King-Kong-tyttöjen gendermanagementvalinnat

En olisi osannut arvata tätä ennalta, mutta sattumalta käteen osunut Virginie Despentesin (Pane Mua ja Kauniita asioita, ovatpa nekin aiemmin osuneet käteen) King-Kong-tyttö osasi verbalisoida monta sellaista asiaa, mitä en itse tähän mennessä ole osannut. Samaistuin kirjailijaan rajusti, vaikka muutoin vierastankin hänen ilmaisuaan ja kuvastoaan (ja teostensa ankeita-kankeita suomennoksia).

Olennaisin pointti on, että naiseus on nippu käyttäytymismalleja ja symboleita, eikä niistä voi valita yhtä valitsematta samalla myös kaikkia muita. Despentesin tavoin pidän naiseuden keskeisimpinä käyttäytymismalleina alistuvuutta ja epäitsenäisyyttä, ja niillä on taipumus aktivoitua välittömästi minkä tahansa muun naiseuteen liittyvän assosiaation yhteydessä. Mun mielestä Despentes selittää hyvin, miksi hame, korkokengät, pullan leipominen tai sukkahousut vaikeuttavat tervepäisen ja tasapainoisenkin yksilön kykyä toimia itsenäisesti ja tehdä päätöksiä.

Myös aggressiivisen tyttökulttuurin taustaa selitetään implisiittisesti. Itsenäisyyttä ja omaehtoista päätöksentekoa on vaikeaa integroida mihinkään olemassaolevaan kulttuuriseen naiseusmalliin, vaan roolissa pysyäkseen - ollakseen vajoamatta mihinkään olemassaolevaan rooliin - on ylinäyteltävä; ammuttava, varastettava, kirottava ja alistettava.

Oman henkilökohtaisen elämäni toimintakykyä maksimoivat gendermanagement-valinnat ovat kyllä olleet aika loistavat. Mulla henkilökohtaisesti on varaa aika suureenkin androgyyniyteen, koska olen onnistunut pariutumaan hahmon kanssa, joka on niin äärimaskuliini, että siinä rinnalla olen aina ihan riittävän feminiini. Eiväthän esimerkiksi koon 41 kengät absoluuttisesti ole kovin sirot tai pienet, mutta suhteessa eteisessä lojuviin koon 51 kenkiin ne ovat hyvinkin sirot.

Terveydenhuollon ja psykoterapeuttisen perinteen kyvyttömyydestä käsitellä sosiaalisia ulottuvuuksia potilaan elämässä.

Kun on kysymys terveydestä ja siihen liittyvistä riskeistä, haihtuu helposti fiksujen ja aikaansaavienkin ihmisten arvostelukyky. Olen henkilökohtaisesti vakuuttunut siitä, että nykytilanne, jossa lääketieteen alan toimijoita mystifioidaan, palvotaan ja kunnioitetaan ihan kohtuuttomasti, tuottaa tilanteen, että alalle joko valikoituu ihmisiä, joiden joukossa taipumukset vallankäyttöön ja sadismiin ovat yliedustettuja. Vaihtoehtoisesti myös jatkuvaan epäterveen ihailun kohteena oleminen voi aktivoida näitä taipumuksia.

Kaksoisrooli potilaana ja asiakkaana ei ole helppo, sillä potilaan toteutettaessa asiakkaan oikeuksiaan vaatia asiallista palvelua, voi seurauksena olla nippu uusia diagnooseja tai tulkintoja lapsuuden traumojen vaikutuksesta auktoriteetteja uhmaavan käytöksen muodostumiseen. Terapeutin tai lääkärin vastaanottohuoneen seinällä roikkuvat kunniakirjat, tutkintotodistukset ja valokuvat erilaisten lääketieteellisten seurojen tai psykoanalyyttisten yhdistysten tapaamisista eivät ole riittävä tae sille, että lääkäri tai terapeutti välittäisi hoitosuhteeseen liittyvistä eettisistä kysymyksistä. Myös sosiaali- ja terveysalan toimijoille tyypillinen Äiti Teresa -tyyppinen pakkomielle sumeuttaa tätä ajattelua, kun riittävyyden kokemuksen saavuttamiseksi on jatkuvasti työskenteltävä jaksamisen rajoilla. Työn laadun merkitystä heikentää työhön liittyvä gloria - kaikki, mitä lääkäri tekee, on ihme - ja kvantitatiivisten indikaattoreiden merkitys muodostuu näin kohtuuttoman suureksi.

