Tekhne makre

Olisin voinut kuvitella, että iloitsisin nähdessäni humanistilaumojen kiinnostuneen tuotteistamisesta ja yrittämisestä. En olisi uskonut näkeväni päivää, jolloin Jari Parantaista siteeraisivat, kommentoisivat ja eteenpäinlinkkaisivat niin monet minun sivistystä ja kulttuuria korkealle arvostaviksi tietämäni tahot (tästä huolimatta en usko kaikkien ymmärtäneen samantien ryhtyä kiihkeiksi elämäntapatuotteistajiksi).

Tämä yllättävältä näyttävä tapahtuma on selitettävissä sillä, että linkattu teksti koskee tietenkin taiteilijoiden kaikkien aikojen suosikkiaihetta: taiteilijoiden oikeutta toimeentuloon ja elantoon. Viehättävää, että joku voi onnistua olemaan sivussa kaikesta taiteen olemukseen, rooliin ja merkitykseen liittyvästä keskustelusta, niin, että ei edes koe tarpeelliseksi kommentoida käsityksiä taiteen itseisarvosta tai myönteisistä ulkoisvaikutuksista. Hesarin kulttuurisivut eivät taatusti tarjoa riittävää yleiskatsausta, saati sitten ajassa muuttuvaa reflektiota tästä aiheesta. Ehkäpä joskus Fingerporissa?

Taiteilijoille itselleen taiteen itseisarvo näyttäytynee kiveen kirjoitettuna, eikä taiteen yhteiskunnallisesta roolista keskustelemisessa siis voi olla mieltä. Kuluttajien mieltymyksistä vielä vähemmän.

Jari Parantaisella on ansioita kuitenkin monilla alueilla. Soisin mielelläni kaikkien, jotka ovat joskus käyneet (tai mahdollisesti joskus ovat aikeissa käydä) jollakin työpaikalla, lukevan esimerkiksi tekstin palkankorotuksista. Kaikkien organisaatioiden tuottavuutta ei toki mitata laskutettavassa rahassa – olisipa yksinkertaisempaa siirtää työntekijän pankkitilille lasten hymyjä, parantunutta ergonomiaa, koettua elämäniloa, vähentynyttä jätteentuotantoa, tai millä minkäkin organisaation tuottavuutta sitten mitataankin (pääsääntöisesti kyllä mittaaminen on eräs huonoiten osatuista jutuista ikinä, mutta se on toinen tarina).

Olen eri mieltä siitä, että taiteilijoiden työtä pitäisi arvottaa ainoastaan sen perusteella, mitä siitä ollaan valmiita maksamaan. Tietenkin on taidetta, jonka olemassaolon pitää olla riippumatonta siitä, miten paljon kuluttajat ovat siitä kiinnostuneita.

Täydellisessä maailmassa meillä olisi itse omista lähtökohdistaan syntynyttä taidetta, jossa yhdistyvät tekninen osaaminen, vuorovaikutus taiteen sisäisen tradition kanssa ja ylevä sisältö, joka ei ole palautettavissa verbaaliseen tiiviiseen ilmaisuun. Tämä taide sitten tuo yhteiskuntaan kollektiivisia tunteita, moraalia, selkärankaa, iloa, merkityksellisyyttä ja mitä kaikkia ne positiiviset ihanat ulkoisvaikutukset sitten ovatkin.

Elämme valitettavasti maailmassa, jossa vähänkin vaikeammilla alueilla täytyy ekstrapoloida ja approksimoida. Ei voi nojata ideaaleihin, sillä ne eivät vaan pidä paikkaansa. Kuten taiteilijat itkevät, niin meillä todellakin taiteen tekemistä rajoittavat taloudelliset reunaehdot. En ole siitä mitenkään eri mieltä. Lisäksi taidetta rajoittaa taiteilijoiden pakkoajatus koko ajan esittää taiteilijuutta performanssina, kaikkia taiteilijamyyttejä koko ajan reflektoiden, ja näin leikata itsensä irti muusta ympäröivästä yhteiskunnasta. (Tämä tuskin vaivaa taiteilijoita itseään.)

