Ravintolat, ruoka ja Ravintolapäivä

Ravintolapäivä tuotti yllätyksellisesti myös pienen summan ylimääräistä rahaa ja Punahilkka ja iso paha sushi -ravintoloitsijajoukolla syntyi idea mennä tuhlaamaan rahat niihin oikeisiin ravintoloihin.

Googlailin turkulaisia ravintoloita sillä ajatuksella, että olisi hauskaa mennä syömään johonkin, missä ei ole ennen käynyt. On tylsää käydä aina niissä samoissa, vaikkakin Baan Thai, Cantina Azteca, Sikhar, Royal Curry House ja Kasviskeidas ovatkin tosi hyviä ja jokaisessa on tarjolla useampi kuin yksi ruokalaji. Kertussa on muistakseni myös yksi. Elämä ilman Kirjakahvilaa olisi käytännössä elämää ilman kakkua ja piirakoita. Café Artista tosin saa kai melkein aina niitä niiden kuivia keksejä.

On kuitenkin niin, että ainoastakaan muusta turkulaisesta ravintolasta ei taida saada ruokaa. Olisin kuvitellut, että edes jonkun ravintolan vaihtuvalle a la carte -listalle olisi osunut jokin ruokalaji, joka ei olisi tehty eläimistä tai joka olisi ehkä edes vähän houkuttelevan kuuloinen. Syön kiltisti "vihersalaattia", "kasvisvarrasta" tai "kasvislautasta", jos menen spontaanisti randompaikkaan syömään sekasyöjäseurueessa, enkä halua pistää silmään tyhjällä lautasellani. Jos menen erikseen johonkin syömään, niin odottaisin myös ruoalta vähän tasoa.

Kaikkein aikojen vastenmielisimmän suorituksen tekee ravintola Herman ruokalajillaan "herne-maissi-paprika". Vitsi voisi ihan hauska, ellei ruokalaji olisi a) paikan ainoa kasvisruoka ja b) ravitsemuksellisesti aivan ala-arvoinen. Kukaan kasvissyöjä ei syö pelkkiä vihanneksia, paitsi fine dining -ravintoloissa. Vähän vaikea tietää, onko tuo tarkoitettu pilkkaamiseksi ja ylenkatsomiseksi, vai onko pelisilmä muuten vähän hukassa.

En siis mitenkään ihmettele, että Ravintolapäivässä oli niin huomattava tarjonta herkullisista ja täyttävistä ruokalajeista, jotka oli valmistettu ilman eläinperäisiä tuotteita. Sen sijaan on todella vaikea ymmärtää, miten ammattikokeille voivat kaikki proteiinikasvit ja niiden jatkojalosteet olla niin ylivoimaisia raaka-aineita, että amatöörikokit menevät heittäen ohi. Toisin sanoen: Kun joka tapauksessa niitä kasvisruokia kysytään ja niitä laitetaan niille listoille, niin mistä ammattikokeille syntyy se pakko tehdä niistä niin ala-arvoisen surkeita?

Kuvituksina Flickrin cc-lisensoituja kuvia ihan oikeista ja oikeassa elämässä toteutetuista ruokalajeista, joiden tekeminen ei voi olla ylivoimaista ammattikokeille, mutta jonka kaltaisia ei silti saa Suomesta muuten kuin Ravintolapäivänä.

Slutwalk

Lutkamarssit voivat hyvässä tapauksessa auttaa virkamiehiä ja yksityishenkilöitä tunnistamaan ja vähentämään omassa ajattelussaan uhria syyllistäviä rakenteita. Silti ajattelen, että toinen, ehkä jopa merkittävämpi, signaali voisi olla se, että uhrit tai potentiaaliset uhrit sisäistävät oman oikeutensa paremmin.

Tasa-arvoliike on pitkillä aikaväleillä luonut lainsäädännön ja yhteiskunnan, jossa kaikki periaatteessa tietävät, että milloin tahansa on oikeus sanoa ei. Silti on rakenteita, jotka heikentävät ihmisten luottamusta omaan oikeutukseensa siihen.

Pukeutumisella ja käyttäytymisellä voi signaloida miljardeja eri asioita. Pukeutumisella voi jopa antaa signaalin siitä, että "pidän seksistä", mutta sekin on aivan eri viesti kun "haluan tulla raiskatuksi".

Viestintä on kontekstisidonnaista ja yksilökohtaista. Toimistovaatetus voi näyttää provosoivalta kotibileissä ja serkun rippijuhliin ostettu mekko provosoivalta kadulla. Jotkut kokevat kokovartalotelttojen alta vilahtavat nilkat äärimmäisen eroottisiksi. Goottipiireissä korsetit ja verkkosukat voivat olla normaalia arkipukeutumista.

Kokemus siitä, että pukeutumisen tai käyttäytymisen vuoksi tulee tulkituksi vähempiarvoisena tai alistettuna, takuulla heikentää omaa itsevarmuutta sanoa ei ja lähteä tilanteesta. Asialla on myös toinen puoli: se heikentää omaa itsevarmuutta sanoa kyllä ja aktiivisesti aloittaa tilanteita.

Siinä määrin kuin Slutwalkilla voi toivoa olevan signaalivaikutusta siihen, että naiset vahvemmin ilmaisisivat halujaan ja ei-halujaan, voisin kuvitella tämän olevan myös kaikkien mielestään liian vähän seksiä saavien miesten suuri juhlapäivä. Tuskin kellään on rohkeutta sanoa kyllä, ellei ole varmuutta siitä, että voi aina sanoa ei.

Jes halut ja halujen ilmaisut!

Das Unbehagen in der Kultur

Äh, Murossa ja jopa Wikipediassa ollaan jäljessä ja Homma on surujäähyn jälkeen kaaduksissa. Kunnollista spekulaatiota Euroopan vapausjulistuksesta ei vielä oikein löydy. Sääli, että Breivik äärimmäisestä übermenschiydestään huolimatta tuskin osaa suomea, koska Aamulehden nolot naisensaantispekulaatiot olisivat enemmän kuin täydellisesti täyttäneet hänen odotuksensa siitä, minkälaisia lapsellisia motiiveja hänen teoilleen tullaan keksimään. Onneksi jälkipolvien käsiin jätettiin kuvitettu 1516-sivuinen – nelivärikuvitettu – todistus alfaidentiteetistä, ettei mitään sitten siltä osin jää epäselväksi.

