Osattomuuden ja väärinkohdelluksi tulemisen kokemukset

On vähän vaikeaa samaistua siihen tunteeseen, että jotenkin saisi yhteiskunnalta liian vähän. Olen kai itse niin indoktrinoitu, että olen oppinut olemaan haltioissani kirjastoista, pienistäkin katukuvassa säilyneistä kulttuurihistoriallisten kerrostumien rippeistä, kivijalkayrittäjistä, jokirannan ulkoilureiteistä ja julkisen liikenteen aikataulupalveluista.

En osaa olla ajattelematta "näin on hyvä", vaikka tottakai voisin toivoa – ja aktiivisesti toivonkin – vielä suurempaa monimuotoisuutta, vielä enemmän vapautta, vielä enemmän iloa, väriä, valoa ja vaihtoehtoja. Ja seuraava ajatus onkin jo se, että tämä elämäntapa ei todennäköisesti voi jatkua kauan. Se vihloo.

Voin kuvitella, että vähäosaisuuden kokemus voisi oleellisesti liittyä maaseutumaiseen asumismuotoon, kun kaikki rakenteet laimentuvat maisemassa ja jäsentyneen yhteiskunnan representaatioiden paikalliset tihentymätkin ovat pääsääntöisesti rumia. Sen sijaan on vaikea kuvitella, että osattomuutta voisi tuntea kaupungissa, jossa jokainen kulma, puistonpenkki, katukyltti ja kirkko on osa jaettua yhteistä kokemusta. Ja jossa kadut kuuluvat kaikille.

Olen vierestä nähnyt omistajuuden rakentumista hallittavuuden kautta. Oma tupa, oma lupa. Hämmentyneenä olen katsellut, kuinka muun liikenteen ja muiden ihmisten tuomat liikkuma- ja toimintavapauden rajoitukset tekevät olemisesta ja toimimisesta tuskallista. Itse ajattelen katujen yksisuuntaisuutta ja pysäköintipaikkojen puutetta vähän samanlaisina rajoitteina kuin kyvyttömyyttä kävellä vetten päällä tai lentää ilmassa.

Huh, en tunnista aktiivisesti valinneeni elää niin tiiviissä kuplassa kuin mitä elän. Hyvä, että on ne peruskouluaikaiset sosiaaliset poikkileikkaukset – edes vähän monimuotoisuutta facen kaverilistalla.