Käyttötaide, erityisesti kehystetyt grafiikanlehdet ja painotuotteet, saisivat aivan hyvin elää markkinoiden armoilla, kuten kai itse asiassa melko pitkälti elävätkin. En esimerkiksi toivoisi, että julkisin varoin ylläpidetyissä gallerioissa on nähtävillä nykyistäkään määrää keramiikkamaljakoita, maisemamaalauksia tai kuivakukka-asetelmia. (Verkkokaupan vaikutuksesta kuvataiteen myyntiin olisi muuten aika kiinnostavaa tietää enemmän, jos sitä joku tietää enemmän tutkitun. Gallerioiden roolin luulisi heikentyvän rajustikin.)

Mutta olen toki Jari Parantaisen perusteeseistä samaa mieltä. Ajatuksen siitä, että suosittuus, ja erityisesti suosittuus taideskenen ulkopuolella, välttämättä tarkoittaisi huonoa taiteellista tasoa, on tultava kertakaikkiaan murskatuksi.

Toki ymmärrän taiteilijoiden taipumusta dissata suosittuutta siltä osin, että suosittuus usein johtaa tilanteisiin, jossa tulee se alentava ja vastenmielinen kysymys "Mitä oikeastaan haluat tällä työlläsi sanoa?", jolloin on jälleen alennuttava selittämään, että taiteen tarkoitus ei ole olla typistettävissä kahteen-kolmeen-viiteen lauseeseen.

Sellaisessa tekisi kyllä itsenikin mieli mennä yksin komeroon väkertämään omaa taidettani ja itkeä siellä sitä, että raha ei ymmärrä sataa taivaasta.





---
Yllä esiintyneet teokset, joista mun mielestä jokainen toimii itsenäisenä statementina siitä, että miksi taidetta on, ja erityisesti, että miksi sitä pitää olla:

• Ai WeiWei: Sunflower Seeds
• Pilvi Takala: Trainee
• Theo van Gogh ja Ayaan Hirsi Ali: Submission
  

Jouluun liittyvästä traditiosta ja varpusina lentelevistä kuolleista veljistä

Mitä, jos ei ole varma, että haluaako kirkkautta sieluunsa? Mitä, jos tietää, että kuolleet veljet eivät lentele varpusina maan päällä? Mitä jos omasta mielestä kaikki on huijausta ja roskaa?

Teininä olen lintsannut lähes kaikista koulun järjestämistä jouluhartauksista vakaumukseen vedoten. Traditiot ovat tuntuneet sisällöttömiltä ja väkinäisiltä, enkä ole halunnut olla mukana toteuttamassa mitään, mitä en usko enkä tahdo.

Piinallisia ne nöyristä sydämistä ja Herran kirkkaudesta kertovat laulut tietenkin ovat. Lapsena en hoksannut, että ne olisi pitänyt ymmärtää ihan toisissa ajallisissa ja kulttuurihistoriallisissa konteksteissa. Olin turhautunut, kun luulin ihmisten vaan jouluna joutuvan joidenkin epärationaalisuus- ja sentimentaalisuuskohtauksien valtaan, enkä halunnut itse olla osa sellaista.

Erikoista, että olen kuitenkin voinut itse lukea ja eläytyä vielä tosi paljon sentimentaalisempaan ja opettavaisempaan materiaaliin. Esimerkiksi niitä Andersenin satuja, joissa kuolleiden rakastajien pääkalloja pidetään kukkaruukuissa tai kuolleet lapset lentelevät enkeleinä ja kukkasina ympäriinsä, olen lukenut kiihkeästi, itkien ja eläytyen.

Ajattelen, että vasta ääneen resitointi tekee asioista totta ja vain ääneen sanottuihin asioihin on velvoitettu sitoutumaan. Näin sentimentaalisenkaan kirjallisuuden äärellä ei ollut erityisen kiusallista. Ääneen resitoimisen kognitiivisista vaikutuksista on kyllä vähän vaikeaa löytää hyviä lähteitä. Joissain kognitiivis-behavioraalisissa terapiakoulukunnissa tavoitteiden mantraaminen ääneen on olennaisessa roolissa. Avioliiton solmiminen (tai joissain traditioissa sen purkaminen) edellyttää ääneen sanottua tahdonilmausta. Onhan ääneen sanomisella rooli, mutta mitään kattavaa esitystä en kyllä ole nähnyt.

