One Laptop Per Child ja Lönnrot

One Laptop Per Child -hankkeeseen kohdistuu hyvää kritiikkiä Marketwatchin suunnalta. On oleellista pohtia kehityksen ja avun prioriteetteja, ja on totta, että toimeentulon rajoilla keikkuvien yksilöiden hyvinvointiin voidaan vaikuttaa aika monin keinoin tehokkaammin kuin kannettavilla tietokoneilla. Eri asia on, että kuinka paljon sellaiset keinot edistävät kehitystä ja että voidaanko sellaista varsinaisesti nimittää kehitysavuksi.

Kehityksen tavoitteena voidaan kai kuitenkin pitää talouden ja kulttuurin ulkopuolella olevien ihmisten integroimista globaaliin talouteen ja -kommunikaatioon. Minusta tähän ei ole mahdollisuutta ilman vahvaa tiedonvälitysinfraa, jonka oleellinen osa nämä kannettavat tietokoneet olisivat. Ainakin minun mieleeni (ach, idealistin mieleeni jäävät aina juuri tällaiset kohtaukset) ovat jääneet vahvasti ne kertomukset Lönnrotista, jossa hän käyttää aamun ensimmäiset ja illan viimeiset tunnit opiskeluun räätäli-isänsä apulaisena toimimisen töidensä ohella, oppii ruotsia ja pääsee ylioppilaaksi. Säätyrajojen ylittäminen oli mahdollista, koska hän pystyi tasa-arvoisesti käyttämään senaikaista tiedon valtamediaa, kirjaa. Lönnrotin panos Suomen kehittymiselle itsetietoiseksi ja tasa-arvoiseksi hyvinvointivaltioksi ei ollut ihan mitätön.

Ehkä minua kovasti liikuttaneen Lönnrot-esimerkin vuoksi symppaan nytkin vielä vahvasti tuota 100 dollarin kannettava -hanketta. Juuri Lönnrotin kaltaiset yksilöt voivat viedä kehitystä eteenpäin, jos heillä on siihen välineet, ja siksi niitä on tuotettava.