torstaina, heinäkuuta 24, 2008

Tyhmäilyininä

En ole ollut kovin innokas kirjoittelija; henkilökohtaiset huonouden, epäpätevyyden ja toivottomuuden tunteet syövät motivaatiota itseilmaisulta. Ymmärrän maaseudun yksinäisyydessä ja merkityksettömyydessä asuvia yhä huonommin, kun itse kaipaisin vaan kaupunkiin, sosiaalisiin yhteisöihin, merkityksellisyyteen ja mahdollisuuksiin. Parisuhdekriisi on kestänyt yhtä kauan kuin parisuhde, ei kai liene mahdollista valita yhtä ilman toista.

Vää, on epäreilua, että on ihmisiä, jotka saavat elää sosiaalisesti homogeenisissä ympäristöissä, joissa käyttäytymismallit ja tavat hahmottaa maailmaa ovat yhteneväiset. Koen epäoikeutetusti tulevani luokitelluksi friikiksi, itsekkääksi ja elitistiksi. Yritän muistaa, että minulla on oikeus sekä yksilölliseen ajatteluun, yksilöllisiin valintoihin että oppimiini käyttäytymismalleihin, vaikka ne olisivatkin arkipäivän sosiaalisissa ympyröissäni heikosti edustettyina.

Kun sekä työni (luojan kiitos määräaikainen), opiskeluni (öh periaatteessa määräaikainen) että parisuhteeni (ei käsittääkseni määräaikainen) sitovat minut epätyydyttäviin sosiaalisiin ympäristöihin, tulen kohtuuttoman nälkäiseksi kaikille vertaisuuden ja normaaliuden kokemuksille. Uh, tapaisinpa edes viikottain jotakin ihmistä, joka lukisi kirjoja, tai joka olisi kiinnostunut erosta korrelaation ja kausaliteetin välillä ja ei esimerkiksi täten pitäisi euroon siirtymistä merkittävänä syynä kuluttajahintojen nousemiselle.

Pidän ihmisistä, joiden kanssa päivittäin/viikottain olen tekemisissä, mutta en jatkuvasti haluaisi kokea niin suurta toiseutta. Olen tietoisesti jäljittelemällä opetellut keskustelemaan työtovereideni kanssa esimerkiksi säästä, kuluttamisesta, asumisesta, parisuhteista ja mediasta. Pitää muistaa puhua yksityiskohdista merkityksellisinä ja selostaa tapahtumien kulkua ikään kuin ne olisivat ainutlaatuisia, aktiivisesti unohtaen, että ne toteuttavat jotakin yleisesti tunnettua mallia.

Esimerkiksi unirytmistä - nukkumisesta ja nukkumattomuudesta - kannattaa kertoa joka päivä erikseen yksityiskohtaisesti sänkyynmenokellonaikoineen, vaikka tarinassa on muuttujia vain vähän. Myös parisuhteiden sisällä tehdyistä kompromisseista ja joustoista kannattaa kertoa; millä prosessilla milloinkin on päästy siihen, että ollaankin valittu kahdesta kannatetusta päivällis- tai automallivaihtoehdoista jompikumpi. Myös thaimaanmatkat ovat jännittäviä, niitähän ei kukaan muu ole koskaan maailmassa ennen tehnyt ja rannallalojuminen, torillahuijaaminen sekä autonvuokraaminen ovat kaikki ainutkertaisia. Joskus voi tuoda oman panoksensa keskusteluun, jos vaikka joku sukulainen on myös huonouninen tai jos joku koulukaveri on vaikka myös käynyt thaimaassa, eikä sitä oltu ollenkaan huijattu torilla.

No, itsepä elämäni olen tehnyt ja antanut huonoudentunteideni pitää itseni erillään niistä sosiaalisista ympäristöistä, joissa oikeasti haluaisin olla. Haluaisin hyviä vertaisuuden ja kelpaavuuden kokemuksia, mutta en uskalla viedä itseäni tilanteisiin, joissa näitä muodostuisi.