Elämme sitä paitsi kiinnostavia aikoja, kun antidepressanttien hyöty on kyseenalaistettu. Toivon kovasti, että tämäntyyppiset havainnot johtaisivat terapiamenetelmien laadulliseen kehittymiseen, sillä todellakin tarvetta olisi. En tarkoita sitä, että jokaisella pahoinvoivalla kansalaisella tulisi olla mahdollisuus moneen vuoteen intensiivisessä psykoanalyysissa, vaikka se kiehtovaa olisikin ja itse omalla kohdallani sellaista arvostaisinkin. Terapia sinänsä ei ole ratkaisu, vaan hoidon tehokkuus on rajusti riippuvainen terapeutin ammattitaidosta ja persoonallisuudesta. Kyky empatiaan, samaistumiseen ja itsereflektioon on terapeutille välttämätön. Hoitosuhteet ovat alue, joita yksityisyydensuojan vuoksi ei voida valvoa riittävästi. Olen luonnollisesti maallikko, mutta voisin kannattaa ehdotusta lakisääteisestä työnohjauksesta terapeuteille ja lääkäreille, vähintään tunti viikossa. On tietenkin ongelmallista löytää työnohjaajia, jotka eivät olisi ördänneet samoissa psykoanalyyttisissa pikkujouluissa paikkakunnan kaikkien muiden terapeuttien kanssa (jos jollekin on epäselvää, niin terapiassa ja työnohjauksessa potilaan ja terapeutin suhteen tulee rajoittua vain hoitotilanteisiin, eikä niiden ulkopuolisia kontakteja tule olla), mutta teoriassa jonkinlainen laadunvarmistusmekanismi olisi kuitenkin välttämätön.

Tässä allaolevassa tuubivideossa voidaan nähdä erinomainen pätkä, jossa Woody Allen puolivakavissaan kertoo omista psykoanalyysikokemuksistaan (~30 vuotta, ~3x viikossa). Woody myös kertoo sokeasta luottamuksestaan lääkäreihin, tuntemuksensa lienevät hyvin yleistettävissä.

Koko länsimaisessa terveydenhuollon perinteessä on missattu lähes täysin ihmisen hyvinvointiin vaikuttavat sosiaaliset tekijät ja keskitytty vain yksilötasoon. Joissain määrin tietenkin harjoitetaan ryhmäterapiaa ja perheterapiaa, mutta harvoinpa kuitenkin psykoterapioissa riittävästi tarkastellaan potilaan maailmankuvaa sosiaalisesti määrittyneenä konstruktiona ja osataan suhteuttaa potilaan arvostukset ja mielipiteet hänen omaan sosiaaliseen alakulttuuriinsa jonkin kuvitteellisen "yleiskulttuurin" sijaan. Perusvuorovaikutuskykyjen työstäminen on oleellista ja merkityksellistä, mutta olisi kyllä hedelmällistä, jos terapioissa kyettäisiin tehokkaammin pureutumaan niihin sosiaalisiin tekijöihin, jotka vaikeuttavat aidon ja hyvän vuorovaikutuksen muodostumista.

Mesta paikka tämä Suomi

On ollut kivaa olla takaisin Suomessa, olen ollut jo kuukauden. Täällä sensuroidaan sananvapausaktivisteja, erotetaan ministerejä näiden huonon naismaun vuoksi, pankit näyttävät olevan ulkoistaneet it-osastonsa esikoululaisille ja kouluttaneet viestintäjohtajansa kirjekursseilla. Aika mesta paikka kyllä, tämä.

Kaikesta tästä huolimatta olen tosin kyllä nauttinut mahdollisuudesta ostaa kaupoista ksylitolpurkkaa, kardemummaa ja jopa ruokaa (=soijarouhetta, soijasuikaleita, kiinteää tofua, maustamatonta jogurttia). Mukavaa on myös se, että asunnoissa on ilmastointi, astiakaapit sekä tiskiharjoja, että polkupyörävarastoihin pääsee joutumatta kantamaan pyörää ja että asuntojen avaimet näyttävät uskottavilta.

Kuvassa Huittisten linja-autoasema.

Asun tässä kielessä ja kulttuurissa, tunnen itseni vammaiseksi ja estyneeksi niiden ulkopuolella. Onnellista olla täällä ja tietää, että ihmiset tarkoittavat, mitä sanovat, vaikka harvoin sanovatkin, mitä tarkoittavat.