Objektinmenetys II

Lyhyenä jatkopohdintana aikaisempaan: onko objektinmenetyksen prosessointi helpompaa, jos objekti menetetään selkeästi ulkoisesta syystä, triviaaliesimerkissä siis kuolemantapauksen vuoksi?

Olosuhteita on hieman haastava vakioida niin, että objektinmenetystapahtuman käyntiinsaattamiseen ei myöskään eloonjäämistapauksessa liittyisi mitään erityisiä frustraatioita, kuten yleensä liittyy. Verrattavuus on yleensä hieman hankalaa, paitsi näiden frustraatioiden vuoksi, niin monissa tapauksissa myös eloonjääneen objektin merkityksellisyys on saattanut alentua ennen varsinaista eroa.

Jos vakioidaan tilanne niin, että erotilanne tapahtuu tuskattomasti ja yhteisestä sopimuksesta (check!) mutta objekti on silti merkityksellinen ja läheinen (check! check!) on luopumisprosessi todennäköisesti vaikeampi, sillä objekti voi jatkuvasti olemassaolollaan muistuttaa kaikista menetetyistä asioista. Muiston muodostaminen on vaan niin paljon hankalampaa, kun objekti on läsnä elävänä, mutta aikaisemmin avoinna olleet mahdollisuudet näyttäytyvätkin silti suljettuina.

toisesta luopumisesta vielä

Äh, ja Qssakaan en ole asunut enää vuosiin, joten ehkä Q-kirjamen yliviljelystäkin pitäisi luopua. Identiteettiään voisi ehkä rakentaa muidenkin asioiden varaan kuin historiallisten asuinpaikkojensa. Toisaalta on hauskaa olla Qaikussa Qtea ;-).

objektinmenetys

Koska kirjastoaineistojen saatavuus näin kansallisten juhlapyhien aikaan on heikko, eikä Gutenbergissakaan näköjään ole saatavilla Freudin esseetä Trauer Und Melancholie, niin ehkä on kirjoitettava objektinmenetyksestä ihan itse.

Objektinmenetyksen prosessoinnin kivuliain osa on luopuminen, siis sen seikan hyväksyminen, että objekti lakkaa olemasta saatavilla ja tyydyttämästä subjektin tarpeita. Mitkä tahansa muut prosessin osat ovat siihen verrattuna keveitä, olkoon tapahtunut sitten kuinka rumia asioita vain, ja liittyipä menetysprosessiin miten syvää frustraatiota tai syyllisyyttä tahansa. Objektista luopuminen on ilman jäämistä, turvallisuuden ja jatkuvuuden katkeamista ja hylätyksi tulemista. Oikeastaan hylätyksi tuleminen saattaa olla frustroivin mahdollisin psyykkinen kokemus ja kaikki muut psyykkiset kokemukset ovat palautettavissa hylätyksi tulemisen kokemukseen tai sen välttämiseen.

Psyyken kehityksen alkuvaiheissa, itse- ja objektikonsistenssin vielä muotoutuessa, objektisuhteet ovat funktionaalisia, jolloin subjektilla ei ole psyykkisiä valmiuksia tuottaa itse kaikkia psyykkisia rakenteita ja palveluja, ja ne ulkoistetaan ulkoiselle objektille. Kaikissa objektisuhteissa on joissain määrin funktionaalisia piirteitä ja objektinmenetyksessä toteutetaan patologisia ratkaisuja sitä todennäköisemmin, mitä hallitsevampia funktionaalisia elementtejä objektisuhteessa on ollut. Tyypillisiä patologisia ratkaisuja on objektin suorittamien funktionaalisten palvelusten hakeminen jostain muualta (uudesta objektisuhteesta) tai funktionaalisiin palveluksiin liittyvien tarpeiden väkivaltainen sammuttaminen esimerkiksi pakkotoiminnoilla tai päihteillä.

