Diktatuurit voivat hyvin, kun on riittävästi hyviä vihollisia

Luonnollisesti Suomen ja EU:n virallinen politiikka on tavoitteiden saavuttamiseksi ollut olla kiltti Libyalle ja lakaista ongelmia maton alle, mutta yksilönä minulla on vapaus ja ilo voida sanoa se, mitä moni muu ei voi sanoa: Libya on 83% lukutaitoprosentistaan huolimatta edelleen karmea diktatuuri ja se suostuu leikkimään demokratia- ja ihmisoikeusleikkejä vain, jos sille maksetaan siitä. (Ok, nyt luin IHT:sta, että Sarkozy oli vakuuttanut, että vastapalveluksia ei tehdä rahassa, mutta mitä muuta voisi tarkoittaa yhteistyö Libyan infrastruktuurin ja terveydenhoidon kehittämiseksi?)

On vastenmielistä, miten kaikki diktaattorit aina osaavat löytää oman hallintonsa välinpitämättömyyden ja tehottomuuden uhreille ulkopuoliset syylliset. 426 lasta sai HIV-tartunnan sairaalan epähygieenisten käytäntöjen vuoksi ja ulkomaalaisista sairaanhoitajista tehtiin syyllisiä kiduttamalla. Vanha ja toimiva keino, hyvää toimintaa Libyalta. Kansalaiset vaativat kuolemanrangaistusta ja sen he saivat, ketään ei kiinnostanut kyseisen sairaalan (tai minkään muun libyalaisen sairaalan) hygienian kehittäminen, jottei vastaavaa tapahtuisi jatkossa. Kaikkein nerokkainta oli uskotella kansalle, että taustalla on CIA ja vihamielisten hallitusten juoni.

Näihin aikoihin, vain vähän aikaa Abu Ghrabin kidutustapausten jälkeen, USA:n uskottavuus ei ollut erityisen vahva ja Yhdysvaltojen kritisoitua Libyan oikeuslaitosta kuolemantuomioista libyalaiset polttivatkin Yhdysvaltojen lippua kulkueissa, joissa ihmiset kantoivat sekä Abu Ghrabin uhrien ja HIV-infektoituneiden lasten kuvia. Näiden kahden tapahtuman kytkeminen yhteen lienee tuntunut Libyassa hyvinkin luontevalta, varsinkin, kun oikeuskäsitys on niin toinen. USA:n (ja tuskin kovin monen muunkaan länsimaan) ei Libyan mielestä ole oikeutettua arvostella libyalaista oikeuslaitosta Abu Ghrabin jälkeen.

Mutta mainiota, diktatuurit voivat aina hyvin, kun vaan vihollisia riittää. Gaddafilla lienee edessään vielä monta paksua vuotta Libyassa - hyvä sille.

Vélib ja kaupunkikulttuurin selviytyminen

En ikinä ole ollut erityisen viehättynyt Pariisista tai ranskalaisuudesta (mihin varmasti vaikuttaa se, että en osaa sanaakaan ranskaa), mutta nyt tunnen elämäni ensimmäistä kertaa hinkua matkustaa Pariisiin, kun siellä on käytettävissä 10600 kaupunkipyörää. Pyörien antaminen kaupunkilaisille (käsite kattaa tässä myös turistit) on niin kaupungin antamista kaupunkilaisille. Vaikka metrot ja raitiovaunut ovat miljöinä kiehtovia ja ilman niiden kokemista kaupungissa ei voi sanoa todella käyneensä, ovat ne kuitenkin monissa tilanteissa pyörään nähden aivan toissijaisia kulkuvälineitä.


Velib riders, malias 15.7.

Tietenkin on surullista, että pariisilaiset maksavat pyörimisvapaudestaan myymällä kaupunkitilaa mainoskäyttöön. On surkeaa, että oikeat, olemassaolevat ja merkitykselliset kadut täytetään merkityksettomillä ja mielikuvituksettomilla mainosjulisteilla. Olisin kyllä valmis myymään vähän Pariisia oivaltaville, kaupunkielämään liittyville, kontekstia hyödyntäville ja stereotypisoimattomille mainoksille, mutta ach, kuitenkin kadut täyttyvät aina näistä "meidän äiti tekee kaikille ruoan"- ja ruma tarkoittaa hammasrautoja ja silmälaseja-moskasta.

On surullista, miten kaupungit monotonisoituvat ja elämä niissä kuihtuu, kun vuokrat kohoavat freelancereiden, muusikoiden ja runoilijoiden ulottumattomiin. Brooklynissa kasvanut Isa Chandra Moskowitz (fanitan!) kertoo VwaV:n esipuheessaan nuoruudestaan:

I was often confused and searching for real meaning - I knew there was to more life than getting into fistfights with other big-haired girls in our crappy mall. So I started going to Manhattan with my best friend. And it wasn't the Manhattan we know today - that of tenement-turned-luxury apartment and Sex and the City wannabes. It was exciting and artistic and "skateborading is not a crime" and "Whose frigging park? Our friggin park!"

Ja vaikka kaupungin ilme ja sielu eivät katoaisi vuokrapaineen vuoksi, niin tehokkaan kulttuuri- ja kaavoituspolitiikan myötä niistä pääsee kyllä eroon. Turussa tämä osataan. Samanaikaisesti tuhotaan tehokkaasti kaupunkikuvan viimeisiäkin historiallisia kerrostumia, Ylioppilasteatteri karkotetaan tiloistaan, taiteilijoiden käyttöön osoiteta työtiloja ja Taideakatemian toiminnan rajoittamisuhka viestii sekin ikävästi taiteilijoiden olevan tarpeettomia ja turhia. Lisäksi budjetoidaan varoja suurten taideinstituutioiden tehottomaan ja jäykistyneeseen toimintaan sekä toriparkkiin (ainoana tavoitteenaan tyydyttää olemassaolevaan parkkihalliin nähden vastakkaisella puolella toria sijaitsevien kaupallisten toimijoiden katkeruus). Lisäksi Turkua, kuten kaikkia muitakin Suomen kaupunkeja tappavat hitaasti mutta varmasti citymarketit, ideaparkit, sellot, isot omenat, ikeat ja prismat.

Tykkään kovasti tästä turkulaisten taiteilijoiden väsäämästä kulttuuripääkaupungin feikkisaitista: Turku Euroopan alakulttuuripääkaupungiksi 2011. Aito on tietenkin nimeltään Turku Euroopan kulttuuripääkaupungiksi 2011. Go Turku, tässä on mahdollisuuksia!