Luin ahmien Petri Pajun etnografisen Koulua on käytävä -tutkimuksen
Härkälän yläasteen 9C:stä. Olen syvästi hämmentynyt tutkijan havaintojen laajuudesta, kun itse en tajunnut omana aikanani yläkoululaisista yhtään mitään. Oma kokemukseni varmaankin poikkeaa muiden omanluokkalaisteni kokemuksesta. Hevosharrastukseen
uppoutumisen syvyydellä voi olla ollut motiivina juuri kuvattujenkaltaisten sosiaalisisten kuvioiden välttäminen. Omat keskeisimmät sosiaaliset
suhteeni sekä minäkuvan kannalta tärkeimmät osaamisen alueet olivat täysin koulun ulkopuolella. Koulukavereiden kanssa kanssakäymisen harjoittaminen vapaa-ajalla olisi toki etäisyyksienkin vuoksi ollut haasteellista, kirkonkylälle oli 20km ja viimeinen bussi lähti kolmelta. (Ei siten liene ihme, jos aikuisena kiihkeästi vihaa urban sprawlia.)
Sekä Koulua on käytävä että aikaisemmin lukemani Paul Willisin Learning to labour määrittelivät vahvasti sellaisia keskiluokkaisuudeksi nimeämäänsä kasaa
edellytyksiä, joita osaan tunnistaa itselläni olleen, mutta joita silloin kouluaikana en tunnistanut ollenkaan. En ole tiennyt, enkä pitänyt edes
merkittävänä tietää, kenenkään muiden luokkakavereideni vanhempien
koulutustasosta. Jälkeenpäin voin tietenkin tehdä arvauksia. Kuvittelin aina, että omat vanhempani ovat vaan poikkeuksellisen omituisia ja siksi meillä vaan kotona puhutaan eri asioista ja arvostetaan erilaisia asioita kuin toisissa perheissä.
En ole oikein osannut edes kuvitella, että toisissa perheissä koulu ja oppisuunnitelman sisällöt ovat elämässä jotenkin erillinen saareke Pajun kuvaamalla tavalla, mutta niin lienee melko varmasti ollut. Tiedän protestoineeni opetusta vastaan ja ollut eri mieltä tekemisen mielekkyydestä, mutta en koskaan epäillyt etteivätkö opetussuunnitelman sisällöt olisi mitä suurimmissa määrin mielekkäitä ja kytkeytyisi oikeaan elämään mikäli opettajat vaan olisivat taitavampia taistelemaan kaikkea sellaista metasäätöä vastaan, joka latistaa subtanssia koko ajan.
Olen myös melko varma, että en ole vielä yläasteikäisenä tajunnut, että kaikki eivät mene yliopistoon. Olen jäsentänyt puheet lukioista ja ammattikouluista vain joksikin peruskoulun jatkeeksi, jotka on käytävä läpi ennen kuin alkaa oikea elämä (eli yliopisto ja matkustaminen ja ihmisten tunteminen).
Omana yläasteaikanani olen tiennyt kaksi rinnakkaisluokkalaista, joilla on ollut ns. kehittäviin harrastuksiin kuuluva musiikkiharrastus. Tiesin myös kaksi liikunnan harrastajaa jotka olivat urheiluseurassa (tieto ei ollut sillä tasolla että tietäisin harrastettuja lajeja tai urheiluseurojen nimiä). Mitään eliittiluokkia ei omassa yläkoulussani liene ollut, kun mitään suuntautumisvaihtoehtoja, saati mahdollisuutta valita pitkiä kieliä, ei pienellä paikkakunnalla ollut.