Ihmisaivojen kyky sietää kognitiivista dissonanssia on hämmästyttävä. Tämä aivan erityisesti siltä osin kun puhutaan politiikasta ja poliittisista tavoitteista. Tekstit, joissa toisten toimijoiden politiikka nähdään totalitarismina, diktatuurina ja aivopesuna, mutta oma politiikka puhtaana tanssin, laulun ja kissanpentujen riemujuhlana, ovat äärimmäisen hämmentäviä.

Vähän vaikeaa kuvitella yhteisöä tai yhteiskuntaa, joka ei käyttäisi mitään normittavaa tai ohjaavaa väkivaltaa jäseniään kohtaan. Jokainen yhteiskunta luo oman balanssinsa kollektivismin ja individualismin välillä. Kulttuurin ja politiikan välillä voitaneen tunnistaa symbioosi, jossa kulttuuria säädellään poliittisesti ja politiikkaa säädellään kulttuurisesti. Vaikka ehkä enimmäkseen puhe on politiikasta, niin lienee ihan relevanttia pohtia myös kulttuurin tuottamaa epämiellyttävyyttä tai ahdistavuutta. Freud on kirjoittanut tästä jo kauan sitten (Das Unbehagen in der Kultur, 1930, Ahdistava kulttuurimme, suom. Erkki Puranen, Gummerus 1982, s. 46):

"Yhteisöä jollain hetkellä ravisteleva vapautusliike voi kohdistua vallitsevaa epäoikeudenmukaisuutta vastaan ja siten edistää kulttuurin kehittymistä ja olla kulttuurin kannalta myönteinen ilmiö. Mutta se saattaa myös olla alkukantaisen, kulttuuriin talttumattoman persoonallisuuden aiheuttama ja siten kasvattaa kulttuurivihamielisyyttä. Vapautumispyrkimys ja vapauden vaatimus voi siis kohdistua joko kulttuurin yksityisiä ilmenymiä ja vaatimuksia tai koko kulttuuria vastaan. Nähtävästi ihmistä ei millään keinoin saada kehittymään luonnoltaan termiitiksi - yksilö tulee aina puolustamaan omaa henkilökohtaista vapauttaan joukon tahtoa vastaan. Ihmiskunnan kamppailun pääpyrkimyksiä on yritys ratkaista tämä ongelma ja löytää tarkoituksenmukainen, ts. kaikin puolin onnellinen tasapainotila toisaalta yksilöllisten, toisaalta yhteisöllisten ja kulttuurin kannalta merkitsevien vaatimusten välillä. Tämä on ihmiselle elintärkeä; kohtalomme ratkeaa sen mukaan, voiko kulttuuri jollakin tasolla ja jossakin muodossa tuottaa siihen ratkaisun vai jääkö ristiriita sovittamattomaksi."

Ehkä on postmodernin ja atomisoituneen yhteiskunnan ominaisuus, että aina jossain hautuu tyyppejä, jotka ponkaisevat sopivaksi katsomallaan hetkellä toteuttamaan moraalista velvollisuuttaan (samalla kätevästi myös omnipotenttiusfantasiat) vapauttaa tai rangaista milloin ketäkin. Yleensä tämä tosin tapahtuu vähän pienemmässä skaalassa.

Ratsastan tällä nyt vähän ja sanon samalla, että demokraattisia ja sosiaalisia kanavia turhautumisen purkamiseen kannattaa edelleen kehittää. Joka leirissä voidaan harjoittaa vähemmän Ad hominem -argumentteja ja itsereflektiota enemmän. Hommafoorumin moderaattorit tekevät arvokasta kansalaiskasvatusta tältä osin. En toivoisi ajatuspoliiseja, kirjarovioita tai muutakaan väkivaltaa turvallisuuden nimissä. Ikävää, jos käy niin, että sellaiseille tulee yhä laajempi hyväksyntä.

Lisäksi en joitain Breivikin manifestin autobiografisia fragmentteja silmälläpitäen malta olla mainitsematta, että hyvien vuorovaikutussuhteiden ja -taitojen kehittymistä kannattaa yhteiskunnassa edistää. Olisi ihan hyvä, jos ihmissuhteissa ja ihmisissä osaisi nähdä muutakin kuin välinearvoa. Koska tunnistin itseni selkeästi itsemurhahumanistiksi (suicidal humanist), niin perhearvot (ts. pakkosynnytykset, pakkoliitot ja pakko-you-name-it) näyttävät tietenkin minun silmissäni huomattavasti vähemmän ratkaisulta kuin suvaitsevuuden ja tasa-arvon lisääminen.

Mietin myös, että lukisin joskus jotain tuoretta kirjallisuutta. Freudin siteeraaminen 2010-luvulla tuntuu aika nololta.

Väkivaltaa suosivista rakenteista

Taannoin vahingossa sattui antikvariaatin halpishyllyltä käteen kirja Our Guys, joka onnistuu puhumaan valtarakenteista, väkivallasta ja erityisesti sukupuolittuneesta väkivallasta käyttämättä mitään feministien tunnetuksi tekemää käsitteistöä tai taustaoletuksia institutionalisoidusta väkivallasta.

Kirjoittaja erittelee tekijöitä, jotka kannustavat väkivaltaiseen käytökseen ja vaikeuttavat uhreihin samaistumista. Homogeenisen, etuoikeutetun ja arvostetun ryhmän mahdollisuudet määrittää pienen ja ahtaan yhteisön normit sekä jakaa sosiaalisia rangaistuksia ovat tietenkin lähes rajattomat, ja niistä annetaan kasoittain tosi hurjia esimerkkejä.

Lukiessa tulee jatkuvasti mieleen ajatus siitä, että huh, Amerikka. Silti, hyvinvointi-tasa-arvo-Ruotsissa onnistuttiin taannoin samalla tavalla tuottamaan tilanne, jossa suuren yleisön sympatiat menivät uhrin sijasta väkivallantekijän puolelle. Yle näytti aiheesta dokumentin, jossa paikallisen seurakunnan pastorikin koulun kevätjuhlissa säälittelee nuorta ja lupaavaa raiskaajaparkaa, jonka tielle tämä ikävä tapaus tuli. Ihan ilman cheerleadereita, prom-juhlia ja muita rituaaleja, joiden osuutta väkivallantekijöitä suosivien rakenteiden syntyyn Glen Ridge -casessa paljon pohditaan.

Toivon, että en elä siinä harhassa, jossa kuvitellaan, että kaikki muuttuu paremmaksi sormea heristämällä ja ajatuspoliisien lähettämisellä väärinajattelijoiden kimppuun. Sen sijaan voi olla hyvä tuoda järjestelmään signaaleja, joilla on potentiaalia hajottaa väkivaltaa tuottavia rakenteita.

