Kehitysyhteistyöstä

Jos luopuu suunnittelusta ja jättimäiset rakennemuutokset -fantasioista, niin on aika helppo keksiä idea jonkun edullisen elämänlaatua parantavan tuotteen (esim. moskiittoverkot) lahjoittamisesta. Ei vahingoita ketään, ei romuta yhteisöä, ei riko sosiaalisia normeja vastaan, mutta ehkäisee kustannustehokkaasti paljon terveyshaittoja.

Rajua, että kuitenkin lahjoittamalla niin yksinkertaisia ja halpoja tuotteita kuten sandaalit, voi saada aikaan niin suurta tuhoa. Zachary Mason kertoo traagisen kenkätarinan:

“Yeah, well, I don’t have to buy them shoes because one day The White People are going to come back and give shoes to the children. My kids don’t have shoes because The White People haven’t come yet!”  

Ja samasta postauksesta toinen hyttysverkkoaiheinen tarina:

As I have written in prior musings, every year the Sanadougou clinic gets a shipment of a few hundred mosquito nets from UNICEF which they give for free to every pregnant mother whom they admit to the maternity. Even though the overwhelming majority of the population is never going to be eligible for one of these free mosquito nets, the fact that some people are getting free mosquito nets allows for an economy in which no one – not even the wealthy and educated who do understand the value of this product and have more than enough money to obtain one by their own means – will ever feel obligated to buy mosquito nets for themselves and for their children. Even though sleeping under a mosquito net is the simplest, cheapest, most cost-effective way of preventing malaria, the knowledge that foreign charities are intervening to help some people obtain a mosquito net for free allows everyone else to completely relinquish any self-determination of their own health and well-being. Once a precedent like this has been established in the collective mind of the tribe, it’s really difficult to undo.

Voisi kuvitella että yhteisötasolla insentiivit turvallisuuden/jatkuvuuden varmistamiseksi olisivat vielä heikommat kuin mitä yksilötasolla. Jos lapsille ei osteta kenkiä Valkoisen Miehen lahjoituksien toivossa  niin paikallishallinnoillekaan tuskin syntyy motivaatiota itsenäisesti tehdä investointeja (esim. koulujen/sairaaloiden rakentamista). Olisipa kiinnostavaa kuulla vertailevia tarinoita yhteisön itse rahoittamista vs. kv. avustusjärjestön rakentamista kouluista joltain alueelta. On paljon alueita, joissa on vaikeaa spotata yhtään koulua ilman Unicefin/Plan Internationalin/Islamic Reliefin/tms. avustusjärjestön kylttiä seinässä.