Nyt olen vähitellen alkanut tajuta, että omat jouluperinteet ovat yhtä kiinnostavia kuin ne jungilaiset arkkityypit, ihmemaiden Alice ja Dorothy tai maalaukset antiikin jumalien muodonmuutoksista, joista olen ymmärtänyt olla kiinnostunut aina. Vieraissa traditioissa voi aina olla vapaamatkustaja ja turisti, omissa se on vähän vaikeampaa. Kaikki ne sielut, enkelikuorot ja varpuset voi ajatella metaforana jostakin kauniista ja siedettävästä, ilman että tarvitsee hyväksyä kaikkea sitä moralisoivaa, ulossulkevaa ja konservatiivista roskaa, mikä niihin liittyy.

Ei tarvitse uskoa enkeleiden ilmestyneen Marialle tai paimenille, mutta tarina on silti kaunis, eikä sen uudelleenesittäminen mitenkään vahingoita ketään. Ja olkipukkien, tonttujen, pyhän Nicolauksen ja nuuttipukkien sekasotku on vain ja ainoastaan viehättävää.

Maito pitää maidontuottajat kasassa

NY Times nosti hiljattain esille kiinnostavaa kytköstä ravitsemussuositusten ja maataloustuotannon välillä. Minulle fanaatikkona on tietenkin aina iso nautinto lukea, kuinka pahiksia esitetään epäedullisessa valossa, mutta harvinainen nautinto se on, sillä tästä aiheesta ei Suomessa vaan voisi keskustella.

Meillähän pidetään ihan normaalina, että yksi teollisuudenala saa markkinoida omia tuotteitaan kouluissa ja neuvoloissa millä tahansa terveysmielikuvilla, eikä mikään terveysväittämiä koskevaa lainsäädäntöä valvova elin ole kiinnostunut puuttumaan siihen.

Joka tapauksessa, NY Times paljasti, miten maidonkulutuksenedistäjäorganisaatio Dairy Management maksoi kannattavuusongelmissa kamppailevalle pizzaketjulle markkinointikampanjan, jossa lanseerattiin tuplajuustopizzat (tai +40%-pizzat). Win pizzayrittäjät, win maidontuottajat, lose kuluttajat.

Sveitsissä on kaukaa viisaasti opetettu kansalaiset jo kauan sitten syömään ihan pelkkää puhdasta sulatettua juustoa. Kiemurrelkoon muu Eurooppa ylituotanto-ongelmien ja kiintiöiden kanssa, heillä on paremmin.

Topeliuksen saduista

Marketeissa ja radioissa joululauluvalikoima painottuu tietenkin iloiseen kilkatukseen ja hilpeisiin kansansävelmiin, mutta näinä vuodenaikoina tulee kuitenkin enemmän altistuttua myös Varpuselle jouluaamuna ja Sylvian joululaululle (itse altistin itseäni hyvin nautinnollisesti eilen Turun Tuomiokirkossa).

Minua on usein ihmetyttänyt, että miksi nuo kaksi tekstiä ovat Topeliukselta ne tunnetuimmat. Lisäksi laajasti tunnetaan pateettinen Koivu ja Tähti. Nöyrillä sydämillä ja viattomilla lapsosilla hekumointi on tietenkin osa historiallista kontekstia, ja sellainen epäilemättä tuottaa nykylukijalle vaikeuksia. Silti Topeliuksella on myös paljon hyviä historiaan sijoittuvia fiktiivisiä tekstejä, jotka ansaitsisivat vähän vahvemman sijan populaarikulttuurissa ja kirjallisessa kaanonissa.

Kalevalankaan popularisoinneissa ei suomalainen mytologia tule esille niin konkreettisesti kuin Topeliuksen proosakerronnassa. (Kansanperinteen ja mytologian rakastajat, toivottavasti bongasitte myös syksyn uutuuskirjoista Essi Kummun Karhun kuoleman?) Ja tyypillisesti koko suomalainen kansanperinne typistetään yhdeksi Kalevalaksi, eli siihen, mitä yksi satunnainen Lönnrot on saanut kasattua yhteen satunnaiseen kokoelmaan. Mitä kukaan tietää edes Kantelettaresta?