CSD 19:n High Level Segment

Näin murenee usko. Voi YK. Äsken avattiin CSD 19:n High Level Segment ja sali oli periaatteessa täynnä (puolillaan, kaikki istuu kai kahvilassa) ministereitä (kaikenlaisia valtiosihteereitä tai kansliapäälliköitä).

Jos tavoitteena on vähän nostattaa henkeä ja vahvistaa yhteistä visiota, niin ei ehkä kannattaisi a) jumiutua menneisiin epäonnistumisiin b) itkeä niitä kaikkia asioita jotka on jo huonosti c) vatvoa teknisiä yksityiskohtia. Mutta ehkä tavoitteet olivatkin jotkin toiset.

Mulla oli korkeat toiveet Jeffrey Sachsia kohtaan, mutta se vaan kertoi perusteellisesti, miten asiat onkin huonosti ja miten vähän on poliittista tahtoa ja erityisesti miten huono US on. Kuitenkin se olisi se tyyppi, joka osaisi tosi hyvin kertoa, että kehittyvissä maissa on paljon potentiaalia ja koko ajan tapahtuu älyttömästi ja nyt sitten meidän pitäisi yhdessä päättää, että miten ohjailtaisiin kehitys parhaaseen mahdolliseen suuntaan.

YM:n kansliapäällikkö Pokka ei vielä ole pitänyt omaa puhettaan, mutta näiden joukossa se kyllä tulee olemaan ihan timantti (jos se mun näkemä drafti nyt oli tässä sessiossa).

Matkaviihdevalikoima

• Siri Hustvedt: Amerikkalainen elegia
• Hienoa kuvausta yksinäisistä ihmisistä jotka kaipaavat ja haluavat. Ihania tervepäisiä ihmisiä, jotka tietävät mitä haluavat, mutta kokevat vaan esteitä niiden toteuttamiselle. Hieno sukupuolirajan ylitys, kun naiskirjailija kirjoittaa uskottavasti mieskertojaa. En tiedä, miksi kuvittelin lukevani tätä kahdeksan tuntia, meni tosi paljon nopeammin.
• Darren Aronofsky: Black Swan
• Kliseistä roskaa. Tavoite oli ehkä osoittaa että on hyvä juttu löytää omia haluja, tahtoa ja pimeitä puolia, mutta silti siitä sitten lopulla rangaistiin. Kaikilla puhtauden, viattomuuden ja täydellisyyden symboleilla mässäiltiin niin törkeästi että oksetti. Viesti epätäydellisyyden sietämisestä ja halujen löytämisestä oli sellaisen rinnalla äärimmäisen epäuskottava. Henkilöhahmot olivat järjestään epäkiinnostavia ja ennalta-arvattavia paitsi ehkä se Joutsenlammen ohjaaja.
• Klisein kohta: päähenkilön äidillä oli nuorena myös balettifantasiat.
• Tom Hooper: Kuninkaan puhe
• Söpö tarina heikkouden hyväksymisestä, avun vastaanottamisesta ja vuorovaikutukseen antautumisesta. Tosi vaikuttavasti kuvattu niin, että päähenkilöt ovat ruudun sivussa. Heikkous, epävarmuus, inhimillisyys ja itsensä voittaminen – hieno paketti.
• Aftonbladet 1.5.2011
• Hieno kuvakavalkadi eläköityvästä kuninkaasta vauvasta asti. Kannessa ampumatapaus, en jaksanut kiinnostua.
• Financial Times 1.5.2011
• Arvostelu Yan Lianken teoksesta Dream of Ding Village. Haluaisin lukea.
  
• Puhuttiin muotibloggaajista ja siitä, kuinka muotibisneksen kannattaa investoida toimitukselliseen sisältöön.
• Blue Wings
• Finnair mainostaa uusia kohteitaan Chicagoa ja Singaporea. Stubb kirjoittaa vaalivoitostaan omassa kolumnissaan. Blue Wingsin lukijat ovat kyllä niin ydinkannattajaryhmää.

Osattomuuden ja väärinkohdelluksi tulemisen kokemukset

On vähän vaikeaa samaistua siihen tunteeseen, että jotenkin saisi yhteiskunnalta liian vähän. Olen kai itse niin indoktrinoitu, että olen oppinut olemaan haltioissani kirjastoista, pienistäkin katukuvassa säilyneistä kulttuurihistoriallisten kerrostumien rippeistä, kivijalkayrittäjistä, jokirannan ulkoilureiteistä ja julkisen liikenteen aikataulupalveluista.

En osaa olla ajattelematta "näin on hyvä", vaikka tottakai voisin toivoa – ja aktiivisesti toivonkin – vielä suurempaa monimuotoisuutta, vielä enemmän vapautta, vielä enemmän iloa, väriä, valoa ja vaihtoehtoja. Ja seuraava ajatus onkin jo se, että tämä elämäntapa ei todennäköisesti voi jatkua kauan. Se vihloo.

Voin kuvitella, että vähäosaisuuden kokemus voisi oleellisesti liittyä maaseutumaiseen asumismuotoon, kun kaikki rakenteet laimentuvat maisemassa ja jäsentyneen yhteiskunnan representaatioiden paikalliset tihentymätkin ovat pääsääntöisesti rumia. Sen sijaan on vaikea kuvitella, että osattomuutta voisi tuntea kaupungissa, jossa jokainen kulma, puistonpenkki, katukyltti ja kirkko on osa jaettua yhteistä kokemusta. Ja jossa kadut kuuluvat kaikille.

Olen vierestä nähnyt omistajuuden rakentumista hallittavuuden kautta. Oma tupa, oma lupa. Hämmentyneenä olen katsellut, kuinka muun liikenteen ja muiden ihmisten tuomat liikkuma- ja toimintavapauden rajoitukset tekevät olemisesta ja toimimisesta tuskallista. Itse ajattelen katujen yksisuuntaisuutta ja pysäköintipaikkojen puutetta vähän samanlaisina rajoitteina kuin kyvyttömyyttä kävellä vetten päällä tai lentää ilmassa.

Huh, en tunnista aktiivisesti valinneeni elää niin tiiviissä kuplassa kuin mitä elän. Hyvä, että on ne peruskouluaikaiset sosiaaliset poikkileikkaukset – edes vähän monimuotoisuutta facen kaverilistalla.

Toinen toive medialle

Toivoisin, että ainakin valtakunnan laajalevikkisimmän päivälehden mielipidekirjoituksissa kerrottaisiin selkeästi, että kirjotetaanko niitä ilkeydestä vai tyhmyydestä. Kaupan liiton toimitusjohtaja Juhani Pekkalakin kirjoitti Helsingin Sanomien eiliselle mielipidepalstalle kaupan kaavoitusta koskevasta lakiesityksestä seuraavasti:

Kaupan asiointiliikenne tuottaa vain 1,6 prosenttia liikenteen kasvihuonepäästöistä. Lainmuutos ei vaikuta liikenteen päästöihin käytännössä ollenkaan.