Pajun kuvaama sukupuoliviestintä on ehkä viisitoista vuotta sitten ollut eleettömämpää. Sillon yläkoululaisilla on ollut vielä reput tai olkalaukut. Käsilaukkuja ei kyllä ollut kellään, eikä mistään sojottanut mitään näkyviä hiuslakkapulloja, joihin Paju moneen otteeseen viittaa. Tunneilla ei meikkailtu ainakaan erityisen näkyvästi, vaikka muistankin hyvin miten kätevästi moni onki laukusta sinililan kivipuuterirasian, jonka pikku peilistä tihrusteltiin kasvoja. Itse muistan suhtautuneeni hyvin nihkeästi kaikenlaiseen sukupuoliperformanssiin silloin (kuten edelleenkin). Pelkäsin joutuvani ostamaan koko avuttoman idioottibimbon roolin ja menettäväni kerralla kaiken toimintakykyni ja uskottavuuteni.
Luulen että suuri osa sukupuoliseen kanssakäymiseen liittyvästä kommunikaatiosta meni minulta täysin ohi. Muistiini on tallentunut ehkä 3-4 tyttöä (pojista en tiennyt mitään), joiden tiesin seurustelevan (en koskaan tosin tiennyt että kenen kanssa). Aikoinani olen varmaan tiennyt enemmän, mutta nyt en pysty palauttamaan mieleeni. Luulen että olen tulkinnut motiiveiksi seikkailunhalun ja sosiaalisen statuksen hankkimisen. Olen melko varma että en ole uskonut vuorovaikutuksen (l. substanssin) itsessään olleen mikään motiivi.
Jokin informaatioverkosto päihteenhankinta- ja nauttimisteemoista lienee ollut myös omassa koulussani, mutta en tiennyt siitä juuri mitään (vaikka tietty sopivasti blurrasin ulkopuolisuuttani feikkaamalla tietäväni). Ei myöskään ollut vanhempia sisaruksia, joiden kautta linkittyä. Hämärästi muistan jotain viittauksia johonkin teinien bilepaikkaan (à la Lallintalo), mutta en käynyt siellä koskaan eikä minulla ole mitään käsitystä mikä rooli sillä on ollut kenenkään elämässä. En tiedä että onko omalla paikkakunnallani ollut jotain nuorisotoimintaa, mutta voi tietenkin kuvitella, että jokaisessa itseään kunnioittavassa kunnassa nuorisotoimi tekee kuitenkin jotakin, vaikka itse en olisikaan siitä mitään tiennyt.
Vähän vaikeaa jälkikäteen reflektoida, että miten paljon silloin koin kärsineeni ulkopuolisuudesta. Todennäköisesti joissain määrin, mutta kyllä koko ajan myös tajusin, että pikkupaikkakunnan teinit eivät vaan ole se koko maailman mitta ja että niihin normeihin alistuminen olisi virhe. Ne asiat, jotka nostettiin merkityksellisiksi, tuntuivat pääsääntöisesti loputtoman tylsiltä. Opettajilta olisin kiihkeästi kaivannut enemmän tukea ja viestiä siitä, että aikuisten maailmassa tulevat vallitsemaan toiset säännöt ja sisällöt. Ajatus oman paikkakunnan lukioon jäämisestä olisi tuntunut aivan mahdottomalta.
En muista sosiaalisen yhteenkuuluvuusviestinnän olleen kovin hienovaraista tai merkityksiltään latautunutta, toisin kuin Paju kuvaa. En muista erityisesti riitoja tai vaihteluita kaverisuhteissa, tai ainakaan en ole pitänyt sitä tärkeänä informaationa. Ala-astekavereita kohtaan oltiin lojaaleja. En muista, että ketään olisi aktiivisesti jätetty yksin tai ulkopuolelle, mutta positiivista palautetta ei tietty senikäisenä olla osattu antaa yhtään. Yksilöille jätettiin aika hyvin tilaa olla omalla tavallaan erilaisia, mutta varmaankin kerran omaksutun roolin sisällä liikkumavaraa on ollut niukasti.
