggressiolle ja muulle häiriökäyttäytymiselle, joka muutoin voisi suuntautua väkivallantekojen ja aseellisten konfliktien harrastamiseen. Myöskään urheilun eksistentiaaliongelmia ehkäisevää vaikutusta joutilaassa luokassa ei tule väheksyä.

Koen kevyttä syyllisyyttä siitä, että en ole kiinnostunut yhteiskunnallisesti näin arvokkaasta asiasta ja toivon myös että sirkushuveihin osallistumattomuuteni ei lietso yhteiskunnallista epävakautta; se ei ollenkaan ole tarkoitukseni.