On kyllä oltava hyvin vähän joko aivokapasiteettia – jotta kaupan suuryksikköjen sijoittumisen vaikutukset yhdyskuntarakenteen hajautumiskehitykselle voivat jäädä ymmärtämättä – tai itsekunnioitusta – jotta tuollaista vinoutunutta tilastojen tulkintaa kehdataan esittää julkisesti. Mistä sitä voi lukija tietää, kummasta taas tässäkin on kyse?

Oletko vielä mukana kasvutaloudessa?

Elonkehä.fi:

Kirjoitamme 28.2. ilmestyvässä painetussa Elonkehä-lehdessä työstä ja arjesta. Kerro meille, kuinka yhdistystoiminnalle antamasi panos vaikuttaa omaan jaksamiseesi. Oletko vielä mukana kasvutaloudessa vai siirtynyt kokonaan sen ulkopuolelle? Miksi? Kuinka olet järjestänyt toimeentulosi? Osaatko kuvitella elämää ilman yhdistystoimintaa? Minkälaista se olisi?

Etääntyneisyys

Uutisissa, joissa kerrotaan kenen tahansa yksittäisen henkilön kuolemasta, voisi aina lopussa olla tietoisku siitä, että kuinka monta lasta sinä samana päivänä kuolikaan ripuliin tai malariaan.

Työsuhdeviestintä

Ihmissuhde- ja viestintätaidollisesti on tekstiviestijättämisien kanssa samalla tasolla, että työntekijät saavat lukea lehdistä, mitä heidän työpaikoillensa ja työsuhteillensa kaavaillaan tapahtuvaksi.

En arvosta. Ikävissäkin tilanteissa voisi yrittää venyä johonkin sisäiseen viestintään ja avata niitä perusteita, minkä vuoksi ikäviäkin ratkaisuja on harkittava. Jos haluaa ylläpitää edes jotakin yhden köyden ja saman veneen illuusiota, niin epävarmuudet ovat ihan erityisesti sellainen asia, joista varsinkin pitää ensiksi kertoa omille ja sitten vasta ulkopuolisille.

Uudenvuodenpuheet ja arvojohtajat

Minusta eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden selkeästi suurimpia uhkia on välinpitämättömyys, osattomuuden kokemus ja merkityksettömyys. Joka vuosi odotan arvojohtajien uudenvuodenpuheilta viestiä siitä, että miksi on valtio, miksi on arkipäivää ja minkä eteen tässä kaikki otsamme hiessä raadamme. Miksi meillä on presidentit, jotka pitävät uudenvuodenpuheita valtiollisilla televisiokanavilla ja mille kaikelle se onkaan symboli.

Halonen puhuu työllisyydestä, Itämerestä ja äänestämisestä. Merkel puhuu arjesta, työllisyydestä ja Eurosta. Sarkozy samoin. Ranskalaiseen retoriikan perinteeseen istuvat maininnat vapaudesta ja tasa-arvosta kauniisti. Sarkozy puhuu jopa burkakiellosta sekularismin ideaaliin viitaten. Italiankin presidentti Giorgio Napolitano lainaa paavin lausumaa hyvien yhteistyömallien etsimisestä uskonnollisten ja maallisten yhteisöjen välille. Erityisen ruma ja epäpoliittinen on Cameronin uudenvuoden puhe, jossa puhutaan taloudesta ja kansallisesta turvallisuudesta.

Merkel sanoo, että euro on enemmän kuin rahayksikkö, ja jatkaa, että "Das vereinte Europa ist der Garant für unseren Frieden und Freiheit. Der Euro ist die Grundlage unseres Wohlstands." Sarkozy sanoo vielä vahvemmin, että "La fin de l'euro serait la fin de l'Europe", euron loppu olisi Euroopan loppu. Kumpikaan ei kuitenkaan sano ääneen, että miksi ja mikä on Eurooppa, ja millä tavalla se takaa rauhan ja vapauden.



Videolla toteutetaan hienosti eurooppalaisia arvoja ja käytetään vapautta kritisoida valtaa ja sen edustajia. En itse ole erityisesti tuon lajin mauttomuuden tai tyhmyyden fani, mutta ne ovat vaaraton lieveilmiö, jonka olemassaolon mahdollisuudesta olen Voltairen tavoin onnellinen.

Minusta arvojohtaja ei voi sanoa David Cameronin tavoin, että "together we will defend our values and way of life and defeat those who threaten them." Arvojohtaja puhuisi auki ne yhteiset arvot ja perustelisi, että miksi ne ovat puolustamisen arvoisia. Minusta minkä tahansa eurooppalaisen arvojohtajan tulisi myös ymmärtää olevansa velvoitettu samassa hengenvedossa muistuttaa varomaan epädemokraattisia ja tasa-arvonvastaisia keinoja näitä arvoja ja elämäntapaa kohtaavien uhkien nitistämiseen.

Puolan presidentti puhuu dialogista ja keskustelukulttuurista demokratian ytimenä. Latvian ja Liettuan presidentit puhuvat lyhyesti ja hilpeästi uuden vuoden iloja hehkuttaen. Unkarin presidentti haluaa mainita kristilliset juuret. Islannin presidentti Ólafur Ragnar Grímsson ei jätä mainitsematta kirjallisuutta, jonka laajuus ja monipuolisuus niin pienellä kielialueella on minulle jatkuva hämmästyksen aihe.

Sveitsissä leipä- ja sirkushuvitilanteet lienevät edelleen hallussa, kun Micheline Calmy-Ray käyttää lähes koko uudenvuodenpuheen hallintoelimien eri roolien selventämiseen ja hallintoon (sekä itseensä) kohdistuvan luottamuksen rakentamiseen. Italian presidentti tunnistaa ja lausuu puheessaan julki jopa työttömyyden ja taloudellisen epätasa-arvon luoman uhan demokratialle: "Se non apriamo a questi ragazzi nuove possibilità di occupazione e di vita dignitosa, nuove opportunità di affermazione sociale, la partita del futuro è persa non solo per loro, ma per tutti, per l'Italia : ed è in scacco la democrazia."