En mitenkään nyt onnistu löytämään Spinozan Etiikan mistään verkkoversioista sitä kohtaa, jossa sanotaan, että ulkoinen rakkausobjekti voi lisätä elämänvoimaa (Spinozalla conatus), mutta että riippuvaisuus ulkoisen rakkausobjektin tästä funktiosta vastaavasti vähentää sitä. Kuitenkin tämä kohta on niin koherentti nykypsykoanalyysin kanssa, jossa objektisuhde raadellaan kahdentyyppisiksi osiksi: on yksilöllisiä ja eriytyneitä objektisuhteen elementtejä ja sitten on niitä riippuvaisia, funktionaalisten palveluiden molemmin- tai toispuoliseen tuottamiseen perustuvia elementtejä. Toinen on selkeästi elämänvoimaa lisäävä ja toinen on sitä vähentävä mekanismi. Lisäksi riippuvuus ulkoisen objektin tuottamista palveluista on perusmotiivi kleiniläiselle kateudelle. (Onkohan joku syy sille, että Kateus ja kiitollisuus puuttuu Mielen rakentumisen lähdeluettelosta? Minua kiinnostaisi.)

Luopumisessa vaikeinta on käsitellä objektin tyydyttäviä ja onnellisia kokemuksia tuottaneita aspekteja. Arkielämä on rakentunut täyteen elementtejä ja tilanteita, jotka muistuttavat menetetystä objektista ja tyydyttävien kokemusten saavuttamattomuudesta. Helppo defenssi tälle on nostaa esille objektisuhteen frustroivia puolia, jolloin luopuminen näyttäytyykin voittona ja jostain negatiivisesta irti pääsemisenä. Usein objektisuhteen päättymiseen liittyy paljon frustroivia piirteitä, joista saa helposti materiaalia tälle defenssille.

Ah, oikeastaanhan kaikki psykoanalyyttinen kirjallisuus on kiinnostunut vain kuolintapauksista (pienten lasten vanhempien kuolemat lienevät aivan erityisen kiihkon kohteita) ja analyysisuhteiden päättymistä ja melkein kaikki tämä on vaikeasti sovellettavissa tällaisiin ihan normaaleihin, siisteihin ja arkisiin parisuhteiden päättymisiin. Ei ole oikeastaan kirjallisuutta, jossa pohdittaisiin, että millä tavoilla toisistaan luopuneiden objektien kannattaisi olla toisiinsa yhteyksissä, jotta he voisivat suojata toisiaan luopumisreaktioiden patologisoitumiselta ja tukea toisiaan itsenäistymisessä ja ehjien menneisyys-introjektien luomisessa toisistaan.

Kun päämäärä kuitenkin on muodostaa elävistä objekteista toimivia ja ehjiä introjektejä, joiden päällimmäinen attribuutti olisi menneisyyteen kuuluminen, lienee aika selvää, että prosessia ei ainakaan helpota se, että menetetty objekti olisi jatkuvasti ulottuvilla muistuttamassa olemassaolostaan ja saavuttamattomuudestaan. Veloenan väite siitä, että kuolemantapaukset ovat helpompia kuin erot, sillä kuolleet tulevat harvemmin kovin ulottuville muistuttamaan saavuttamattomuudestaan, tuntuu tätä kautta hyvin perustellulta.

En tiedä, ehkä minun objektisuhteeni sisälsi jotenkin epätavallisen paljon tyydyttäviä ja onnellisia elementtejä, sillä vaikka konkreettista yhteistä esineistöä on lähiympäristössä vähän, eikä minun tarvitse suoraan vastaanottaa mitään viestejä, kirjeitä, puhetta tai näköaistimuksia menetetyltä objektilta, olen silti jatkuvasti virittynyt muistamaan kaikki menetetyt asiat ja kokemaan niistä surua. Tässäkin objektisuhteessa on kuitenkin monta asiaa, jotka ovat tuottaneet vihaa, pettymystä ja frustraatiota, mutta en ehkä keksi, että mitä niiden jauhaminen hyödyttäisi, tai mitä hyötyä olisi syyllisyyden tuottamisesta toiselle osapuolelle.

Ehkä kaikkein frustroivimpana tässä hahmottuu pettymys siihen, että itse olen vuosien aikana tinkinyt älyllisestä rehellisyydestä (oman arvioni mukaan paljon ja liikaa) voidakseni suojella toista osapuolta hänen hylätyksi tulemisen peloiltaan, ja sitten itse olen jäänyt aivan vastaavanlaisten pelkojeni kanssa paljaaksi ja ilman suojelua. Osittain tietenkin oma vikani, että olen näyttäytynyt niin vahvana, mutta on aika kivuliasta hoksata, että minussa oli hauraita kohtia ja että ne eivät tulleet huomioiduksi. Olisi pitänyt huomioida, mokoma tyhmä objekti!