torstaina, marraskuuta 09, 2006

vielä uuden sukupolven ympäristöpolitiikasta

Kuten Välittäjä jo surkeilikin, veti Pertti Salolainen Uuden sukupolven ympäristöpolitiikka -tilaisuudessa koko yleisölle pahasti jauhot suuhun pateettisella heitollaan siitä, miten ihmiskunta on menossa ensimmäisessä luokassa kohti helvettiä.

Ehkä minäkin helpommin vajoaisin tuollaiseen, jos minulla olisi yhtään enemmän ymmärrystä ekologiasta ja edes jonkinlainen vakuuttuneisuus henkilökohtaisen luontosuhteen olemassaolosta. Ehkä, jos minullakin olisi ollut tilaisuus omakohtaisesti seurata jonkin ekosysteemin muutosta avuttomana sivusta, mutta eipä ole ollut.

Minusta on itsestäänselvää, että ihmiskunnan levittäytyessä luonto joutuu väistymään tieltä, sille ei voida mitään. Valinnat, joita on tehtävä, ovat (1) mikä on kokonaismäärä säilytettävää luontoa ja (2) että missä se olisi viisainta säilyttää. Itse asiassa on vähän säälittävää, että kaikki luonnonsuojelukeskustelu on niin nimbyilyä ja että suurin osa puuhaajien energiasta kuluu yksittäisten alueiden suojeluun, eikä luonnolle säästetyn pinta-alan sijoittelun optimointiin. Kuitenkin, luonnonsuojelun nimbypiirteestä johtuen hävittyjä taisteluita ja suuria turhautumisen ja pettymyksen tunteita on varmaan jouduttu kokemaan paljon, mikä ei ehkä edistä objektiivisen kokonaiskuvan muodostamista globaalista ympäristön tilasta.

Vaikkakin tiedetään, että korkealla biodiversiteetilla on myönteinen puskurivaikutus elinympäristöjen sopeutumiselle, sekä hiilen, typen ja fosforin kiertoa vakauttava vaikutus, ei silti kukaan ole ikinä määritellyt rajaa sille, että mikä määrä biodiversiteettiä on riittävästi. Yksittäisten elinympäristöjen tuhoutumista voi olla ollut tosi surullista seurata, mutta mitä jos globaalilla tasolla ollaan yhä kaukana mistään kriittisistä biodiversiteetin alarajoista ja kaikki tähänastinen itkeminen on ollut turhaa? Asiat voivat tietenkin tapahtua pitkällä aikajänteellä ja kaikenlaiset jo aiheutetut tuhot voivat tulla viiveellä, mutta todellakin aion olla eri mieltä Pertti Salolaisen kanssa siitä, että maailma olisi jo menetetty.

Linkitän vielä Nikon erinomaiseen pohdintaan Stefan Wallinin esittämästä henkilökohtaisen päästökaupan ideasta.

2 kommenttia:

Matti kirjoitti...

Juuri tiettyjen pinta-alamäärien suojelu on älytöntä. Esimerkiksi Suomessa on suojeltu suuria alueita "luontoa" eli tunturipaljakkaa, mutta suurimmat lajimäärät ovat kuitenkin etelässä. En muuten ymmärrä, miksi lajimäärän väheneminen olisi väistämätöntä kehitystä. Yhtä hyvin suomalaiset voisivat elää niin, että muutkin lajit voivat elää. Ihmisten maailma ja luonnon maailma eivät ole kaksi eri maailmaa, jotka kilpailevat pinta-alasta. Kyse on siitä kuinka ihmiset muokkaavat ja hyödyntävät sitä samaa maailmaa, jota muutkin lajit asuttavat.

Tea kirjoitti...

No siis tietenkään pelkkä pinta-alamäärien suojelu ei ole järkevää, mutta jotta voidaan päättää suojeltavien alueiden sijoittamisesta, on kokonaispinta-alasta oltava päätetty, jotta ei joka ainoan pöheikön kohdalla tarvitsisi harjoittaa tehotonta kaltevan pinnan argumentointia siitä, että ylittääkö tämä nimenomainen pöheikkö suojelukynnyksen vai ei.