Olen puolueellinen, mutta Viron presidentti taitaa räjäyttää jälleen pankin. Kevään parlamenttivaaleista hän muistuttaa, että kansalla on korkein valta päättää poliitikassa käytetyistä keinoista, että demokratia ei ole myytävänä ja että kunnioitusta ei voi ostaa. Ja jälleen sisällöllinen viittaus vapauteen ja itsenäisyyden merkitykseen sanomalla, että näin siksi, koska olemme itse herroja omalla maallamme. "Siis peab rahvas kõrgeima kohtumõistjana ka otsustama, mis on me poliitikaajamises lubatud ja mis mitte. Demokraatia pole müügiks. Austust ei saa osta. See peab olema välistatud, kui me oleme peremehed omal maal."

Meillähän vaaleista puhuttaessa korkeintaan muistutetaan siitä, että hei äänestäminen on muuten hyvä keino vaikuttaa yhteisin asioihin. En pystyisi keksimään mitään lamempaa, vaikka yrittäisin.

Paitsi että presidentti Ilveksen rohkeus riittää kertomaan kansalle, mikä on vaalien merkitys, hän ottaa määritelläkseen myös kulttuurin. Hän toivoo, että Tallinnan kulttuuripääkaupunkius tulisi käytetyksi mahdollisuutena muuttua itse kulttuurisemmaksi ja eurooppalaisemmaksi, jotta tajuaisimme, kuinka "kulttuuri kantaa meitä, emmekä me kulttuuria".

Mistähän Eurooppa saisi minua paremmin miellyttäviä valtionpäämiehiä? Sarkozy onneksi veti ihan tyydyttävästi, samoin Napolitano.


(Aivan lopuksi haluaisin kiittää kaikkia äänestäjiä. Lisäksi haluaisin ruusuja Google Translatelle ja risuja omalle suppealle eurooppalaisten kielten osaamiselleni.)

Tekhne makre

Olisin voinut kuvitella, että iloitsisin nähdessäni humanistilaumojen kiinnostuneen tuotteistamisesta ja yrittämisestä. En olisi uskonut näkeväni päivää, jolloin Jari Parantaista siteeraisivat, kommentoisivat ja eteenpäinlinkkaisivat niin monet minun sivistystä ja kulttuuria korkealle arvostaviksi tietämäni tahot (tästä huolimatta en usko kaikkien ymmärtäneen samantien ryhtyä kiihkeiksi elämäntapatuotteistajiksi).

Tämä yllättävältä näyttävä tapahtuma on selitettävissä sillä, että linkattu teksti koskee tietenkin taiteilijoiden kaikkien aikojen suosikkiaihetta: taiteilijoiden oikeutta toimeentuloon ja elantoon. Viehättävää, että joku voi onnistua olemaan sivussa kaikesta taiteen olemukseen, rooliin ja merkitykseen liittyvästä keskustelusta, niin, että ei edes koe tarpeelliseksi kommentoida käsityksiä taiteen itseisarvosta tai myönteisistä ulkoisvaikutuksista. Hesarin kulttuurisivut eivät taatusti tarjoa riittävää yleiskatsausta, saati sitten ajassa muuttuvaa reflektiota tästä aiheesta. Ehkäpä joskus Fingerporissa?

Taiteilijoille itselleen taiteen itseisarvo näyttäytynee kiveen kirjoitettuna, eikä taiteen yhteiskunnallisesta roolista keskustelemisessa siis voi olla mieltä. Kuluttajien mieltymyksistä vielä vähemmän.

Jari Parantaisella on ansioita kuitenkin monilla alueilla. Soisin mielelläni kaikkien, jotka ovat joskus käyneet (tai mahdollisesti joskus ovat aikeissa käydä) jollakin työpaikalla, lukevan esimerkiksi tekstin palkankorotuksista. Kaikkien organisaatioiden tuottavuutta ei toki mitata laskutettavassa rahassa – olisipa yksinkertaisempaa siirtää työntekijän pankkitilille lasten hymyjä, parantunutta ergonomiaa, koettua elämäniloa, vähentynyttä jätteentuotantoa, tai millä minkäkin organisaation tuottavuutta sitten mitataankin (pääsääntöisesti kyllä mittaaminen on eräs huonoiten osatuista jutuista ikinä, mutta se on toinen tarina).

Olen eri mieltä siitä, että taiteilijoiden työtä pitäisi arvottaa ainoastaan sen perusteella, mitä siitä ollaan valmiita maksamaan. Tietenkin on taidetta, jonka olemassaolon pitää olla riippumatonta siitä, miten paljon kuluttajat ovat siitä kiinnostuneita.

Täydellisessä maailmassa meillä olisi itse omista lähtökohdistaan syntynyttä taidetta, jossa yhdistyvät tekninen osaaminen, vuorovaikutus taiteen sisäisen tradition kanssa ja ylevä sisältö, joka ei ole palautettavissa verbaaliseen tiiviiseen ilmaisuun. Tämä taide sitten tuo yhteiskuntaan kollektiivisia tunteita, moraalia, selkärankaa, iloa, merkityksellisyyttä ja mitä kaikkia ne positiiviset ihanat ulkoisvaikutukset sitten ovatkin.

Elämme valitettavasti maailmassa, jossa vähänkin vaikeammilla alueilla täytyy ekstrapoloida ja approksimoida. Ei voi nojata ideaaleihin, sillä ne eivät vaan pidä paikkaansa. Kuten taiteilijat itkevät, niin meillä todellakin taiteen tekemistä rajoittavat taloudelliset reunaehdot. En ole siitä mitenkään eri mieltä. Lisäksi taidetta rajoittaa taiteilijoiden pakkoajatus koko ajan esittää taiteilijuutta performanssina, kaikkia taiteilijamyyttejä koko ajan reflektoiden, ja näin leikata itsensä irti muusta ympäröivästä yhteiskunnasta. (Tämä tuskin vaivaa taiteilijoita itseään.)

Käyttötaide, erityisesti kehystetyt grafiikanlehdet ja painotuotteet, saisivat aivan hyvin elää markkinoiden armoilla, kuten kai itse asiassa melko pitkälti elävätkin. En esimerkiksi toivoisi, että julkisin varoin ylläpidetyissä gallerioissa on nähtävillä nykyistäkään määrää keramiikkamaljakoita, maisemamaalauksia tai kuivakukka-asetelmia. (Verkkokaupan vaikutuksesta kuvataiteen myyntiin olisi muuten aika kiinnostavaa tietää enemmän, jos sitä joku tietää enemmän tutkitun. Gallerioiden roolin luulisi heikentyvän rajustikin.)

Mutta olen toki Jari Parantaisen perusteeseistä samaa mieltä. Ajatuksen siitä, että suosittuus, ja erityisesti suosittuus taideskenen ulkopuolella, välttämättä tarkoittaisi huonoa taiteellista tasoa, on tultava kertakaikkiaan murskatuksi.