Ainakin Knut Soittoniekka olisi satu, joka ansaitsisi tulla kerrotuksi. Tiedättehän, "en ole eilisestä puolisesta saanut muuta syödäkseni kuin kuumaa kankirautaa, jäätynyttä elohopeaa, kastepisaran, itikan koiven ja seitsemän kuormaa sammalia". Haluaisin lukea enemmän satuja, joissa seikkailisivat merenneito Sini Aalto ja metsänkuningas Tapio.

Myös tarina Turun linnan tonttu-ukosta on mun mielestä hieno. Lenkkipolun varrella seisovat satoja vuosia vanhat kivimuurit ovat inspiraation lähteenä monellekin tarinalle (kuten esimerkiksi tuore lastenkirja Reetta ja linnan vangit), mutta harvassa tarinassa seikkailee kerralla niin monia historiallisia hahmoja kuin Topeliuksen tonttu-ukko-tarinassa. Niistäkään ei taida Aiju von Schönemanin lisäksi tietää kukaan muu.

Topeliuksen kuvaus Lönnrotin lapsuudesta on niin ihaileva ja täynnä Lenin- ja Jeesus-aiheisista tarinoista tuttuja ylistäviä maneereita, mutta ihan ansaitsematonta ei Lönnrotin ylistys olekaan. Ainakin mun mielestä on kiehtovaa, kun kaikenlaisia historiallisia hahmoja tuodaan lähemmäksi ja niihin tarjotaan samaistuttavia näkökulmia (mulle tuli heti mieleen Saramagon Jeesuksen Kristuksen evankeliumi, josta tykkäsin tosi paljon).

Ja urhea räätäli Tikka, joka ompeli yhteen Suomen ja Ruotsin, sekä muurahainen, joka kävi lääkärissä! Muistelisin, että jotkut (kalaverkko-aiheiset) tarinat sijoittuivat Raumallekin, mutta olen unohtanut ne. Ylipäätään, olen unohtanut näistä saduista jo niin paljon, eikä saatavillani ole kunnollista kokoelmaa. Olisipa aika jo jonkun naputella nämä saataville Wikisourcesiin ja lukea nauhalle Librivoxiin.

Nicht bloß das quantitative Kriterium der Einwohnerzahl

Was die kleinen Nationen von den großen unterscheidet, ist nicht bloß das quantitative Kriterium der Einwohnerzahl; es ist etwas Tiefergehendes: Ihre Existenz ist für sie selbst keine selbstverständliche Gewissheit, sondern immer eine Frage, eine Herausforderung, ein Risiko; sie sind der Geschichte gegenüber in der Defensive, gegenüber dieser Kraft, die über sie hinweggeht, die sie nicht berücksichtigt, die sie nicht einmal wahrnimmt.

Tätä lienen siteerannut jo useampaan otteeseen eri tilanteissa, mutta teksti ei ehkä kulu toistosta. Tämä on Kunderan esseekokoelmasta Le Rideau, saks. Der Vorhang.

Kaikki konstruoivat omansa jollakin omalla tavalla, ja se on tärkeää siksi, että se on omaa ja itse todeksi koettua. Lienee kuitenkin monia kansoja, jotka ovat taistelleet identiteetistään jotain jättimammuttia vastaan ja joiden minäkuvaan olennaisesti liittyy neuvokkuus ja sitkeys. Eino Leino sanoo lastenlorunomaisesti: Oli mullakin pieni onneni, mut minusta oli se suuri, ja luulenpa, siks oli suuri se, kun se mun oli onneni juuri. Omakohtainen kokemus luo omistajuutta.