Luultavasti tosi ihana viikonloppu edessä, toivottavasti vaan jaksan kestää itseäni ja unohtaa kaiken tän tyhmäilyn ihan heti nyt.

4 kommenttia:

Kaura kirjoitti...

Jaiks, tämä kirjoitus on mennyt täysin ohi, mutta se soittelee useita kelloja. Mä en ole ikinä opetellut noita kaavakeskusteluja, mistä syystä usein sosiaalisessa elämässä kohtaan kiusaantuneita hiljaisuuksia - nykyään kun en jatka väkisin puhumista aiheesta, joka ei kiinnosta toista tuon taivaallista. Onneksi olen aika hyvä kuuntelemaan ja kiinnostumaan immeisistä, joten ihmiset jaksavat puhua mulle, vaikka olenkin kummallinen, eli ystävällisten ihmisten mielestä "hajamielinen professori" ja epäystävällisten mielestä jotain muuta. Joka tapauksessa rispektiä siitä, että olet oppinut kaavoja!

Mutta miksi juuri minun pitää tuntea huonoutta, eikö sosiaalinen kanssakäyminen ole kaikkien osallistujien vastuulla? Kyllä mun mielestä "normaaleilta" pitää myös edellyttää valmiutta perustasoa laajempaan kanssakäymiseen eikä vain niiltä toisilta. (Tätä jaksan autismipuolella hokea: sosiaalisen kanssakäymisen onnistuminen ei riipu ainoastaan autistisesta osapuolesta. Ollakseen muka sosiaalisesti lahjakkaita, ei-autistit voivat olla sosiaalisissa kyvyissään äärimmäisen suppeita.)

On joka tapauksessa kerrassaan ihanaa olla jossain porukoissa normaali ja ok. Kyllä kannattaa! Myös blogit auttavat tässä hieman.

Anonyymi kirjoitti...

Mää oon sun kanss linjoilla, Qtea. Mukava kun ehdit tulla itseilmaisemaan tänne blogimaailmaan. Minä kun odotan ajatuksiasi kuin kevään ensi tuulahduksia.:)
Myös tuo ylempi polkka kiihdytti pollaani lisäajatuksiin, erityisesti kehitysmaiden hyväksikäyttö. En tiedä onko pääni sisäisten kuvien kiihdyttäminen hyvä asia, pää on jo ennestäänkin sellainen monkey mind-teatteri ettei paremmasta väliä. (Suonet anteeksi tämän samoilevan "mielipiteen". In conclusion: jatka samaan tahtiin. )

Sisarellisesti,
ruu

pe3 kirjoitti...

Oivoi. Älä tuomitse tyhmäilyksi omia aitoja kiinnostuksia ja tuntemuksia. Jostakin syystä tekee mieli mainita Joseph Campbellin lausahdus: "Follow Your Bliss". Ehkä jonkinlaiseksi muistutukseksi siitä, että merkityksellisyyden etsimistä on monet muutkin joutuneet miettimään, kun se on niin vaikeaa ja pelottavaa.

Qtea kirjoitti...

Hei ihkut kaverit, tosi sympaattisia kommentteja teiltä. En ole kovin vastaanottavainen näin suurelle sympatialle, joten en ole kyennyt tulemaan tänne kommentoimaan. Yhtäkkiä jotenkin hämmentävästi ylitin jotain henkisiä kynnyksiä ja päädyin tänne.

Minua rajoittaa hirveästi arroganssin pelko; pelkään, että noudattaessani omia mieltymyksiäni tulen tuominneeksi muita. Omien elämäntapavalintojen tekeminen on aina jonkun toisen ihmisen elämäntapavalintojen kannattamatta jättämistä. (Se nyt ei yleensä ole kohtalokasta, mutta kuitenkin ongelmallista parisuhteen sisällä.)