Toki ymmärrän taiteilijoiden taipumusta dissata suosittuutta siltä osin, että suosittuus usein johtaa tilanteisiin, jossa tulee se alentava ja vastenmielinen kysymys "Mitä oikeastaan haluat tällä työlläsi sanoa?", jolloin on jälleen alennuttava selittämään, että taiteen tarkoitus ei ole olla typistettävissä kahteen-kolmeen-viiteen lauseeseen.

Sellaisessa tekisi kyllä itsenikin mieli mennä yksin komeroon väkertämään omaa taidettani ja itkeä siellä sitä, että raha ei ymmärrä sataa taivaasta.





---
Yllä esiintyneet teokset, joista mun mielestä jokainen toimii itsenäisenä statementina siitä, että miksi taidetta on, ja erityisesti, että miksi sitä pitää olla:

• Ai WeiWei: Sunflower Seeds
• Pilvi Takala: Trainee
• Theo van Gogh ja Ayaan Hirsi Ali: Submission
  

Jouluun liittyvästä traditiosta ja varpusina lentelevistä kuolleista veljistä

Mitä, jos ei ole varma, että haluaako kirkkautta sieluunsa? Mitä, jos tietää, että kuolleet veljet eivät lentele varpusina maan päällä? Mitä jos omasta mielestä kaikki on huijausta ja roskaa?

Teininä olen lintsannut lähes kaikista koulun järjestämistä jouluhartauksista vakaumukseen vedoten. Traditiot ovat tuntuneet sisällöttömiltä ja väkinäisiltä, enkä ole halunnut olla mukana toteuttamassa mitään, mitä en usko enkä tahdo.

Piinallisia ne nöyristä sydämistä ja Herran kirkkaudesta kertovat laulut tietenkin ovat. Lapsena en hoksannut, että ne olisi pitänyt ymmärtää ihan toisissa ajallisissa ja kulttuurihistoriallisissa konteksteissa. Olin turhautunut, kun luulin ihmisten vaan jouluna joutuvan joidenkin epärationaalisuus- ja sentimentaalisuuskohtauksien valtaan, enkä halunnut itse olla osa sellaista.

Erikoista, että olen kuitenkin voinut itse lukea ja eläytyä vielä tosi paljon sentimentaalisempaan ja opettavaisempaan materiaaliin. Esimerkiksi niitä Andersenin satuja, joissa kuolleiden rakastajien pääkalloja pidetään kukkaruukuissa tai kuolleet lapset lentelevät enkeleinä ja kukkasina ympäriinsä, olen lukenut kiihkeästi, itkien ja eläytyen.

Ajattelen, että vasta ääneen resitointi tekee asioista totta ja vain ääneen sanottuihin asioihin on velvoitettu sitoutumaan. Näin sentimentaalisenkaan kirjallisuuden äärellä ei ollut erityisen kiusallista. Ääneen resitoimisen kognitiivisista vaikutuksista on kyllä vähän vaikeaa löytää hyviä lähteitä. Joissain kognitiivis-behavioraalisissa terapiakoulukunnissa tavoitteiden mantraaminen ääneen on olennaisessa roolissa. Avioliiton solmiminen (tai joissain traditioissa sen purkaminen) edellyttää ääneen sanottua tahdonilmausta. Onhan ääneen sanomisella rooli, mutta mitään kattavaa esitystä en kyllä ole nähnyt.

Nyt olen vähitellen alkanut tajuta, että omat jouluperinteet ovat yhtä kiinnostavia kuin ne jungilaiset arkkityypit, ihmemaiden Alice ja Dorothy tai maalaukset antiikin jumalien muodonmuutoksista, joista olen ymmärtänyt olla kiinnostunut aina. Vieraissa traditioissa voi aina olla vapaamatkustaja ja turisti, omissa se on vähän vaikeampaa. Kaikki ne sielut, enkelikuorot ja varpuset voi ajatella metaforana jostakin kauniista ja siedettävästä, ilman että tarvitsee hyväksyä kaikkea sitä moralisoivaa, ulossulkevaa ja konservatiivista roskaa, mikä niihin liittyy.

Ei tarvitse uskoa enkeleiden ilmestyneen Marialle tai paimenille, mutta tarina on silti kaunis, eikä sen uudelleenesittäminen mitenkään vahingoita ketään. Ja olkipukkien, tonttujen, pyhän Nicolauksen ja nuuttipukkien sekasotku on vain ja ainoastaan viehättävää.

Maito pitää maidontuottajat kasassa

NY Times nosti hiljattain esille kiinnostavaa kytköstä ravitsemussuositusten ja maataloustuotannon välillä. Minulle fanaatikkona on tietenkin aina iso nautinto lukea, kuinka pahiksia esitetään epäedullisessa valossa, mutta harvinainen nautinto se on, sillä tästä aiheesta ei Suomessa vaan voisi keskustella.

Meillähän pidetään ihan normaalina, että yksi teollisuudenala saa markkinoida omia tuotteitaan kouluissa ja neuvoloissa millä tahansa terveysmielikuvilla, eikä mikään terveysväittämiä koskevaa lainsäädäntöä valvova elin ole kiinnostunut puuttumaan siihen.

Joka tapauksessa, NY Times paljasti, miten maidonkulutuksenedistäjäorganisaatio Dairy Management maksoi kannattavuusongelmissa kamppailevalle pizzaketjulle markkinointikampanjan, jossa lanseerattiin tuplajuustopizzat (tai +40%-pizzat). Win pizzayrittäjät, win maidontuottajat, lose kuluttajat.

Sveitsissä on kaukaa viisaasti opetettu kansalaiset jo kauan sitten syömään ihan pelkkää puhdasta sulatettua juustoa. Kiemurrelkoon muu Eurooppa ylituotanto-ongelmien ja kiintiöiden kanssa, heillä on paremmin.

Topeliuksen saduista

Marketeissa ja radioissa joululauluvalikoima painottuu tietenkin iloiseen kilkatukseen ja hilpeisiin kansansävelmiin, mutta näinä vuodenaikoina tulee kuitenkin enemmän altistuttua myös Varpuselle jouluaamuna ja Sylvian joululaululle (itse altistin itseäni hyvin nautinnollisesti eilen Turun Tuomiokirkossa).