Oppiainerajojen tiukkuuden muistan kyllä. Tuntui helpolta kun oppituntien kulku oli ennustettavaa. Äidinkieli tuntui aineena ahdistavalta juuri arvaamattomuutensa vuoksi. Kirjoittamista ja puhumista sotkettiin keskenään, ja välissä tuli vielä kaikenlaista media-analyysia. Opettajat tosin itse vahvistivat tätä omalla esimerkillään. En muista koskaan minkään opettajan esittäneen vieraskielistä lainausta tai tehneen mediakriittistä huomautusta sellaisen oppiaineen tunnilla, jonka oppisisältöjen ytimeen vieras kieli tai mediakritiikki ei ole kuulunut.
Kaikenkaikkiaan hämmästelen sitä valtavaa aineistoa ja tietoa minkä tutkija on tavoittanut. En itse mitenkään onnistunut ymmärtämään juuri mitään yläkoululaisista omien kolmen vuoden aikana.
 |
| Koulua on käytävä. Etnografinen tutkimus koululuokasta sosiaalisena tilana. Petri Paju, Nuorisotutkimusverkosto 2011 |
En ole oikein osannut edes kuvitella, että toisissa perheissä koulu ja oppisuunnitelman sisällöt ovat elämässä jotenkin erillinen saareke Pajun kuvaamalla tavalla, mutta niin lienee melko varmasti ollut. Tiedän protestoineeni opetusta vastaan ja ollut eri mieltä tekemisen mielekkyydestä, mutta en koskaan epäillyt etteivätkö opetussuunnitelman sisällöt olisi mitä suurimmissa määrin mielekkäitä ja kytkeytyisi oikeaan elämään mikäli opettajat vaan olisivat taitavampia taistelemaan kaikkea sellaista metasäätöä vastaan, joka latistaa subtanssia koko ajan.
Olen myös melko varma, että en ole vielä yläasteikäisenä tajunnut, että kaikki eivät mene yliopistoon. Olen jäsentänyt puheet lukioista ja ammattikouluista vain joksikin peruskoulun jatkeeksi, jotka on käytävä läpi ennen kuin alkaa oikea elämä (eli yliopisto ja matkustaminen ja ihmisten tunteminen).
Omana yläasteaikanani olen tiennyt kaksi rinnakkaisluokkalaista, joilla on ollut ns. kehittäviin harrastuksiin kuuluva musiikkiharrastus. Tiesin myös kaksi liikunnan harrastajaa jotka olivat urheiluseurassa (tieto ei ollut sillä tasolla että tietäisin harrastettuja lajeja tai urheiluseurojen nimiä). Mitään eliittiluokkia ei omassa yläkoulussani liene ollut, kun mitään suuntautumisvaihtoehtoja, saati mahdollisuutta valita pitkiä kieliä, ei pienellä paikkakunnalla ollut.
Pajun kuvaama sukupuoliviestintä on ehkä viisitoista vuotta sitten ollut eleettömämpää. Sillon yläkoululaisilla on ollut vielä reput tai olkalaukut. Käsilaukkuja ei kyllä ollut kellään, eikä mistään sojottanut mitään näkyviä hiuslakkapulloja, joihin Paju moneen otteeseen viittaa. Tunneilla ei meikkailtu ainakaan erityisen näkyvästi, vaikka muistankin hyvin miten kätevästi moni onki laukusta sinililan kivipuuterirasian, jonka pikku peilistä tihrusteltiin kasvoja. Itse muistan suhtautuneeni hyvin nihkeästi kaikenlaiseen sukupuoliperformanssiin silloin (kuten edelleenkin). Pelkäsin joutuvani ostamaan koko avuttoman idioottibimbon roolin ja menettäväni kerralla kaiken toimintakykyni ja uskottavuuteni.