--

Versuchen wir uns vorzustellen, die isländischen Sagas wären in Englisch geschrieben. Die Namen ihrer Helden wären uns heute so vertraut wie die von Tristan oder Don Quijote; ihre zwischen Chronik und Fiktion oszillierende einzigartige Ästhetik hätte eine Menge Theorien ausgelöst; man hätte darüber gestritten, ob sie als die ersten europäischen Romane gelten könnten oder nicht. Ich will nicht behaupten, man habe sie vergessen; nach Jahrhunderten der Gleichgültigkeit werden sie an den Universitäten der ganzen Welt studiert; aber sie gehören zur „Archäologie der Belletristik“, die lebendige Literatur beeinflussen sie nicht. (…)

Kansallista identiteettiä on vaikea erottaa kielestä, ja kieltä on edelleen vaikea erottaa kirjallisuudesta. En käsitä, miten Islannin kokoinen kansa voi tuottaa omankielistään kaunokirjallisuutta, mutta edelleenkin ne tietääkseni tekevät sitä. Onneksi meilläkin. Minua vaan huolettaa, että kun Finlandia-palkinnot jaettiin niin myöhään, niin ehtikö palkittu kirjailja tulla pyydetyksi Linnaan? Joulumarkkinoita ajatellen kuitenkin onneksi ihan ajoissa.

One Teaspoon to be Taken at Bedtime

Tänään oli ilo lukea Hesarista, että Marika Maijala oli valittu kuvittamaan uusi Maija Poppasen käännös. Marika tekee supersöpöjä kuvia, mutta olisin kyllä toivonut Marikan Maijasta vähän graafisempaa. Nyörisaappaita, tiukkaa kiiltävää nutturaa ja huolitelluutta. Hollantilaisen puunuken fiilistä, niin kuin alkuperäisissä Mary Shepardin (E.H. Shepardin tytär, btw) töissä. Tämä Maija tuntuu sellaiselta Magdaleenalta, jolla on sukat makkaralla ja kutonen laulussa.

Nimien kääntäminen on vastenmielistä, tehdäänpä Janesta ja Michaelista sitten Anna ja Mikko tai Anja ja Veikko. Piirroselokuvissa se on lähes anteeksiannettavaa, koska nimet on saatava kuulostamaan ymmärrettäviltä käännettyinä ja kohderyhmätkin ovat pääsääntöisesti nuorempia. Lisäksi piirroselokuvissa hahmojen visuaalis-kineettinen asu on nonverbaalinen ja toimii kielestä riippumatta. Mutta kirjallisuus, sen voisi jättää tuhoamatta. Ymmärrän, että Jaana Kapari-Jatta on juhlittu ja palvottu kääntäjä, ja toki asioiden mukauttaminen ja paikallistaminen on tärkeää ja ihanaa, mutta ei nimiä silti tarvitsisi.

Ajattelen, että nimien säilyessä alkukielisinä myös muu konteksti tulee sijoitettua johonkin kulttuurisesti vieraaseen ja sitä ei tule väkisin luettua osana jotakin tuttua ja tunnettua, jolloin tulkinnat menevät helposti ohi. Ainakin mulle Jane ja Michael Banksin maailma, jossa ostettiin saagoa, lastenhoitajalla oli vapaata joka kolmas torstai-iltapäivä kahdesta viiteen ja Mr Banks kävi joka päivä pankissa tekemässä rahaa, on ihan eri, kuin omani, joka vilisee Annoja ja Mikkoja.

Viimeksi tänään nauroin hauskaa muistoa, joka on hyvä esimerkki siitä, miten paljon ennakko-odotukset voivat ohjata todellisuuden tulkintaa. Kerran olin menossa katsomaan näytelmää "nyky-yhteiskunnan raadollisuudesta", "yksinäisyydestä" ja "äiti-poika -suhteesta". Sitkeästi ajattelin, että kysymyksessä on varmasti jokin nerokas allegoria, ja pääsen ihan varmasti kohta kärryille. Lavalla sukkahousuihin ja peruukkeihin sonnustautuneet näyttelijät keskustelivat perimysriidoista ja mietin koko ajan, että milloin se äiti tulee lavalle ja kenen äiti se on. Harmittelin myös, että tulin niin myöhässä, etten ehtinyt selailla käsiohjelmaa, sen avulla olisi varmaankin ymmärtänyt enemmän. Väliajalla sitten kävi ilmi, että olin erehdyksessä mennyt väärään teatteriin ja päätynyt katsomaan Shakespearen näytelmää Richard III.