Minua on usein ihmetyttänyt, että miksi nuo kaksi tekstiä ovat Topeliukselta ne tunnetuimmat. Lisäksi laajasti tunnetaan pateettinen Koivu ja Tähti. Nöyrillä sydämillä ja viattomilla lapsosilla hekumointi on tietenkin osa historiallista kontekstia, ja sellainen epäilemättä tuottaa nykylukijalle vaikeuksia. Silti Topeliuksella on myös paljon hyviä historiaan sijoittuvia fiktiivisiä tekstejä, jotka ansaitsisivat vähän vahvemman sijan populaarikulttuurissa ja kirjallisessa kaanonissa.

Kalevalankaan popularisoinneissa ei suomalainen mytologia tule esille niin konkreettisesti kuin Topeliuksen proosakerronnassa. (Kansanperinteen ja mytologian rakastajat, toivottavasti bongasitte myös syksyn uutuuskirjoista Essi Kummun Karhun kuoleman?) Ja tyypillisesti koko suomalainen kansanperinne typistetään yhdeksi Kalevalaksi, eli siihen, mitä yksi satunnainen Lönnrot on saanut kasattua yhteen satunnaiseen kokoelmaan. Mitä kukaan tietää edes Kantelettaresta?

Ainakin Knut Soittoniekka olisi satu, joka ansaitsisi tulla kerrotuksi. Tiedättehän, "en ole eilisestä puolisesta saanut muuta syödäkseni kuin kuumaa kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaran, itikan koiven ja seitsemän kuormaa sammalia". Haluaisin lukea enemmän satuja, joissa seikkailisivat merenneito Sini Aalto ja metsänkuningas Tapio.

Myös tarina Turun linnan tonttu-ukosta on mun mielestä hieno. Lenkkipolun varrella seisovat satoja vuosia vanhat kivimuurit ovat inspiraation lähteenä monellekin tarinalle (kuten esimerkiksi tuore lastenkirja Reetta ja linnan vangit), mutta harvassa tarinassa seikkailee kerralla niin monia historiallisia hahmoja kuin Topeliuksen tonttu-ukko-tarinassa. Niistäkään ei taida Aiju von Schönemanin lisäksi tietää kukaan muu.

Topeliuksen kuvaus Lönnrotin lapsuudesta on niin ihaileva ja täynnä Lenin- ja Jeesus-aiheisista tarinoista tuttuja ylistäviä maneereita, mutta ihan ansaitsematonta ei Lönnrotin ylistys olekaan. Ainakin mun mielestä on kiehtovaa, kun kaikenlaisia historiallisia hahmoja tuodaan lähemmäksi ja niihin tarjotaan samaistuttavia näkökulmia (mulle tuli heti mieleen Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, josta tykkäsin tosi paljon).

Ja urhea räätäli Tikka, joka ompeli yhteen Suomen ja Ruotsin, sekä muurahainen, joka kävi lääkärissä! Muistelisin, että jotkut (kalaverkko-aiheiset) tarinat sijoittuivat Raumallekin, mutta olen unohtanut ne. Ylipäätään, olen unohtanut näistä saduista jo niin paljon, eikä saatavillani ole kunnollista kokoelmaa. Olisipa aika jo jonkun naputella nämä saataville Wikisourcesiin ja lukea nauhalle Librivoxiin.

Nicht bloß das quantitative Kriterium der Einwohnerzahl

Was die kleinen Nationen von den großen unterscheidet, ist nicht bloß das quantitative Kriterium der Einwohnerzahl; es ist etwas Tiefergehendes: Ihre Existenz ist für sie selbst keine selbstverständliche Gewissheit, sondern immer eine Frage, eine Herausforderung, ein Risiko; sie sind der Geschichte gegenüber in der Defensive, gegenüber dieser Kraft, die über sie hinweggeht, die sie nicht berücksichtigt, die sie nicht einmal wahrnimmt.

Tätä lienen siteerannut jo useampaan otteeseen eri tilanteissa, mutta teksti ei ehkä kulu toistosta. Tämä on Kunderan esseekokoelmasta Le Rideau, saks. Der Vorhang.

Kaikki konstruoivat omansa jollakin omalla tavalla, ja se on tärkeää siksi, että se on omaa ja itse todeksi koettua. Lienee kuitenkin monia kansoja, jotka ovat taistelleet identiteetistään jotain jättimammuttia vastaan ja joiden minäkuvaan olennaisesti liittyy neuvokkuus ja sitkeys. Eino Leino sanoo lastenlorunomaisesti: Oli mullakin pieni onneni, mut minusta oli se suuri, ja luulenpa, siks oli suuri se, kun se mun oli onneni juuri. Omakohtainen kokemus luo omistajuutta.

--

Versuchen wir uns vorzustellen, die isländischen Sagas wären in Englisch geschrieben. Die Namen ihrer Helden wären uns heute so vertraut wie die von Tristan oder Don Quijote; ihre zwischen Chronik und Fiktion oszillierende einzigartige Ästhetik hätte eine Menge Theorien ausgelöst; man hätte darüber gestritten, ob sie als die ersten europäischen Romane gelten könnten oder nicht. Ich will nicht behaupten, man habe sie vergessen; nach Jahrhunderten der Gleichgültigkeit werden sie an den Universitäten der ganzen Welt studiert; aber sie gehören zur „Archäologie der Belletristik“, die lebendige Literatur beeinflussen sie nicht. (…)

Kansallista identiteettiä on vaikea erottaa kielestä, ja kieltä on edelleen vaikea erottaa kirjallisuudesta. En käsitä, miten Islannin kokoinen kansa voi tuottaa omankielistään kaunokirjallisuutta, mutta edelleenkin ne tietääkseni tekevät sitä. Onneksi meilläkin. Minua vaan huolettaa, että kun Finlandia-palkinnot jaettiin niin myöhään, niin ehtikö palkittu kirjailja tulla pyydetyksi Linnaan? Joulumarkkinoita ajatellen kuitenkin onneksi ihan ajoissa.

One Teaspoon to be Taken at Bedtime

Tänään oli ilo lukea Hesarista, että Marika Maijala oli valittu kuvittamaan uusi Maija Poppasen käännös. Marika tekee supersöpöjä kuvia, mutta olisin kyllä toivonut Marikan Maijasta vähän graafisempaa. Nyörisaappaita, tiukkaa kiiltävää nutturaa ja huolitelluutta. Hollantilaisen puunuken fiilistä, niin kuin alkuperäisissä Mary Shepardin (E.H. Shepardin tytär, btw) töissä. Tämä Maija tuntuu sellaiselta Magdaleenalta, jolla on sukat makkaralla ja kutonen laulussa.