Luulen että suuri osa sukupuoliseen kanssakäymiseen liittyvästä kommunikaatiosta meni minulta täysin ohi. Muistiini on tallentunut ehkä 3-4 tyttöä (pojista en tiennyt mitään), joiden tiesin seurustelevan (en koskaan tosin tiennyt että kenen kanssa). Aikoinani olen varmaan tiennyt enemmän, mutta nyt en pysty palauttamaan mieleeni. Luulen että olen tulkinnut motiiveiksi seikkailunhalun ja sosiaalisen statuksen hankkimisen. Olen melko varma että en ole uskonut vuorovaikutuksen (l. substanssin) itsessään olleen mikään motiivi.
Jokin informaatioverkosto päihteenhankinta- ja nauttimisteemoista lienee ollut myös omassa koulussani, mutta en tiennyt siitä juuri mitään (vaikka tietty sopivasti blurrasin ulkopuolisuuttani feikkaamalla tietäväni). Ei myöskään ollut vanhempia sisaruksia, joiden kautta linkittyä. Hämärästi muistan jotain viittauksia johonkin teinien bilepaikkaan (à la Lallintalo), mutta en käynyt siellä koskaan eikä minulla ole mitään käsitystä mikä rooli sillä on ollut kenenkään elämässä. En tiedä että onko omalla paikkakunnallani ollut jotain nuorisotoimintaa, mutta voi tietenkin kuvitella, että jokaisessa itseään kunnioittavassa kunnassa nuorisotoimi tekee kuitenkin jotakin, vaikka itse en olisikaan siitä mitään tiennyt.
Vähän vaikeaa jälkikäteen reflektoida, että miten paljon silloin koin kärsineeni ulkopuolisuudesta. Todennäköisesti joissain määrin, mutta kyllä koko ajan myös tajusin, että pikkupaikkakunnan teinit eivät vaan ole se koko maailman mitta ja että niihin normeihin alistuminen olisi virhe. Ne asiat, jotka nostettiin merkityksellisiksi, tuntuivat pääsääntöisesti loputtoman tylsiltä. Opettajilta olisin kiihkeästi kaivannut enemmän tukea ja viestiä siitä, että aikuisten maailmassa tulevat vallitsemaan toiset säännöt ja sisällöt. Ajatus oman paikkakunnan lukioon jäämisestä olisi tuntunut aivan mahdottomalta.
En muista sosiaalisen yhteenkuuluvuusviestinnän olleen kovin hienovaraista tai merkityksiltään latautunutta, toisin kuin Paju kuvaa. En muista erityisesti riitoja tai vaihteluita kaverisuhteissa, tai ainakaan en ole pitänyt sitä tärkeänä informaationa. Ala-astekavereita kohtaan oltiin lojaaleja. En muista, että ketään olisi aktiivisesti jätetty yksin tai ulkopuolelle, mutta positiivista palautetta ei tietty senikäisenä olla osattu antaa yhtään. Yksilöille jätettiin aika hyvin tilaa olla omalla tavallaan erilaisia, mutta varmaankin kerran omaksutun roolin sisällä liikkumavaraa on ollut niukasti.
Oppiainerajojen tiukkuuden muistan kyllä. Tuntui helpolta kun oppituntien kulku oli ennustettavaa. Äidinkieli tuntui aineena ahdistavalta juuri arvaamattomuutensa vuoksi. Kirjoittamista ja puhumista sotkettiin keskenään, ja välissä tuli vielä kaikenlaista media-analyysia. Opettajat tosin itse vahvistivat tätä omalla esimerkillään. En muista koskaan minkään opettajan esittäneen vieraskielistä lainausta tai tehneen mediakriittistä huomautusta sellaisen oppiaineen tunnilla, jonka oppisisältöjen ytimeen vieras kieli tai mediakritiikki ei ole kuulunut.
Kaikenkaikkiaan hämmästelen sitä valtavaa aineistoa ja tietoa minkä tutkija on tavoittanut. En itse mitenkään onnistunut ymmärtämään juuri mitään yläkoululaisista omien kolmen vuoden aikana.
Tekstit
