perjantaina, tammikuuta 18, 2008

rikoksentunto ja rangaistus

Kemppinen on usein hyvin lukemisen arvoinen, mutta kuten hänkin samasta aiheesta kirjoittaessaan sanoi olen minäkin sitä mieltä, että tämä kannattaa jättää lukematta. Lyhyesti: rikoksista jaetuilla rangaistuksilla oletetaan olevan sekä erityisehkäisevää, että yleisehkäisevää vaikutusta. Erityisehkäisevä vaikutus on sitä, että vaikeutetaan rikoksen uusimista pitämällä rikollista eristyksissä yhteiskunnasta. Yleisehkäisevä vaikutus on sitä, että muut kansalaiset rikollisia toimia suunnitellessaan saavat negatiivisia hyöty-kustannus-arvioita (hyödyllä ja kustannuksilla tarkoitetaan tässä hyödyn ja riskien odotusarvoja) ja päätyvät siksi vähemmän todennäköisesti toteuttamaan laissa kiellettyjä tekoja. Näiden lisäksi monilla rangaistuksilla on myös erityiskannustavaa vaikutusta, koska niiden kautta on helppo sosiaalistua sellaisiin ryhmiin, jotka keskimäärin arvioivat rikoksille alhaisempia riskejä, kuin kansalaiset keskimäärin.

Koska lainsäätäjien on mandaattinsa säilyttääkseen kyettävä pitämään lainsäädäntö jollain tavoin linjassa kansalaisten keskuudessa vallitsevien arvojen kanssa, kannattaisi lainsäädäntään liittyvistä asioista olla puhumatta iltapäivälehdissä.

Jos otamme käyttöön käsitteelle sairaudentunto analogisen käsitteen rikoksentunto, joka kuvaisi rikoksentekijän tietoisuutta siitä, että lakia rikkoessaan rikkoo lakia, voidaan rangaistuksien tehokkuutta, siis negatiivista korrelaatiota rikoksien esiintymistodennäköisyyteen, kiinnostavasti tarkastella rikoksentunnon funktiona.

Lapseen ja aikuiseen kohdistetut seksuaaliväkivaltarikokset eroavat toisistaan esimerkiksi pääsääntöisesti rikoksentunnon kohdalla merkittävästi. Aikuinen tietää rajojaan loukatun, vastustelee ja pyrkii tilanteesta eroon, lapsi pääsääntöisesti ei (rajaus: ainakaan tuttujen aikuisten kanssa). Lapsi tarvitsee hyväksyntää ja lapsi on riippuvainen aikuisesta. Lapsi saattaa hymyillä ja sanoa, että ei satu, vaikka sattuisikin. Lapsi saattaa jopa antaa tuottaa itselleen kipua, jos tietää, että jälkeenpäin puhalletaan kipu pois ja luetaan satukirjaa. Lapsi saattaa valehdella ikänsä, jos haluaa säilyttää roolinsa reippaana ja pärjäävänä, ja olettaa hyväksynnän saamisen olevan riippuvainen näistä kvaliteeteista.

Uskon vahvasti, että suuri osa pedofiliasta syytetyistä, joilla on ollut luottamuksellinen suhde väkivallan kohteeseensa, on heikosti kyennyt näkemään tekoaan uhrin näkökulmasta tai edes tarkastelemaan uhria lapsena. On kai ihan tavallista, että pedofiilit projisoivat uhreihinsa aikuisten ominaisuuksia, olettavat näiltä aikuisten vastuullisuutta sekä pitävät suhdetta tasavertaisena. Pidän itse asiassa melko uskottavana pedofiilien epätodellisilta kuulostavia arvioita uhriensä iästä - se on kvantitatiivisesti arvioitavissa oleva kohta, jossa heidän todellisuudentajunsa todenäköisesti heittää paljon.

Väitän, että rikoksentunto on lapsiin kohdistuvissa seksuaalirikoksissa merkittävästi alhaisempi kuin väkivaltarikoksissa keskimäärin. Tästä syystä näistä jaetuilla rangaistuksilla on todennäköisesti hyvin mitätön yleisehkäisevä vaikutus. Lasten hyväksikäyttäjät eivät kuitenkaan kai tee kovin kattavia laskelmia riskien ja hyötyjen odotusarvojen suhteesta ennen tekoihin ryhtymistä. Sen sijaan erityisehkäisevien vaikutusten arviointi on monimutkaisempaa. Seksuaalirikollisen on tuomionsa jälkeen luultavasti erittäin vaikeaa solmia minkäänlaisia suhteita terveisiin aikuisiin ihmisiin ja rangaistuksien koventaminen ei ainakaan helpota tätä prosessia. Rangaistuksen erityisehkäisevä vaikutus on suoraan riippuvainen rikoksenuusimistodennäköisyydestä, joka taas on melko suoraan riippuvainen yhteiskuntaanintegroitumistodennäköisyydestä, joka taas on käänteisesti riippuvainen rangaistuksen suuruudesta sekä siihen assosioituvista sosiaalisista stigmoista.

Näiden kaikkien typerien itsestäänselvyyksien märehtimisen sijaan minusta olisi oikeastaan todella kiinnostavaa pohtia, että millä keinoin voisimme edistää ihmisten kykyä toimia hyvässä vuorovaikutuksessa toistensa kanssa, tuottaa ja vastaanottaa hyväksytyksi tulemisen tunteita sekä tunnistaa pahan olon tunteet ja olla projisoimatta niitä itsen ulkopuolisiin kohteisiin. Toivoisin, että Alice Milleria luettaisiin enemmän.

Olen helpottunut saatuani tämän tekstin oksennettua ulos, pahoittelen, jos luitte. Varoittakaa, jos huomaatte todellisuudentajussani merkittävää hämärtymistä.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Turhaan pahoittelet. Asiaahan sinä kirjoitat.
t. mrs morbidi

Qtea kirjoitti...

Hei Ruu, ihkua, että luet minua, minäkin sinua!

Tämä on nyt jälleen niin suurelta osalta itsestäänselvyyksien toistelemista ja terapiaa, mutta niin pieneltä osalta informaatiota. Iltaläpsyköitä lukeva ja addresseja allekirjoittava kansanosa nyt on menetetty sivistykseltä joka tapauksessa.