Nimien kääntäminen on vastenmielistä, tehdäänpä Janesta ja Michaelista sitten Anna ja Mikko tai Anja ja Veikko. Piirroselokuvissa se on lähes anteeksiannettavaa, koska nimet on saatava kuulostamaan ymmärrettäviltä käännettyinä ja kohderyhmätkin ovat pääsääntöisesti nuorempia. Lisäksi piirroselokuvissa hahmojen visuaalis-kineettinen asu on nonverbaalinen ja toimii kielestä riippumatta. Mutta kirjallisuus, sen voisi jättää tuhoamatta. Ymmärrän, että Jaana Kapari-Jatta on juhlittu ja palvottu kääntäjä, ja toki asioiden mukauttaminen ja paikallistaminen on tärkeää ja ihanaa, mutta ei nimiä silti tarvitsisi.

Ajattelen, että nimien säilyessä alkukielisinä myös muu konteksti tulee sijoitettua johonkin kulttuurisesti vieraaseen ja sitä ei tule väkisin luettua osana jotakin tuttua ja tunnettua, jolloin tulkinnat menevät helposti ohi. Ainakin mulle Jane ja Michael Banksin maailma, jossa ostettiin saagoa, lastenhoitajalla oli vapaata joka kolmas torstai-iltapäivä kahdesta viiteen ja Mr Banks kävi joka päivä pankissa tekemässä rahaa, on ihan eri, kuin omani, joka vilisee Annoja ja Mikkoja.

Viimeksi tänään nauroin hauskaa muistoa, joka on hyvä esimerkki siitä, miten paljon ennakko-odotukset voivat ohjata todellisuuden tulkintaa. Kerran olin menossa katsomaan näytelmää "nyky-yhteiskunnan raadollisuudesta", "yksinäisyydestä" ja "äiti-poika -suhteesta". Sitkeästi ajattelin, että kysymyksessä on varmasti jokin nerokas allegoria, ja pääsen ihan varmasti kohta kärryille. Lavalla sukkahousuihin ja peruukkeihin sonnustautuneet näyttelijät keskustelivat perimysriidoista ja mietin koko ajan, että milloin se äiti tulee lavalle ja kenen äiti se on. Harmittelin myös, että tulin niin myöhässä, etten ehtinyt selailla käsiohjelmaa, sen avulla olisi varmaankin ymmärtänyt enemmän. Väliajalla sitten kävi ilmi, että olin erehdyksessä mennyt väärään teatteriin ja päätynyt katsomaan Shakespearen näytelmää Richard III.

Auf dem Weg zu mehr Sicherheit

Peter King, republikaanipuolueen kongressiedustaja, NY, via CNET:

WikiLeaks presents a clear and present danger to the national security of the United States. I strongly urge you to work within the Administration to use every offensive capability of the U.S. government to prevent further damaging releases by WikiLeaks.

Alex Stubb, ulkoasiainministeri:

Meillä ei ole vielä tietoa vuodettujen asiakirjojen sisällöistä. Odottavalla kannalla ollaan. Koko Wikileaks-ilmiö tuntuu minusta vastenmieliseltä. Jokaisella maalla on oikeus omiin, diplomaattisiin asiakirjoihinsa, joiden sisältö voi olla sensitiivistä ja tarkoitettu luottamukselliseksi. Kannatan avointa ulkopolitiikkaa, mutta tässä on kyse eri asiasta - laittomasta vuodosta, joka saattaa horjuttaa kansainvälisen politiikan vakautta.

Suomen kannalta en ole kovin huolissani. En usko, että vuodot vaikuttavat Suomen ja USA:n erinomaisiin suhteisiin. Täysin varmasti on mahdoton kuitenkaan sanoa mitään, sillä - kuten todettua - meillä ei ole asiakirjojen sisällöistä vielä tietoa.

Die Ausschaffungsinitiative:



NZZ Ausschaffungsinitiativen vastaisesta mielenosoituksesta:

Mehrere Hundert Demonstranten hatten sich um 20 Uhr am Zürcher Helvetiaplatz versammelt und zogen durch die Innenstadt in Richtung See. Einige Teilnehmende zündeten Knallkörper. Die Kundgebung verlief zunächst weitgehend friedlich.

Als es jedoch im Bereich Bellevue, Limmatquai und Bahnhofplatz zu vereinzelten Sachbeschädigungen kam, ging die Polizei mit Gummischrot und Tränengas gegen die Demonstranten vor und löste den Aufmarsch auf. Nähere Angaben zu entstandenen Schäden konnte die Polizei noch nicht machen.

Poikkeuksellisen hieno uutispäivä tänään. Kansalaisille ja kuluttajille eri puolilla maailmaa on jälleen myyty kasoittain oikeaa ymmärrystä siitä, mitä ovat kansallinen turvallisuus, uhka, vaara ja terrorismi. Olisipa nyt Yhdysvalloissakin nyt joku sopiva pieni (OBS pieni) protesti, josta voisi jälkeenpäin kertoa tarinaa, kuinka valtion vahva käsi on tukahduttanut vaarat ja suojellut kansalaisia. Sveitsissä osattiin tämäkin paremmin.

Lisäksi meille kertoo Helsingin Sanomat, kuinka "Maailmalla mainetta niittänyt iPad-tietokone saapuu huomenna erittäin todennäköisesti myyntiin myös Suomessa. Laitetta valmistava Apple tunnetaan tiukoista vaitiolovaatimuksistaan, eikä vahvistusta myynnin alkamiselle annettu tuotteita myyvien liikkeistä." Jälleen taitavasti neljäs valtiomahti brändiviestinnän välineenä. Vaitiolovaatimukset, kohina kulisseissa sekä printtimedialle syötetyt lupaukset uusista ansaintamalleista. Täydellistä.

Minulla ei ole aavistustakaan, mistä tuli ulkoasiainministerin heitto Suomen ja Yhdysvaltain välisistä suhteista. Voidaanko ajatella paljastuvan tietoja siitä, millä tavoilla Suomen voidaan ajatella uhanneen Yhdysvaltain kansallista turvallisuutta? En tajunnut mitään. Ymmärrän, että ulkopoliittisesti Yhdysvaltain silmissä huonoon valoon joutuminen on suurin mahdollinen uhka, mutta millä tavalla Wikileaks voisi olla riski siitä?

Toiset ovat tasa-arvoisempia

Tässä maassa ei oikein tiedä, että mitä riskejä ottaa, jos sanoo jotain homoista, mamuista, lapsista ja eläimistä. Silti toivoisin, että ei olisi tilanteita, joissa yksien ruumiillinen koskemattomuus olisi tärkeämpää kuin toisten. Hei niiden nimi on perusoikeudet.

Keskustelu Turussa lauantaina 20.11.2010 järjestetyn rasisminvastaisen mielenosoituksen seinältä.